Aika entinen ei koskaan enää palaa...

 

Joskus noista yleisurheilukisoistakin on jotain hyötyä, harsohattuinen mies pysyy kotona television ääressä, silloin minä voin hyvällä omatunnolla tehdä omiani eli mennä vaikka elokuviin. Taivas suolsi vettä kuin siinä ikivanhassa sanonnassa esteristä, mutta eipä se näiden kulmien asukasta haittaa, yksi kadun ylitys ja olet suojassa. Metro kulkee kotoa elokuvateatteriin, todella luksusta, juttu on lisättävä asumismukavuuteen ja miksei kustannuksiinkin! Jos asuisimme Kehätien toisella puolen vielä kyyti olisi bussi tai sitten oma auto ja parkkimaksu, aikaa menisi jo pelkästään aikataulun seuraamiseen, nyt sen kun lähdet ja menet. Pakkohan minun on näitä hehkutella, kun aikoinaan kehuskelin, että kaupunkiin muutto tapahtuu vain kuolleen ruumiini yli, halusin tepastella kasteisella nurmikolla ja haravoida syksyn lehdet, luoda talven lumet. Melkein tuo toive meinasi toteutua, sitten tottumus loi uuden ja nyt taas kieriskellään siinä kissan neljännessä elämässä, sitkeästi edeten, HUSsia kiittäen.

”Downton Abbey: Viimeinen näytelmä.” Olihan se nähtävä, kehuivat sitä koko tarinan päätökseksi. Pukuloisto oli edelleen yhtä upea kuin ennenkin, osa ihmisistä oli vanhentunut reilusti, osa säilynyt lähes ennallaan, ihmisiä ne ovat tähdetkin.

Kolmisenkymmentä vuotta oli kulunut, aika oli muuttanut ylä- ja alakerran suhteita, uudet tavat tulivat hyväksytyksi nihkeästi, mutta kuitenkin. Onneksi yhteisön lämmintä henkeä ei oltu tärvelty,

se oli säilytetty kuin satuna meille vanhan brittikulttuurin ihailijoille, luovutettu uudelle ajalle lempeästi, suruvoittoisen tunteen jäädessä päällimmäiseksi. Kävelin kotiin Kaisaniemen puiston kautta, sade oli kastellut maan ja suuret puut. Vanhan ajan kesäsateen jälkeinen tuoksu leijui ilmassa, olin nostalgian vallassa ja haistelin! Upeaa, meilläkin!

Sentään kaikkea kaunista ei ole onnistuttu tämän kaupunkisuunnittelun käsissä tuhoamaan, vaikka paljon on tehokkuuden nimissä kaadettu. Kiersin Tokoinlahden radan puolista sivua ja siellähän se työkone kauhoineen oli työssä, usein kuvaamani  poukama kaartuvine puineen oli enää muisto vain.

Aika entinen ei sinne koskaan enää palaa kuin kuvissani, joita tuskin tulee katseltua, ehkä joskus palattua siihen muistoon, kun rannat on valmiiksi rakennettu uutta polvea miellyttäviksi, siisteiksi ja pölyttömiksi, ehkä kivettyinä, asfaltoituina.

Vieläkö pikkupojat istuvat rannoilla onkimassa vai onko mukaan ilmaantunut kieltokyltti?!

Melkein nostalgiaan voisi liittää tämän päiväinen kahvittelu vanhan ystävän kanssa, sen verran harvoin tulee tavattua, viisi vuotta lienee edellisestä, vaikka samassa kaupungissa eletään! Tuttavuus on ajalta kun nuorin oli leikkipuistoiässä, siellä se ensikohtaaminen taisi olla, koulussa sitten luokkakaveruus jatkui. Nyt oli uusi kohtaaminen, kun minä olin tämän osteopaattityttären hoivassa ja ystävätär tuli tervehtimään ja tarkistamaan, millainen hoito tuo osteopatia oikein on! Eiköhän se saanut hyväksynnän ja samalla tuli tytärkin uudelleen tutuksi. me kaksi mummoa istuimme sitten Fazerin kuppilassa rauhallisessa nurkassa päivittämässä sairauskertomukset ja sitten ne muut asiat. Perunaleivos oli molempien herkku, menneeseen aikaanhan sekin oikeastaan kuuluu. Olen aina sanonut sveitsiläisestäni, että vaikkei hän ole tavannut ystäviään vuosiin, niin kun he sitten tapaavat, juttu alkaa siitä mihin edellisellä kerralla jäi! Taidan olla tyttäreni äiti, joidenkin kanssa välimatkat eivät muodosta estettä, on kuin olisimme eilen just nähneet.

Minä rakastan syksyä. On ihanaa loikoilla aamulla sängyssä ovi parvekkeelle auki ja kuunnella sateen ropinaa, joskus jopa ukkosen jyrähtelyä, salamakin voi välähtää jos pimeys sen sallii. Se on terapeuttista, hoitaa päivän murheet alleen, miettiä että ajattelen sitä sitten huomenna, huomenna on taas uusi päivä.