Pääsiäiskirje

Vuonna 1964 Pääsiäisenä Tampe
reella kolhoosiasuntoon oli jäänyt kaksi kaksi tyyppiä , joilla ei ollut rahaa matkustaa kotikaupunkiinsa ja joilla oli nälkä.He olivat nuoria ja rakastuneita. Tammelan torilta sai kourallisen puolukoita ja kaupasta öljyssä lilluvan makrillin, siitä he tekivät paistoksen,  jolla elivät sen Pääsiäisen ajan ! Tampere oli kylmä ja tyhjä, ajanviete oli rampata katuja, se alkoi tympiä. Päätettiin mennä naimisiin. Päätös aiheutti pienen paniikin koko suvussa, yhdellä oli todistusten kirjoitus meneillään, toisella muuten vain vastaan. Kuulutus kuitenkin onnistui päivälleen ja häätkin saatiin aikaan!Tosin keittotaidoton morsian paistoi hääkakun kahteen kertaan, mutta eipä tuota kukaan huomannut , oli sen verran kermalla kuorrutettu! Ja tässä ollaan nyt. Muistellaan aikaa köyhempää, nyt ei taida makrillit maistua, vaikka hämmästyksekseni huomasin, jotta se taitaa olla ihan kunnon syötävä kala!

Jos oli Tampere autio silloin, niin Helsinki on autio nyt! Korona -virus tekee tuhojaan maailmalla, kuolemia on paljon ja tartuntoja vielä enemään. Maiden hallitukset tekevät omia ratkaisujaan, sulkevat rajojaan, kuten nyt meillä Suomessa Uudenmaan läänin. He ketkä kykenevät ovat siirtyneet etätöihin kotiin ja keille se ei ole mahdollista, suojaavat kasvonsa hengityssuojaimilla. Maailma on jo nyt muuttunut ja tulevaisuus kertoo, kuinka paljon. Pohjalainen itsepäisyys ei liene tulevaisuudessakaan mikään valttikortti, minulle se on arkipäivää joskus ihan raivoon asti. Ulkona on liikuttava, muuten yli seitsenkymppiset , jotka nyt on vanhoiksi luokiteltu virallisesti, jäykistyvät niin, ettei edes tyttären konstit auta sitten joskus, kun karanteenit puretaan. Se ei kuitenkaan tarkoittane, että pitää kiivetä kallioilla ja kuhmuroilla. Eihän siellä ketään tietenkään ole,  kyllä sinne just ja just kiipeää, mutta tulepa alas! Alhaalla kävelijät jäivät katselmaan ja luomaan katseita, joista kyllä tiesi , mitä he ajattelivat! Myönnettävä on, että maisemat ovat paremmat kuin tyhjät asfalttikadut.

 Karanteeni tuottaa kummia asioita, kevät on tulossa ja puistot houkuttelisivat. Sinne ei nyt voi mennä, penkit on kansoitettu, ei kyllä ole lämmintäkään.Silti hain tuolin toppaukset, otin kirjan, neljäkymmentä vuotta vanhan koirankuljetustakkini, nykyisen parveketakkini, kietouduin vilttiin ja aloitin ensimmäisen keväisen lukuhetkeni. Ei siinä nyt kovin lämmin ollut, mutta tulipahan tehtyä. Pääsiäistä en ajatellut laittaa ollenkaan, mutta sekin tuli sitten laitettua omaksi ja mieheni iloksi, hän kun muistelee aina tuota ikimuistoista Tampereen Pääsiäistä, silloin ei tainnut olla koristeitakaan. Nyt löytyi kellarista Pikkumiehen vuoden vanhat virpomisrisut, otin kuvan ja lähetin kaverille, että näin me täällä! "HEH", viestitti poika. Kai se tarkoitti, että hän oli tyytyväinen näkemäänsä.

Huonon jutun toinen puoli on hyvä juttu. Kun on kartettava kontakteja ja äiti on kotona, elämä on rauhoittunut. Voi mennä katselemaan lintuja pellon laitaan, tutkia niitä kirjoista, piirtää upeita tauluja,  lukea kirjaa ja kuunnella kirjaa, soitella läksyjä tai omia juttuja. Olla tarkkana, kun opettaja tulee videolla koulutehtävien kanssa tai musaopettaja pianon kanssa. Päivä on kovasti erilainen kuin ennen, Mumminkin kanssa voi jutella videopuheluita ja näyttää ,mitä tuli tänäänkin tehtyä ja näin tulee Mummin ja Vaarinkin päivä kovasti erilaiseksi ja ihmeelliseksi uutta oppien hekin.

 Näin Koronakaranteenin aikaan uutisissa kaiken kamalan keskellä haastatellaan ihmisisiä kertomaan, miten he ovat aikaansa kuluttaneet sisätiloissa. Moni on kertonut aikovansa laittaa pyykkikorillisen vanhoja valokuviaan järjestykseen, soittavansa nyt ne puhelut, jotka oli jo kauan aikaa sitten ajatellut soittaa, tehdä asioita, joita olisi pitänyt, pitäisi, siis pitäisi...ja pitäisi. Yksi aloitti vanhojen kirjeiden lukemisen ja repimisen, miksikö?" No mitä niitä säilyttää, eihän kukaan enää tiedä, mikä kirje on, kun kukaan ei enää kirjoita yhtään mitään." Näinhän se taitaa olla, mutta minä kirjoitan. Aloitin kirjoittamaan tätä kirjeenä ystäville ja tuttaville oletuksena, että ehkä joku niitä lukee, haluaa tietää , mitä meille kuuluu, olemmeko elossa edes, kiinnostaako se ketään! Oikestaan sillä ei ole juuri väliä, enhän minä paperisestakaan kirjeestä aikoinaan  varmasti tiennyt oliko se mennyt perille ollenkaan ! Usein kuukausien päästä saattoi tulla viesti, että luettu oli, se ilahdutti. Nyt minua ilahduttaa lähettää tämä teille luettavaksi, kertoa, että voimme hyvin ja toivotamme Teille Onnellista ja munarikasta Pääsiäistä !