Korona-ahdistus

Nyt se iski, nimittäin, nimittäin Korona-ahdistus. Jo pari päivää se on ollut tyrkyllä, mutta olen saanut painettua tuon kummajaisen taka-alalle, enää ei onnistu. Kaikki vaivaa. Inhoan kuumuutta, olen huono kerrostalo-ihminen, katujen asfaltti etoo, mies ei tottele, kahvinkeitto sujuu häneltä paremmin ja aurinkorasvaa hän on käyttänyt aina!
Kuusitoista kirjaa Jalnan perheen parissa oli pelkkä ilo. Nyt sekin on loppu ja miten se loppui!? Kirjailija kokosi viimeiseen kirjaan surkeita loppuja, kuolemia, huonoja isäsuhteita, sovittuja avioliittoja, menettettyjä rakkauksia. Pelkäsin etukäteen, että minulle tulee ikävä Jalnan perhettä, elin heidän iloissaan ja suruissaan monissa unissani ja mielessä päivisinkin, tämän kirjailija on ymmärtänyt tapahtuvan ja päättänyt lopettaa moiset kuvitelmat. Hän lyö kovalla kädellä Whiteoakien sukua ja paljastaa lukijalleen, kuinka degerenoitunut ja sukusiittoinen perhe on! Renny on varsinainen narsisisti, pianisti Finch on tunteeton isä, hän hyljeksii poikaansa Dennistä mennen tullen ja aiheuttaa pojan kieroon kasvamisen. Nämä henkilöt olivat ne suurimman pettymyksen tuoneet, muu perhe kasvoi kuka mitenkin, mutta huolimatta Rennyn hoitamasta avioliitosta tyttärensä ja veljensä pojan kanssa, siis yrityksestä pitää Whiteoakien suku kasassa, antaa kirja aiheet olettaa, että onnistuminen jää puolitiehen. Maailma muuttuu, maa, pellot, karja ja ennen kaikkea hevoset kuuluvat menneisyyteen. Juhlat Jalnassa päättivät elämisen Whiteoakien parissa juuri sopivasti sotkien, yleensä jään miettimään kirjalle jatkoa, tämä päättyi tähän. Kaikki kuusitoista palaavat takaisin hyllyyn.

Kohta on sata päivää koronakaranteeniä. Usein olen sanonut, että kun en enää jaksa matkustella ja kuokkia, istun katselemaan albumeitani ja matkustan siellä. Ihan kotona emme ole istuneet, autolla voi kierrellä, kauhistella ymmpäristön surutonta tuhoutumista, ihastella vielä säilynyttä kaunista puistoa tai merenrantaa, muistella menneitä. Olemme olleet kovia muuttajia, joten kotejakin on tullut laitettua monen moisia ja moneen paikkaan. Hesan koteja kierrellessä ei juuri  ikävöi, voi vain kauhistella, että  mitenkäs tuo nyt on noin rappiolle mennyt, miksei pidetä huolta, miksi piha on kuin viidakko ja talot maalia vaille ja kuinka tuokin silloinen risu hiekkalaatikon nurkalla on nyt suuri puu! Kaihoten sitä katselee omien työntäyteisten kesien saavutusten hukkaan menoa, vain yksi hoitamaton kesä ja hieno puutarha on mennyttä. Muistelen aina, kun Paavo Einiö kävi katsomassa entiseen kotiinsa tehtyä remonttia, vilkaisi saunaan ja tuumasi:" Ei sitten kelvannut tuokaan!" Samoin ihmettelin maalla, kun ei entinen asukas tullut katsomaan, mitä olimme saaneet aikaan hänen entisessä maapaikassaan. Ymmärrys tuli vasta nyt Juhannuksen tienoilla, kun googlasin mökkini nimen, se vei instaan, jonne uteliaisuuttani menin. Tuli hirveä ikävä! Mökkini uusi asukas näytti rakastavan juuri samoja asioita, kuvasi juuri samoin, otti samat auringonlaskut

ja ukkosenilmat, kaikki vaan ehkä vieläkin paremmin hoidettuna kuin minulla. Minun olisi pitänyt olla onnellinen , että joku toinenkin on löytänyt rakastamastani maisemasta ne samat onnea ja hyvää mieltä tuottavat asiat kuin minä! Mutta minä olin kateellinen. Ja se tunne on todella ikävä, yllättäväkin. Nyt ymmärrän , miksi entiset asukkaat eivät halunneet tulla, hekin ehkä olivat onnellisia siellä, hekin ehkä tunsivat katkeruutta, haikeutta, tai halusivat pitää omat muistonsa ominaan.

Helle hellii ketä hellii, vielä illallakin yhdeksän maissa mittari näytti Tokoinrannassa +32 astetta!  Muistoja tulee ikävä, tänäänkin hiuksia kuivatessa muistelin, jotta landella ei moista vehjettä tarvittu! Senkun nousit järvestä, kävelit saunatien ylös ja siinä se koreus oli. Nyt on uinnit ja mökki meidän osalta muistoissa vain, hiustenkuivaajia on kuitenkin vielä jäljellä kolme kappaletta, yksi jo lopetti suhteen. Ei ole hiuksiakaan kuin puolet, Mummi on haudassa, samoin kissa, josta juuri keskustelin yhden yksinäisen ystäväni kanssa, hän kun haluaisi kissan, mutta ilman turkkia tai kynsiä. Kynnettömän kissan minäkin voisin vielä ottaa, se vaan ei enää taida olla mahdollista.

Yhden toiveen kun saisi toteuttaa, niin se olisi kunnon laituri tuohon Säästöpankin rantaan! Mittarin hipoessa taivaita, olisi mukava pulahtaa veteen, eihän suolainen vesi koskaan makeaa vettä voita, mutta yhtä märkää se on!Ja riittäisi minulle hyvin, ehkä jollekin toisellekin. Minä aina puolustelen näitä kaupungin rantojen vesiä sillä, että "jos olen uinut Hietaniemessä aikana jolloin sinne laskettiin jätevesiä, voin uida ihan missä vain on vettä!" Aika paljolti olen tätä ajatusta toteuttanutkin, vielä vuosi sitten autossa kulki mukana pyyhe ja uimapuku, pulahdin milloin missäkin uimassa, nyt taitaa moinen kokemus jäädä muistoihin sekin. Onneksi on kotona kylmä suihku!