29.6.2020 13:14
Westend
Jalna- kirjojen selkeiden ajatusten jälkeen Suvi Vaarlan
”Westend” jäi pyörimään mieleen ja siitä en nyt tunnu pääsevän irti, ennen
kuin olen sen käsitellyt ja itselleni ymmärtänyt.
Vuosilla 1984 vuoteen 2007 on tärkeä merkitys, siihen väliin
mahtuu vauraus ja nousu sekä pudotus ja
köyhyys. Itse nuo vuodet eläneenä,
perhettä kasvattaneena, tunnen luissani nuo tunteet, omakohtaisina tai
lähimpien kokemina. Laman lapset – niinhän
tuota kahdeksankympin molemmin puolin
kasvanutta sukupolvea sanotaan. Yltäkylläisyydestä lamaan.
Vaarlan kirja muistuttaa omakohtaista päiväkirjaa, se on
alakuloinen, hidas ja parempaa odotteleva kuva nuoresta naisesta, jonka on
vaikea unohtaa. Se on myös kuvaus yksinäisestä, silti onnellisen lapsuuden
eläneestä lapsesta. Oli äiti ja isä. Oli yksi ystävä, jonka kanssa kokea
Westendin mielikuvistusta ruokkiva luonto.
Ja sitten tuli lama, se syöksi perheen
taloudelliseen ahdinkoon, kirjan mukaan nälkää myöten.
”Minun isäni. Minun vahva isäni.” Sisareni kysyi tässä eräänä päivänä, että koenko minä
isäikävää. En sanonut kokevani, se on
minulle vieras tunne. Minun isäni kuoli ollessani alle neljävuotias, muistot hänestä ovat pieniä, satunnaisia, liekö muistoja
ollenkaan. Mutta tunnen hänet kyllä, kirjeistä, päiväkirjoista, työn mukanaan
tuoneista teksteistä ja toisten ihmisten kertomuksista. Ei hän vieras ole,
mutta en myöskään voi kaivata häntä. Hämmästytin itseäni oudolla tunteella lukiessani Vaarlan tekstiä, kirjassa on niin vahvasti
tunnettava rakkaus isään. Huomasin, että tuo minulta puuttuu, samalla ymmärrän, että
omilla tyttärilläni on tuo yhteys ja se paikkaa sen aukon, minkä oma isättömyyteni
on minulle aiheuttanut, tiedostan sen
ja myös vaalin sitä, se on yksi onneni avain.
Suvi Vaarlan mukaan laman
sukupolven lapset pelkäävät
kiintyä liikaa, he ovat tottuneet, että kaikki mikä annetaan, voidaan myös
ottaa pois, myös tunteet. Alakuloinen vire kulkee aivan viimeiselle sivulle
asti, mutta helpottaa lukijan oloa väläyttämällä pienen valonsäteen :”… se sisälsi myös toivoa, sittenkin toivoa,
hiljaista, mutta päättäväistä usko
siihen, että asiat muuttuisivat paremmiksi ….Pysähdyin aloilleni ja hymyilin.”
Pidin kirjasta.
Tänään on kulunut satayksi päivää koronakaranteenissa. Toki emme ole pysyneet sisätiloissa, kuten suositus on ollut, mutta tiettyä etäisyyttä on noudatettu, tauti tuntuu olevan kovin epämieluisa, pitkäaikainen ja jälkitauteja tuottava. Kun kaikki, mitä on tehtävissä, on kotona, niin Suomi-filmi on kiitettävästi aikatauluttanut arkipäivät maanantaista perjantaihin, olen siis tutustunut elokuvan ja kuvauspaikkojen historiaan sekä näyttelijöiden elämänkertoihin. Oli elokuva miten huono tahansa, se on kuitenkin aikansa tuote ja siten rehellinen kuvaus elämäntavoista ja tyylistä siihen aikaan. Monta tuttua asiaa tulee nähtyä, kuten tuo pikkutyttö huiveineen kantamassa maitohinkkiä, maalaistalostahan sitä maitoa haettiin kesällä ja kun ei ollut jääkaappeja, haku tapahtui päivittäin. Kaupungissa muistan hinkin olleen huomattavasti pienempi, mutta hinkkiin sielläkin maito annosteltiin. Tuo peltinen ämpäri, jossa on vettä hevoselle, sellainen minulla on parvekkeella kukkaryhmässä luomassa muistoa Järvenniemen alkuperäisestä asukkaasta, Lepistön Annasta, häneltä tuon nyt vaalimani ämpärin sain. Nämä ovat niitä tärkeitä tavaroita, jotka välittömästi tuovat antajansa mieleen ja joita ei siksi voi laittaa pois. Usein tulee sitten otettua albumi esiin ja ottaa muistot mukaan.
Elokuva "Lapatossu" oli filmattu 1937. Sitä katsellessa tuli kyllä mieleen, että olihan sitä tuonakin aikana sentään ihan järkeviä ihmisiä! Toteutus oli kyllä kökkähuumoria, joka ei tämän päivän katsojaan pure, sen verran hoopo oli käsikirjoitus, että kenelle se oikein on suunnattu! En osaa kuvitella, että siihen aikaan kaksikymmentäneljä vuotias, opettajaäitini olisi moista huumoria ymmärtänyt. Oli miten oli, eipä mistään edellisestä filmistä ole kerrottu noin pitkää tarinaa Elonetissä( https://www.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_113944 )
tai toinen yhtä- lainausmerkeissä- hauska huomio, että vain miespuoliset näyttelijät on kerrottu, suuressa osassa ollut Laila Richter oli jäänyt huomiotta!
https://fi.wikipedia.org/wiki/Laila_Rihte
On mukava huomat, että ominaisuudet periytyy! Pikkumies oli saanut uusia vaatteita ja halusi esitellä niitä Mummilleen whatsupin videolla. Sain opetuksen, kuinka huppari, t-paita, housut ja alushousut viikataan kaappiin laitettaviksi! Tätä taitoa ovat harrastaneet Vaarinsa, Amerikan tätinsä ja äitinsä, pinkka oli kova sana! Mies on kohta valmis armeijaan, siellä tuota taitoa tarvitaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti