Etiäinen

Minun ystäväni kuolevat kotona, rauhallisesti, kuten Lisu, kesken syönnin , oman kodin keittiön pöydän ääreen, oman miehen seurassa. Taas tuli yksi uusi miesleski, kolme niitä on jo ystäväpiirissä, yksineläjiä, omaan seuraansa käpristyneitä, tottuneita, oppineita. Minä vaan en tahdo millään tottua, että se toinen puolikas siitä liitosta on poissa, lopullisesti.

Joskus tuntuu, että olen syntynyt vanhaan itkijäsukuun, sillä ei mene päivääkään, etten muistelisi jollain tavalla jotain ystävääni, jota ei enää tässä maailmassa ole. Kun olen niin tavaraan kiintynyt, niitä muistoja on! Juuri äsken perkasin mansikat ja tietysti ne laitoin Riksun ostamaan siniseen kulhoon,

siihenhän ne on joka vuosi perattu ja siitä tarjoiltu, muistothan siinä mieleen tulvahtaa. Parin päivän päästä on yhden ystävän kesäiset syntymäpäiväjuhlat.

 Espoo on kaukana,  minä olen toiminut autokuskina vuosia, niin nytkin. Kuljetettavien määrä on vain pienentynyt vuosi vuodelta, rollaattorit ovat tulleet kuvioon mukaan, esteitä sairauksien muodossa ja siitähän se äkkiä taas lipsahtaa aikoihin entisiin, jolloin meitä naisia oli monta! Iloisia hetkiä, taidematkoja ja kyläilyjä, hieman haikeana lueskelen kesäistä Hesaria sen hehkuttaessa Mäntän taidetapahtumista,  joka vuosia sitten tarjosi naisille monenlaista kokemusta ja kuinka moni siellä taidetta itseensä imenyt seuraa tapahtumia nyt pilven reunalta.

Silti, mutta heitä muistelen mielelläni, ne olivat iloisia aikoja. Ja oikeastaan, kun näin suden hetkenä ajattelen, jos suru pois menosta onkin suru, niin ilo siinä on se ilo, että olen saanut olla ystävä, että minua on muistettu, on pidetty elämänkulussa mukana.

Kuusisataa sivua

Kirjassa oli kuusisataakolme sivua. Sen on kirjoittanut ruotsalainen kirjailija ja kriitikko Gun-Britt Sundström vuonna 1979, se on otettu Keltaisen kirjaston luokkaan, joka on tae ns hyvästä kirjallisuudesta, hyvästä kielestä ja sujuvasta etenemisestä. Joku oli siitä pitänyt ja kertonut Facebookin kirjallisuusryhmässä, minä olin sen sitten tilannut, kävellyt Kirjastoon, etsinyt teoksen tilattujen hyllystä, todennut, että kuusisataa sivua, sehän on paksu!

Just olin päättänyt saadessani Jari Tervon ”Eevan ja Aatamin” käsiini, että tästä lähtien minä kieltäydyn paksuista kirjoista, hyvistä tai huonoista, niitä on kerrassaan mahdoton lukea illalla sängyssä makuuasennossa. Kymmenen senttiä paksut kirjat pitäisi lukea pöydän ääressä istuallaan, sylissäkin kirja kaivaa kolon reisille, mustelman ainakin, joten jätetään lukematta ja viedään takaisin Kirjastoon jonkun toisen vähän onnellisen tilaajan murheeksi. Siis näin olin päättänyt, mutta uteliaana kurkistin tämän kuusisataisen sivuja, selailin ja syystä tai toisesta luin sen kirjan. Nimi ”Suhteista parhain” kuvaa aika hyvin tuota raivostuttavan feminististä naisihmistä, joka tässä kertoo omasta parisuhteestaan, joka ei saa olla parisuhde, koska se sitoo ja eihän se käy nuorelle naiselle, joka haluaa olla oman itsensä omistaja. Tarinassa ei tapahdu oikeastaan yhtään mitään, ei oikeastaan ole edes mitään kerrottavaa, kun miettii suurta sivumäärää. Tarina etenee ja ei etene, takkuilee, mutta ei saavuta loppua koskaan. Vain murheellinen loppu elämän monimutkaisuudesta, omistamisesta, rakkaudesta ja vapaudesta. Uskomaton kirjoitustyyli, tavallaan vain sanoja peräkkäin ja silti luin ne kaikki, koko sen kuusisataakolme sivua. Kirja on silloin hyvä, kun se tuottaa mielenliikutusta, tämä tuotti, sekä sitä että raivoa.

Tiiliskiven jälkeen olikin kevyen Enni Mustosen vuoro.

Ukkoset ja helle olivat tulleet Suomen kesään ja lukeminen paitasillaan yötä myöten parvekkeella oli taas mukavaa, jostain tuo kirja ”Toinen Kevät” oli ilmestynyt hyllylleni, sopivan kevyt pokkari vain noin sentin paksuinenkin. Tavallinen tarina varakkaan viiskymppisen herran ihastumisesta nuorempaan sihteeriinsä, avioero ja kotirouvan karu kohtalo. Eipä ollutkaan, kotirouva löysi hommia ja lopulta uuden miespuolisen ystävän. Ihan mukavaa. Sen lukaisin kerralla kuunnellessani mahdollisen ukkosen jyrinän saapumista, Pekkahan ennusti suurtakin myräkkää, jota ei siis tullut. Kahvin join ja mietin, jotta kumpi naisolio noista kirjoista oli se onnellisempi, onneksi ei tarvitse todistusta heistä  kirjoittaa.

Muutoinhan tämä viikko on mennyt kentän laidalla, ylpeänä koululaisensa hienoista peleistä, sillä kaupungissa oli meneillään HesaCUP, jalkapallon suuri nuorten tapahtuma jo viidettäkymmenettä kertaa.

Lapsia oli kahdestakymmenestä eri maasta, oli Intiasta, Australiasta,  Los Angeleista ja ainakin kielestä tunnistin myös Islannista. Ihan viimeiseen koululaiseni joukkue ei onnistunut, mutta viisi peliä ja neljä päivää ja paljon hienoja kuvia, eikä se häviö ollut kuin yhden maalin juttu, just viimeisellä minuutilla sekin! Kahdesta yleensä aina toinen julistetaan voittajaksi, ihan reilua. Olen taas vähän lähempänä jalkapallo osaamistani.

Bridgen pelikaverit olivat kuka missäkin, joten perjantaipeli peruttiin. Sain siis vapaapäivän ja vielä kun Pekka lupasi poutaa, ehkä aurinkoakin, kyselin kyläpaikkaa, lupasin tuoda pullatkin. Ja kun vastaus oli myönteinen, starttasimme auton kohti Vihtiä. Omaishoitajana toimiva ystäväni oli mielissään päästessään kanssani ulos lenkille, kun potilaalla oli nyt seuraa.

Lähellä oleva järvi ja upea vanhaa puustoa kantava metsikkö olivat myös minulle mieluinen kävelyretki, enhän ollut aikoihin lenkkeillyt vanhan metsän juurakkoisessa ja kivikkoisessa maastossa, jossa mäet nousivat liki jyrkässä neljänkymmenenviiden  asteen kulmassa taivasta kohti, jossa oltiin menossa ”kylälle” peltojen vierttä,

niittyjen jotka kukkivat ruiskukkaa ja kuminaa. Juu, tiedän, heittäydyin runolliseksi, mutta kun tunnelma oli kuin tyttökirjoissa! Tunnelma muuttui kahvipöydässä toiseksi, vaikka iloinen ilme jatkuikin, niin tokihan omaishoitajan työtaakka on kova, tuskin sitä parisuhdetta on aikoinaan tällaiseksi mietitty.

Naapurissa asui tuttu tyttö miehensä kanssa, insinöörin, joka oli piirtänyt ja rakennuttanut komean talon kauas jonnekin, saanut siitä kuvat ja tekstit lehteen. Halusin nähdä ne. Tämäkin talo oli insinöörin piirtämä, sitä vaimonsa minulle esitteli: ”Ja täällä on meidän makuuhuone, tosin petaamatta sänky.” Tulipa insinööri paikalle, lausui: ”Oletko miettinyt, kuinka paljon aikaa tuhlaantuu, kun joka päivä petaa sängyn!” No en ollut. Tuumin, jotta oletko sinä laskenut pois summasta sen, kun menet nukkumaan tuohon petaamattomaan ja vedät jollain lailla tuon käärön päällesi? No ei ollut, ehkä laskee sen seuraavaan visiittiin mennessä.

Terveiset Multialta

Kauan sitten edesmennyt ystäväni sanoi, kun joku pyysi kylään, mukaan tai jonnekin, että ”näillä vuosilla ei ole varaa sanoa ei ”. Joten kiitollisena otan vastaan vierailukutsun ja yritän järjestää sen mahdollisimman hyvin sopimaan sekä hänelle että tietysti itselle, tällä kertaa myös toiselle kutsutulle. Tosi epäkohteliasta edes kertoa, mutta viivytin vastaustani luullessani kutsun koskevan mökkivierailua, sana Leppäviita tuntui niin maalaiselta kuin vain voi, siispä googletin ja yllätyin! Espootahan tuo on ja pitäisi olla vielä ihan tuttuja seutuja, aika moni ystävä on asunut Leppävaarassa ja olenhan minä kuljettanut nuorinta luisteluharkkoihin ja kisoihin Laaksolahteen, ikimuistoisen jääkylmään halliin talvisaikaan. Kaunista seutua omakotitaloineen, hyvin vihreää, seutu, jota eivät kaupunkisuunnittelijat ole vielä päässeet liiaksi kaavoittamaan, vanhaa Leppävaaran käärmemäistä kipparaista tietä suoraksi. Tie tuli tutuksi, kun mukaan tuli ”tyttö Käpykylästä”, oikeastaan oman sanontansa mielestä ”tyttö Multialta”, olimme menossa kolmen luokkakokoukseen Leppäviitaan. Helsinkiläisenä sitä kuvittelee, että jokainenhan nyt Helsingin tuntee! Ja tuntee myös eri kaupunginosat, Vantaan ja Espoon, tietenkin. Tämä tyttö tuolta periferiasta viettää pääkaupungissa aikaansa kuukauden parin välein viikon tai jotain, mutta näyttää tuntevan Stockmannin ja Kaupunginteatterin ja molempiinhan pääsee joko kävellen tai näillä meidän upeilla julkisilla eli ratikka tuo ja ratikka vie.

Nyt minä pysähdyin oikein miettimään, kun tuli ilmi ettei hän ole käyttänyt metroa kertaakaan, eipä siis ole etäiset kaupunginosatkaan tulleet kierreltyä tutuiksi. Samaa olen miettinyt myös aika monen Naisliiton Hesan yhdistyksen jäsenen kohdalla, sitä vaan ei huomaa, kun itse ajelee eri kaupunginosia kuvaamassa, kertomassa miten maisema nopeasti muuttuu ja että sinun ja sinun pitäisi kyllä mennä näitä muutoksia katsomaan, entistä kaupunkiasi ei enää ole!

Nyt sitten päätin leikkiä turistiopasta ja houkuttelin ystäväni kesämatkalle mukaan.

Ensin Kampista metrolla Tapiolaan, siinä hän jo tykkäsi, että melkein samalla ajalla olisi reissannut Käpykylään eli onhan se ihan pitkä matka, puolisen tuntia.

Sieltä piti löytää bussilaituri, se oli jo minullekin uusi juttu ja varsinkin kun ohjeena oli, että ”Tapiolasta otat kahdet liukuportaat”. Eipä siellä kellarissa nähnyt kummalla puolella ne kahdet olisi, joten suuntavaistooni luottaen lähdin väärään suuntaan ja onnekseni löysin sieltäkin ne ”kahdet portaat”, olimme kauppakeskus Ainoassa. Huomasin, että tarkoitus oli onnistua pääsemään toisen rakennuksen puolelle, mutta opasteet kiiltävässä lattiassa olivat sen verran sekaiset, että ystäväni tarttui jo vartijan apuun ja tokihan hän sitten mummot ohjasi sinne ”toiselle puolelle” ja sitten vaan odottamaan. Luottavainen on suomalainen kuski, eipä kukaan bussilipun perään kysellyt, sisään vain ja liikkeelle. Vieraskutsun esittänyt oli viestittänyt minulle, että bussimatka kestänee puolisen tuntia, niin jäinpä miettimään, jotta olemme vissiin menossa jonnekin ihan lepikkoon, ei nyt asutusta voi olla noin pitkän matkan jälkeen!

Samaa tuntui ajattelevan vierustoverini siunaillessaan, jotta ollaanko nyt ihan oikeassa bussissa ja oikeaan menossa. Leppävaaraa pysäkkeiden tauluissa mainittiin, että kartalla oltiin, tie oli todellinen ässän kiemura, mutta kaunista omakotiasumista joka mutkan vieressä. Huolimatta nimen tuttuudesta olin muuten täydellisessä tuntemattomuudessa aika hauskasti ja odotin innolla että tauluun ilmestyy nimi Ruusutorppa, kaunis nimi ja siinä pois. No siinä sitten pois. Ja ystäväni sandaaleihin meni hiekkaa, kivikin painoi ja pysäkki oli liian aikainen, seuraava olisi ollut oikea, sitä kohti kävellen onneksi asfaltilla, vaikka kivi sandaalissa hiersikin ja kohta olimme tervetuloa halauksen kohteena.

Mies sitten kuvaili laajoin käsimerkein, missä olin ollut ja kuinka olin noita seutuja ennenkin kulkenut kerran jos toisenkin. Niinpä, mutta eipä voi täydellisen suuntavaiston omaava ymmärtää täysin suuntavaistotonta! Jos on autolla jossain ajellut, niin jalan samoilla paikoilla liikkuminen on ihan toinen juttu! Kun jo pelkästään sama kadunpätkä yöllä on eri kuin aamulla, niin olihan tämä seikkailu, kuten Multialainen sanoi.

       Takaisin ajelimme sitten Raidejokerilla Itikseen ja sieltä metrolla Hesaan.

                                  Hyvin tunsin täyttäneeni turistioppaan osan.

Pekka Pouta uhkasi melkein, että Ulla ainakin kaataa jos ei kastele, pysykää sisätiloissa mummot ja vaarit! Uhmasimme kumpikin, mies lähti tavanomaiselle lenkilleen ja minä suuntasin Finlandiapuiston kautta Aurorankadulle, meitä sinne oli Ullaa uhmaten tulossa pelaamaan ainakin se yksi pöydällinen ja vähän yli.

                                         Kesäpeliksi sekin riittää, mukavaa oli.

          Ja viimeiseksi- suuri kiitos visiitistä, se kirjataan kansiin ja kirjeisiin. 

Hyvää Juhannusta

Muistojesi Juhannus, mikä se on ?!  Katselin tuossa varhaisia albumeitani löytääkseni vastauksen Juhannuksen vietosta ennen mökkijuhannuksia.Vappuja oli kuvattu joka vuosi, mutta Juhannuksia vain muutama ja sehän tietysti tarkoittaa, että emme ole Juhannukseen juurikaan panostaneet! Lapsena Käpykylässä keskisessä Suomessa käytiin joskus katsomassa seurakunnan sytyttämää kokkoa, taisi olla joku saari keskellä järveä, rannalta sitä sitten sitten katseltiin suurenakin ihmeenä. Ensimmäiset vuodet kaupungissa olivat ehkä Vaarilan mökkijuhannuksia, joista mieleen on jäänyt miniän ikuinen velvoite astioiden tiskaamiseen järvessä, mutta myös sauna ja uinnit, järvivesihän on se ainoa vesi meikäläisen mieleen. Se oli aikaa, jolloin naiset teki hommat ja miehet nauttivat, pohjalaista elämää .Perhe kasvoi, saatiin koira ja omakotitalo,

vietettiin Juhannusta grillaten, saunoten ja omasta pihasta nauttien, tänne ei edes asfaltin haju yltänyt! Äitini pääsi peruskoulusta eläkkeelle aikaisin ja muutti meitä lähelle, heidän kanssaan käytiin ainakin kerran Seurasaaressa ihmettelemässä Juhannusrituaaleja, silloin taisi sataa. Kutsut mökkijuhannuksille on ollut aina helppo torjua suuren koiran vuoksi, kuka nyt haluaa Newfoundlandin mustaa ihanuutta juhlansa kuninkaaksi, me pysyttiin suosiolla kotona.

 Sitten tuli se mökki ja sen mukana sitten joka Juhannus omat oikeat juhannusrituaalit, suku, lapset, koira, hevonen, koko maalaiselämä, jota yritin luoda ympärilleni, tosin ilman lehmiä tai kanoja. Ehkä onnistuinkin, sillä ainakin omaan mieleeni on jäänyt yöttömät keskisuomalaiset yöt, niitä olen kamerallani tallentanut, kyllä tuo aika on pohjoisessa tallentamisen ja muistamisen arvoinen.

Nyt on toinen aika, kaupunkiaika, eikä innostus jonnekin mökkeilyn iloihin innosta alkuunkaan. Katselen parvekkeelta naapurin lokkipariskuntia,

niillä taitaa taas olla poikaset parvekkeen nurkassa, ruokailut toimivat ainakin täällä, mitenkähän landen pääskyt, tuskin kukaan enää niitä jaksaa hoidella. On mielenkiintoista seurata kaupungin kasvua, eilenkin kävelimme uutta juuri avattua siltaa Hakaniemestä Kalasatamaan,

onnistuimme säilymään kuivina ja juuri kun sade innostui kunnolla ryöppyämään vettä taivaalta, olimme Kalasatamassa ratikkapysäkin kohdalla, hyppäsimme ratikkaan ja nautiskelimme näkymistä kuivassa ratikassa. Ratikka kolmetoista vei päätepysäkille Pasilaan, sieltä pari kadunväliä Kauppakeskus Prismaan, joka meikäläiselle oli edelleen ihmeitä täynnä, sokkeloinen suuri ja ihmisiä runsaasti. Prisma on miehen päivittäisen kävelylenkin kohdalla, joten hänen ohjauksessaan tulimme sisään toiseen kerrokseen ja ulos neljännestä kerroksesta,

enpä muistanut, että paikalla on ollut ennen rakentamista noin korkea mäki! Näin kaupunki muuttuu ja unohdus tulee välittömästi, ellet ole kameraasi käyttänyt ja tässä kohdin en ollut. Nyt olen sitten käyttänyt tämän vuoden kauppakiintiön kerralla, tavaramäärä alkoi ahdistamaan.

Luin mielenkiintoisen kirjan, Aulikki Oksasen ”Hyppy syreenien tuleen”.

Osin olen joutunut  elämään  itsekin tuota aikaa, seuraamaan sisarukseni kasvua, joka osui juuri tuohon aikaan. Aika oli rajua muutosta, reipasta mielipiteiden kannanottoja, Eurooppa oli sotaisa. Kommunismi eli vahvaa nousuaan, tuli taistelulaulut, jotka yhä edelleen soivat KOM-teatterin lavalla. Aulikin sanoitukset ja Chydeniuksen sävellykset saavat minut vieläkin juuri siihen tunnelmaan, minkä ne silloin loivat. Kotona on vanhat levyt kunniassa ja niitä joskus nostalgiakaipuussa soittelen.

Tänään on Juhannusaatto. Istun koneella nyt ja ulkona paistaa aurinko, mies on tulossa prismanlenkiltään ja odottaa vaimoaan saapuvaksi kohtapuoleen Tokoinlahden penkille istumaan. Ehkä kahvittelemme jossain tai vaan katselemme ihmisiä, heitä kyllä riittää kaupungissa oli Juhannus tai ei. Koululainen on kaverinsa mökillä ja omat lapset missä lie.                               Hyvää Jussia kaikille, se on meillä nyt tällainen !

PS. "Taidesauna", jos et sattuisi tunnistamaan! Nyt sinne taas pääsisi uimaan ja saunomaan.

Tunteet pinnassa mansikkakuun aikana

Järkytän joka kerta itseni saadessani kyyneleet silmiin itkun melkein ottaessa vallan tunteistani, ai mistäkö? No lukiessani näitä viihderomaaneja, kuten Maija Kajannon romanttisia juttuja,

miten ne voikaan viedä mennessään! Jossain vaiheessa FACEn kirjaryhmässä joku oli nautiskellut  romaanin ”Korvapuustikesä” tarinoista, minä tuttuun tapaani laitoin kirjan tilaukseen, luin ja jäin kiinni.

Jatkoja taitaa olla viisi kirjaa ja nyt tämä viimeinen, keskellä kesää ”Kardemummajoulu”.

Tämäkin oli kevyttä kerrontaa, pieni kyläpahanen Pyhävirran kylässä, siellä kahvila Koivu, joka oli minulle tuttu jo edellisistä kirjoista. Se jatkumohan on juuri se juttu, millä nämä tarinat pitävät meikäläisen otteessaan. Ja se lämpöinen maalaiselämä. Tämä kyllä on siirretty uudempaan aikaan, joten navetat ja lehmät eivät enää työllistä kylän ahkeria asukkaita, nyt ollaan laskettelun, hotellielämän ja mukavan kahvilan tuntumassa, entisten tuttujen seurassa toki. Joulu on tuloillaan, kylä uinuu ruususen unta valkoisten hankien keskellä, pakkanen paukkuu ja hotelliin saapuu jouluvieraat. Kun juhlapyhät ovat ohi, yksi vieraista jää kylään ja toinenkin tulee myöhemmin, muutoin kylän talvirauhaa ei uudet ihmiset häiritse. ”Kaardemummajoulun” kerrotaan olevan kuusentuoksuinen hyvän mielen joulukirja ja sarjan päättyvän tähän, mutta odotus seuraavasta on jo luotu, sillä Kahvila Koivuun odotetaan syntyväksi uutta vauvaa ja mitä sitten ?! Näinhän ne jatkot syntyy, nekin. Ja miksi minä sitten olen niin syvästi liikuttunut kulkiessani näiden ihmisten mukana?! Kylässä on runsaasti ongelmia, runsaasti lämpimiä ihmisiä niitä ratkomaan, runsaasti ihan pelkkää onnellisuutta, hyvyyttä ja toiveikkuutta, kukaan ei tee pahaa toiselle ja jopa vanhat lapsuuden ongelmat pysytään ratkomaan, elämä kylässä on niin tavallista kuin vain tuollaisessa pikkukylässä voisi olla! Paitsi, että tuollaista kaiken harmoniaa ei tässä oikeassa maailmassa ole. Siksi se kai minuun niin vetoaa.

Kesä on alkanut hieman viileänä ja minulle se sopii hyvin. Nykyäänhän olen kaupunkilainen, jonka maalaiselämä on siirtynyt kirjan kansien väliin, mikä sekin sopii, uiminen on jäänyt, en myöskään tarvitse kuokkaa, en kirvestä ja kalaonnestakin huolehtiminen on ulkoistettu koululaiselleni,

hän tosin hoitaa sen puolen paljon paremmin kuin minä aikoinani, joka ulkoistin moisen touhun paikalliselle kalakauppiaalle, perattuna. Tässä kohtaa kerron aina tarinaa omasta kehityksestäni koulun keittiössä. Oli perattava muutama silakka, tartuin veitseen ja ja taisin viiltää vatsaa auki, kun oksensin. Siirryin silitysosastoon. Mutta köksän urotyönä nyljin mateen, enkä oksentanut! Se jäi viimeiseksi perkaamattomaksi kalaksi meidän perheessä. Vielä koululaiseni näyttää ulkoistaneen kalan perkauksen,

mutta ehkä tuokin asia oli odotettavissa, sillä sain luettavakseni hänen ”Työelämään tutustumistodistuksen”. Moista paperia en ole aiemmin nähnytkään ja mukavahan sitä oli lukea, kun ristit oli ruksattu pelkästään kiitettävien ruutuihin ja vahvuudeksikin kerrottiin positiivisesta asenteesta, innokkuudesta ja vastuuntuntoisuudesta. Tutustuminen suoritettiin koulun keittiössä, että kokki olisi tällä kierroksella jalkapallon kanssa yksi mieluinen juttu.

Eilen oli taivaalla mansikkakuu, kesäkuussa on sellainenkin, saanut nimensä kuulemma mansikka-ajasta. Taivaalla sitä ei näkynyt pilvien vuoksi, meillä lisäksi satoi oikein kunnolla. Netistä katselin ja otin pari kuvaakin tähän laitettavaksi, mutta sanoisin, että tuo vaaleampi olisi uskottavampi, mutta tummempi olisi todellinen Tylypahkan kummajainen

 pelottava ja niin mielikuvia lupaavasti hehkuttava. 

Alla olevan lainauksen kopsasin erään tiedenaisen jutusta, minulle se sopi, valvottaahan täyskuu!

Mitä täysikuu tekee ihmiselle?

Lisäksi täydenkuun aikaan moni tuntee olonsa energiseksi. Kansanperinnettä tutkinut ja siitä kymmenen vuotta luennoinut Anne Pöyhönen vahvistaa, että täydellä kuulla ihminen on virkeimmillään. Silloin ei kannata pyöriä sängyssä unettomana, vaan tehdä jotain kivaa. – Täydenkuun aikaan valvominen on hyvä asia.

Se ikkunan pesu!

Kadulle olisi pitkä matka.

Kesä alkoi

Toukokuu vaihtui kesäkuuksi, noin vain huomaamatta. Joskus se oli  yksi vuoden merkkipaalu, oli kesä, oli valoa, yölliset saunalöylyt ja pehmeät yöuinnit. Niitähän sitä kesässä kaipaa, vaikka itsestään selvää on, että ei moisista mitään tulisi, olisi se mahdollista tai ei. Silti kaikki tuo kuului kerran minun kesääni. Siitä on jäljelle jäänyt suuri nostalgian kaipuu, helppohan sitä on ruokkia, kun Areena suolta kesäistä romantiikkaa pääni menoksi.

Tanskalainen ”Rantahotelli”

on pitänyt meidät molemmat tiukassa otteessaan, se on niin kaunis, hyväntuulinen sarja, huolella tehty, viimeistelty vaatteita, kampauksia ja ruokia myöten. Ilkeät ja pahansuopaisetkin ihmiset ovat ilkeydessään miellyttäviä, tulee hyvä mieli. Mutta nyt, eletään vuotta neljäkymmentä, Hitler ja saksalaiset ovat ilmaantuneet. Sotaa ei voi välttää tuossakaan hyvän tuulen sarjassa, ollaan ihan samoissa tunnelmissa kuin tämän päivän maailmassa, juutalainen vainottu on vaan vaihtunut juutalaiseen vainoajaan.

Niskavuorikin ilmaantui, ihanine maalaismaailmoineen.

Oli navetta ja lehmät, tallit ja hevoset, aitat, piiat ja rengit. Oli Niskavuoren emäntä salissaan, oli perhe ja palkolliset tuvassa, jotenkin koko se idyllinen maalaiselo, joka siihen oli kerrottu. Niskavuorissa kulkee koko Suomen sodan aikuinen –ennen ja jälkeen- historia, mutta sitten on Niskavuoren Heta!

Se oli kauan minulle jonkin sortin lohtuelokuva.Vuosien varrella, jos olin syystä tai toisesta allapäin, kaivoin esiin videokasetin, jolle olin sen nauhoittanut, laitoin Hetan pyörimään ja hetkessä oli ihan toisessa maailmassa! Nyt ei nauhuri enää toimi, mutta onnekseni televisiossa lienee rahansäästöohjelma ja vanhat elokuvat saavat kunniapaikan! Tässä tapauksessa sanalla säästö on hyvä kaiku, muutoin se joutaisi ylikäytettynä roskakoppaan!

Onhan sillä Hetalla muutakin muistettavaa! Kun vanhin oli pahimmassa murkkuiässä tuppasin mainostavani häntä Niskavuoren Hetaan, kirjoitin jopa hänen albumiinsa kuolemattomia lausahduksia, joita Heta lähtiessään Niskavuoresta Muumäelle sanoi. Tässä muutama tytärtäni kuvaava lause:

·        ”Älkää te mun puolesta pelätkö, kyllä mää itte hoidan mun elämäni.”

·        Rukkoilkaa vaan rovasti, kyllä mun sydämeni puolesta kannattaakin rukkoilla, mutta nöyryyttä siihen ei tule.”                                                                    Kiinaruusu unohtui ikkunalle ja Heta kääntyi takaisin sen hakemaan sanoen, että ”Tää on mun.”   Siihen Loviisa:

 ”Mikä sun on, on sun. Ja mikä mun on, niin sekin on sun.”

Ja tämän jälkeen minä sitten vuodatan pari kyyneltä, katselen pari albumia vanhimman murkkuajalta, kiittelen valokuvaharrastustani, sillä muutenhan minulla ei olisi juuri mitään muisteltavaa ulkomailla asustavista lapsistani! Tosin nyt vanhin jää ikuisesti vanhentumatta, kun suuri rapakko tuntuu ylipääsemättömältä, keskimmäinen sentään uskoo Finnairin sinisiin siipiin ja nuorinhan yrittää pitää äitinsä notkeana, tosin luonto on siinäkin asiassa vahvempi jarruttelija.

Ja mistä minä todella kiitän, on yläkoululaiseni, jonka pelikuntoa saimme tänäänkin seurata kentällä,

toinen meistä tiesi missä mennään ja toinenkin osasi sentään jo laskea maalit, joita tuli neljä, vastapuolelle kolme. Tällä kertaa näin, mutta tälle mummille ei voitto ole tärkeä, mukava palloilusää ja hyvät juoksut, ne riittää. Nyt sitten on vielä kesähommana koululaiselleni lukea kaksi kirjaa

ja tehdä niistä mummille juttu, millähän tuonkin lahjoisi?! Parilla lahnalla ongen koukkuun, se vois toimia.

Aurorankadun peliperjantait jatkuvat läpi kesän mikäli osallistujia on. Yllättävän moni on hylännyt mökille, maalle menon, ei kuulemma hyttyset enää innosta, uiminenkin on hankalaa ja oma rauha on mieluisampaa kuin lasten kanssa kesämökkieloa viettäen, yksinhän sekään ei enää oikein onnistu. Vanhoista tulee kaupunkikulttuurin harrastajia.

Hidasta elämää.

Helsingin Sanomat tulee kotiin, kallis lehti, aamun avaus ei tule ilman sitä. Vielä jokin aika sitten sen lukeminen tuotti suurta nautintoa, iloakin, oli paljon tapahtumia, joihin ajattelin osallistua tai joihin olin jo osallistunut ja nyt sain kuulla, mitä toiset olivat niistä pitäneet. Aamuteen nauttiminen kesti parisen tuntia, ei ollut kiire minnekään. Edelleenkään ei kiire vaivaa, mutta lukemisen ilo alkaa olla hukassa, mieli painuu epätoivon puolelle, miten tämä maailma on näin sekaisin ?!

Sota ja häikäilemätön tappaminen, miten sellaista voi hyväksyä?! Päättäjien joukko eri puolilla maailmaa yrittää oikeuttaa omaa tappamistaan oikeudenmukaisuudella sitä vielä elossa olevaa ihmistä kohtaan, sitä, joka ihan sattuman kautta on syntynyt sille toiselle puolelle rajaa tai siihen toiseen tapaan katsella maailmaaja se päättäjäkin, sattuman kauttahan sekin istuu juuri sillä tuolilla, minkä ansiosta voi niitä tappokäskyjä antaa. Aamuteeni alkaa olla yhtä ahdistusta, joka ei katoa, kuten ei nytkään, vaikka iltaa jo odottelen.

Ihanasti ihmiset tuntuvat putoavan menneeseen, siihen hyvään, turvalliseen aikaan, jolloin kaikki oli tanssia, hyvää oloa ja kauniita vaatteita kauniine ihmisineen. Osallistuin Helena Petäistön Mika Waltari-iltaan kaksikymmnenluvun Pariisista.

Mitä muutakaan kakskytluku Pariisissa voi olla kuin taiteilijoiden öitä, Punaista Myllyä ja jatsin sykettä, siitähän Helena kertoi ja asetti kahdeksantoista vuotiaan Waltarin näppärästi noihin kuvioihin, oppimaan elämää, kirjoittamista. Hyvin tuli opittua ja omaksuttua silloisen Pariisin hyvät ja huonot kokemukset, kuten niin moni muukin suomalinen taiteilija tuohon aikaan. Näin Helena kertoi.

Sota ja kaksytluku hyppää silmille kirjoista, joita sattuman kautta tilaan tuntematta tarinaa. Kun muutaman sivun olen lukenut, olen taas kerran sodassa, osan kirjoista olen nyt ihan itselleni epätyypillisesti sulkenut, jättänyt lukematta ja vienyt pois. Olin aivan riemuissani, kun sain käsiini kirjan, jossa ei taatusti ollut sotaa, mitä nyt muutama murha, kyllähän niistä selvitään!

Viveca Sten: ”Harhaladuilla” oli taattua Vivecaa, luin sen melkein yhdellä kertaa. Seuraavaksi näytti tulleen Heidi Köngäksen ”Tango Frisk”.

Kiva nimi ja Köngas, toki tykkään! Ja kun vielä takakansi kertoi, jotta nainen on Käpykylästä ja mies Vaasasta, olihan odotus korkealla! ”Saarijärveläinen jääräpäisyys”, sellainen sanonta nauratti, äitihän oli opettajana Saarijärvellä vastavalmistuneena. Pohjalaiset minä tunnen ihan muuten vain, niitä ei enempi tarvitse luonnehtia. Sotaanhan sitten aika äkkiä tarina kääntyi, nyt olen kirjan puolessa välissä ja luenhan minä, kun en keskenkään osaa jättää, mutta sitä kahlatessa tulee pakostakin mietittyä, miksi tällä hetkellä niin monia kirjoittajia kiinnostaa kirjoittaa sodasta?! Mehän eletään sen keskellä, ei siitä enää tarvitsisi kirjaa kirjoittaa. Alan kohta kaivata muinoisia Hertta-sarjoja, joita en silloin lukenut, nyt voisin kohta nekin lukea. Tiedä sitten, tulisiko parempi olo.

Uuden television innostamana olemme istuneet yömyöhää miehen kanssa ja seuranneet tanskalaista hyvän olon sarjaa ”Rantahotelli”.

Sarja alkaa jo nostalgialla, upealla musiikilla ja trumpetin soitolla, sehän virittää tunnelmaan jo heti. Olen katsonut sarjaa ennenkin, mutta näitä alkujaksoja en ole nähnyt ja nyt olen aivan sen maailman lumoissa.Sota tulee, mutta ei ihan vielä, vielä ollaan kakskytluvun ihanissa lomatunnelmissa loistavan huumorin haihduttaessa pois ongelmat, joita jo silloinkin oli nähtävillä, ei voi mitään. Ja näyttelijäsuoritukset ovat kerrassaan loistavia.

Tästähän voi nyt sitten hypätä toiseen hyvään, niin että eihän tämä viikko nyt ollutkaan surkea! Oikeastaan hyvinkin valoisa, mehän pelasimme bridgeä kahtena päivänä, mikä tietysti aina nostaa mieltä

ja sitten lauantaina ohjelmassa oli mukavaa ja kivaa, yhdet viiskymppiset ja oikein juhlat! Timon unkarilainen Kati oli muuttunut suomalaiseksi

ja sitähän kannatti juhlia mansikkakakun ja sampanjan kera. Mustaa, kokonaisena paistettua possua juhlittiin sitten vihannesten, kermaperunoiden ja viidenkymmen vuoden kunniaksi!

  Possuparka oli kyllä komea, mutta kasvikset alkoivat kiinnostaa tarjoilua katsellessa entistä enemmän. Kati tuli juhlittua, yksi uusi vauva suukoteltua ja Vanskin riikinkukkosulkakorviksia (siinä kiva sana entiselle vävypojalle, ei taida mennä jakeluun!) ihmeteltyä, käärijänvihreän hössämekon kanssa kännykkäkameraa käyttävän kuvaajan napsiessa huonoja kuvia jaettavaksi sankarille.

Mitäs ei ollut komentanut kunnon kuvaajaa paikalle, tulos oli nyt runsas mutta heikkolaatuinen.

Orkesterikin oli paikalle komennettu ja salsaa näytti olevan tarjolla, mutta joko ikä tai yhden kerran kokeilu tekivät selväksi, että Mummon ja Vaarin oli aika lähteä kotiin. Mukavaa oli. Kiitos suuri.