Uteliaisuus

Tänään se kirkastui, siis se, miksi vähän hössömpikin kirja muuttuu kiinnostavaksi! Luin yhden ja sitten toisen saman korttelin ihmisistä ja nyt sitten vielä sen kolmannen! Oli kuin olisin tullut tuttujen luokse kylään, kirjassa palattiin ensimmäisen teoksen henkilöihin ja sehän nyt uteliasta innostutti! Ymmärsin koukuttavuuden lait, ensin tutustutaan henkilöihin ja kiinnytään ympäristöön, seuraavassa poiketaan vähän sivuraiteille, mutta lähistölle kuitenkin ja sitten kolmannessa mennään takaisin entisen pihapiirin kuvioihin. Aloitetaan selvittelemällä sen ainoan hieman mysteeriksi jääneen asukkaan perhesuhteita ja taas ollaan kyydissä mukana! Mitäpä muutakaan tämä eläkeläinen kerrostalossa aamulla voisi tehdä kuin jäädä utelemaan korttelipihan asukkaiden seuraavia askeleita, muistelen että olen aiemminkin tehnyt samaa myyräntyötä kaupungissa näinä talvikuukausina. Joku lähtee hiihtämään oikeasti, istuu katsomaan aamutelkkaria, minä jään lakanoiden väliin uteliaisuudesta kiehuen, silti on tämän mummonkin noustava ylös ennen iltapäivää, joku järjestys se pitää mummoillakin olla.

Eilen olin kuuntelemassa Leena Lehtolaista Kallion kirjaston dekkari-illassa.

Hänen metodejaan kirjoittaa tein saman huomion kuin itsekseni äsken, hän tutustuttaa ensin itsensä eri henkilöihin, joista yhdestä tulee sitten sarjan päähenkilö,

kuten Hilja Ilveskero, joka on tuttu mutta ei ihan sisäpiiriini kuuluva.

Maria Kallio on sitten taas ihan todella tuttava, hän kuuluu henkilöpiireihini, häntä tuli seurattua, elettyä mukana, kuunneltua Espoon silloisen oikean poliisipäällikön kommentteja hänen johtamisestaan ja sitten unohdettua, kun Mariasta tehtiin telkkarisarja ja Mariana oli mielestäni aivan väärä henkilöhahmo!

Kun näen kaiken kuvina, näen myös kirjan henkilöt oman näköisinään ja siinä on tämä suuri hankaluus minulle! Hyvistä dekkareista tehdään tvsarjoja, ja kun olen ensin lukenut ja sitten katson, niin väärinhän se automaattisesti menee! Niinkuin nyt tämä suuren suosion saanut dekkarisarja Hildur. Enhän minä voi sitä katsoa kuin tipottain islantilaisen maiseman toivossa, kaikki henkilöt ovat ihan vääriä.

Kuten huomaatte, olen jo noussut, juonut aamuteeni, jättänyt korttelin henkilöt kahvittelemaan sireenipensaan alle, siirryn Telkkarin ääreen seuraamaan toista mielenkiintoista pörinää, Eduskunnan keskustelua meistä mummoista ja meidän tulevaisuudesta.

Nytpä ei ollutkaan kohteena mummo muussa mielessä kuin että kukas häntä tulevaisuudessa hoitaa, kun ei ole enää käsiä, jotka hoitaisivat! Keskustelu kävi kuumana ja aiheena oli siis työttömät ja oikein sopivana päivänä, Ukrainan sodan neljävuotispäivän muistopäivänä,  tietysti sitten maahanmuuttajat.

Joskus tulee mietittyä kansanedustajien järjenjuoksua, kun kehdataan pohtia  vieraskielisten maahanmuuttajien heikkoa työllistymistä! Mitä muuta he voisivat olla, meillähän vaaditaan suomenkielen hallitsemista oli työ mitä tahansa. Ottamatta tuohon suuremmin kantaa, ymmärrykseni on, että kyllä kielitaidoton käsipari ystävällisen hymyn kera on huomattavasti parempi vaihtoehto ihmisten kanssa toimiessa kuin robotti, vaikka tämä konehoitaja tarpeesi ehkä paremmin tietäisikin, sillehän on syötetty pillerien ja leipäannosten lukumäärä. Tämä  kauhukuva on tuotu esille aina silloin ja tällöin, Japanissa jo todellista. Että jos avarrettaisiin hiukan vaatimuksiamme, eikä meidän tarvitsisi olla aina ensimmäisinä ottamassa käyttöön uutuuksia, vanhoilla tutuillakin pärjää. Oli nyt miten oli, melkein toivoisin, että Hallitus kaatuisi huomenna, sen verran kovaa tarinaa ryhmien puheenjohtajat laukoivat. Mutta eihän siinä niin käy, kaikki jää ennalleen, mikään ei muutu.

Suomen Posti sentään teki hurjan tempun, se toi kirjeen Rapakon takaa! Kirje oli leiman mukaan postitettu 5.helmikuuta, että melkein Ystävänpäivälle se ehti, siis postin laskujen mukaan. Oma korttini on vielä liikenteessä. Postia tulin kohdanneeksi epäreilusti, sillä epäilin eilen silmälääkärin aikomusta lähettää hyväksyntänsä Traficomille ajokorttiasiassa. Hän kyllä lupasi varmistaa lähetyksen laittamalla kopion todistuksesta minulle, tosin Postin kautta senkin.

Kalenterissa näyttää olevan merkintöjä melkein joka päivälle, miestä juoksutetaan nyt labroissa, tt-kuvissa, haavahoidoissa ja eri lääkäreissä. Tulokset kuullaan joskus ensi viikolla, vaikka koko ajanhan ajat ja tiedot elävät, aina sen mukaan, miten arviointi kulkee. Ehkä suurin mietintä juuri nyt on, hankkiiko eläkeläisen kuukausilipun ratikkamatkoja varten, vai onko se turha sijoitus, kun kävellenkin ennättää, kiirehän ei ole eläkeläisellä.

Sellaista se oli silloin.

Juha Itkonen kirjoitti kirjan , ”Huomenna kerron kaiken.” Tuossa hyllyssä se oli seissyt jo parisen viikkoa, odottanut että siihen tarttuisin, mutta kun oletus kirjasta oli pitkäpiimäinen ja haastava, ehkä surullinenkin, niin tähän hetkeen se tuntui liian vaikealta. Kävin kuitenkin Kirjaston sivuilla tarkistamassa lainojeni palautuspäivät ja siellähän tämä tämä Itkonen ei sallinut uutta lainausta, palautuspäivä olisi kolmen päivän päästä. Olin juuri saanut loppuun Ilona Tuomisen ”hyvän- mielen- kirjan”

” Seurustelusalaliitto” ja aloittanut hänen seuraavan kirjansa, jotain en enää sillä hyvällä mielelläkään jaksanut heti perään ahmia, sen verran outoja olivat tekijän kuvaamat kokemukset kolmekymppisten parisuhdesekoiluista. Irtonaista ja etsimistä, tavallinen tuntui olevan melkein kirosana. Sääliksi kävi, enhän ymmärtänyt, mutta niin kai elämän kuuluukin olla, vanhat poistuvat ja nuoret elävät omilla arvoillaan. Tuosta sekoilusta järkyttyneenä tartuin siis tähän Itkosen kirjaan ja järkytyin uudelleen.

Yli puolen välin tarina oli melkein kuin edelliset lukemani, kaikki oli sanottu ja kerrottu, mitään ei jäänyt mielikuvien varaan. Kerronta tuntui ensin pitkäpiimäiseltä päiväkirjan sivuilta, tarkkaa merkintää viikon joka päivälle minä muodossa, yksityisiä ajatuksia Antikvariaattikirjakauppiaan laiskanpulskasta elämästä, jossa ei juuri mitään tapahtunut. Kunnes. Kunnes Marja, nuoruuden rakastettu astui kauppaan. Edelleen kerronta eteni päiväkirjamaisesti, hitaasti, kuvaten puoliksi Marjan ja puoliksi kertojan kokemuksia, sillä ne lähentyivät,  rakkaussuhteeksi, joka ei kuitenkaan ollut syynä elämän kääntymiseen ihan uuteen suuntaan. Kirja oli nyt puolessa välissä, minä peittojen alla aamukahville menossa. Aamukahvi siirtyi pitkälle iltapäivään, sillä kirja vei mennessään, jäin sänkyyn lukemaan sen loppuun. Tarinasta jäi outo tunnelma, ikään kuin olisin elänyt tuossa samassa ilmapiirissä, kaikki oli tuttua, osasin jopa asettaa ihmiset paikoilleen. Oliko tarina mielikuvitusta  vai itse koetun tarinallistamista, tai sitten vain tuo aikakausi oli sen verran yleisesti koettua, että siitä kertominen tuntui niin kovin tutulta. ”Liikaa yhdelle ihmiselle, ei koettavaksi mutta muistettavaksi. Tiesin koko ajan että ennemmin tai myöhemmin menettäisin kaiken, mutta niinhän toisaalta jokainen menettää, lopulta mitään ei jää, lämmin iho muuttuu kylmäksi ja tietoisuus sammuu ja tietoisuuden mukana katoavat muistotkin.” Lause on kirjan viimeisiltä sivuilta, tällä hetkellä vähän liikaa minulle.

Kuulin kolinaa viereistä huoneesta, meni katsomaan ja siellä mies selasi vanhoja kansioitaan, jospa hävittäisi jotain, eihän niillä enää mitään tehnyt. Muutaman mapin hän kävi läpi, laittoi takaisin hyllyyn, hävittäkööt toiset sitten joskus. Hävitysvimma tarttui, vuoden takaiset kortit voisin jo hävittää, uusia oli maljassa jo yksi.

Tallentaja kun olen, löysin muutaman kauan säilössä olleen, jäävät edelleen laatikon talteen.

 Lauantai meni, mies katseli hiihtoa, taisi olla jalkapalloakin. Ruuanlaitto myöhästyi, seitsemän uutiset olivat ohi. Mies meni nukkumaan.

Hiihtoloma

 

Helsingissä maa on valkoinen ja niinhän sen kuuluukin olla, sillä lapsilla alkaa huomenna hiihtoloma. Perinteisesti, siis minun perinteisesti, etelän hiihtolomalla on aina ollut lunta ja kova pakkanen, nyt ne pakkaset ovat kyllä uhkaamassa pohjoisen lumia oikein pohjoisen kovilla lukemilla, liki kolmeakymmentä luvattiin.

Perintöprinssi pääsee kaverinsa mukana taas Sallaan laskettelemaan, taitavat käväistä myös Pyhällä mäessä parina päivänä. Onnekas poika, sillä kuullessani tämän päivän hintoja, tulin ihmetelleeksi, kuinka on yleensäkin mahdollista nuorille lapsiperheille lähteä Lappiin viikon laskettelulomalle, samalla hinnalla lojuu Välimeren aalloissa kuukauden ajan ainakin. Eipä silti, kallista tuo taisi olla silloinkin, kun omieni kanssa siellä jonkun kerran olin, taisi tulla katsottua rahaa silloin vähän toisin silmin. Ja kun oli se mökki! Siellähän oli vietettävä kaikki lasten lomat, oli kesä tai talvi, miksi se muuten olisi hankittu, liian kallis pelkäksi harrastukseksi, taisi olla isännän sana. Nyt ei ole mökkiä, eipä olisi asukkaitakaan, olen siis iloinen prinssini puolesta, lumesta ja pakkasesta.

Lauantaina oli serkkuni pojanpojan synkkärit. Serkku asuu Kuopiossa, joka nyt on näillä lumilla suhteellisen kaukana tapaamisista, siispä hän toivotti tervetulleeksi lapsen synkkäreille, siis siellä nähdään! Kävin sentään ostamassa seitsenvuotiaalle kirjalahjan, luultavasti se ilahdutti enemmän lapsen isää kuin sankaria, äidille toin kahvipaketin, kun kerran ylimääräisiä kahvinjuojiakin mukanani  kuljetin.

Kahvipöydässä kännykkää käyttäessäni tulin  ihan käytännössä huomanneeksi, miten tärkeä osuus kameralla muiston tallentamisessa on! Vierasjoukko oli runsas, yli puolet täysin tuntemattomia minulle, mutta he, ketkä tunnistin, tunnistin juuri ennen näkemieni kuvien perusteella. Henkilökohtaisesti en ollut heitä tavannut, mutta kun kasvot kuvassa ovat olleet tutut ja kohtaat samat kasvot elävässä elämässä, tuttuhan siinä! Samoin taitaa olla äänen kanssa. Viikonloppuna oli Lukumaraton, lukijoita oli suuri määrä ja lukuaika puolisen tuntia, ehkä yli. Laittelin valokuvakansioita ja kuuntelin. Yhtäkkiä havahduin kuinka erilaisia ihmisten äänet olivat, lopulta jäin vain kuuntelemaan lukijoiden ääniä, oli se jotenkin erikoista, sen tietäminen oli ihan eri juttu kuin nyt tiedostaminen. Voiko siitä sanoa, että ”tuosta tuli nyt korvamato...”

Luokkakaverini, ystäväni, näin häntä voin kutsua, sillä vuosia on ensitapaamisista vierinyt ja jos joku vielä jaksaa soitellen pyytää kahvittelemaan, niin häntä minä kyllä kutsun ystäväksi. Ei heitä enää montaa ole ja on tämä vuoden mittainen aika vienyt heistäkin pois jo liian monta.

Mutta nyt olin iloinen kahviseurasta ja siinä sairaanhoitajan kysellessä miehen kunnosta, joka muuten on yllättävän hyvä, painavista jaloista, joita olin käynyt juuri hoidattamassa osteopaattityttärellä, ohenevista hiuksista ja upeista hampaista, jollaiset tällä nykypolvella näyttää pääsääntöisesti olevan. Seuralainen ihmetteli huomioitani ihmisten ikenistä ja hampaista ja siinä samassa itsekin aloin ihmettelemään, kuinkas minä nyt sellaisia huomioita teen! Ja tulin tulokseen, että katselen maailmaan raamien läpi, tietenkin, linssin läpi kuva asettuu rajattuna. Ehkä siinä sitten tulee katseltua myös niitä kauniita ikeniä ja tasaista valkoista hammasriviä, tämä polvi on saanut hammashoidon oikaisuineen  yhteiskunnalta ilmaiseksi.

Autotallissa seisoo kaunis punainen auto. Seisoo ja odottaa, jotta me sillä ajeltaisiin. Autoa pestään ja huolletaan ja tänään kaveri huollossa kertoi, jotta auto tarvitsee ajamista, muuten sen akku menee nollille. Siispä mies ajelutti autoa sata kilometriä, siis akun vuoksi, mutta muutenhan me ei sillä minnekään ajella, meillähän on metro ja ratikat! Mutta onpa kiva kun on auto tallissa. Voisi lähteä vai ...

Toivottavasti talvi jatkuu ja lapset keskelläkin Suomea saavat nauttia lumesta ja pakkasesta.                                                        Ystävänpäivää kaikille!