Etiäinen kävi taas

 

Viisikymmentä vuotta sitten oli kaunis huhtikuun päivä, olin vahvasti raskaana, lapset olivat koulussa, mies töissä, koira vahtina pihalla ja aidan takainen naapuri Linda oli leipomassa korvapuusteja. Lapsivesi meni, hätäännyin, mutta Linda tuumasi rauhallisesti, että ” odottele kunnes pullat paistuu, juodaan kahvit ja sitten soitetaan taksi.” Ja niin tuli nuorimmaisesta tyttärestä ”korvapuustitytär”.

On Talvipäivänseisaus ja minulle tulee etiäinen, että on lähdettävä käymään Lindan luona Palvelutalossa, huolimatta sunnuntaista, jolloin ajattelen perheen jälkikasvun olevan moninaisena paikalla. Tällä ikäihmisen iällä on hyvä muistella auton käytön osaamista, sitä tulee niin harvoin harjoitettua näin kaupungissa asuessa, joten rattiin vaan ja liikkeelle. Jouluradiota kuunnellessa tuli ajettua pikkuisen kiertotietä, mutta äkkiäkös vanha kotiosoite ottaa vallan ja kohta olen entisen kotitaloni edustalla.

Taloa ympäröivä aita on edelleen paikallaan, tasakatto on kokenut muodonmuutoksen harjaksi ja kaunis punavihreä ikkunaväritys on muuttunut synkeän mustaksi. Aidan takana naapurissa on tapahtunut vallankumous! Valtavat sireenit on kaadettu, Lindan vanha mökki on kadonnut, sauna myös ja koko tontti on yhtä tasaista rumaa peltomaata.

Paitsi että tontin laidalla seisoo uudisrakennus, jonka vertaista saa nykyisinkin kaukaa etsiä, se on ruma neliskanttinen tönö ja niitä tulee tontille kuulemma kolme! Seisoin portilla kuvaamassa ja ihmettelin nykyistä arkkitehtien koulutusta, rumaa, pientä ja vielä rumaa! Oli aika, jolloin rakennus piti sijoittaa alueelleen paikkaansa sopien, ei kunhan nyt jotain ja joku suunnittelee tai suunnittelee ollenkaan!  Kyllä tuolla menolla onnistutaan pilaamaan ennen idylliset omakotialueet, kuin myös Helsingin rannat.

Aikani siinä ihmetellessä jatkoin matkaa Tattariharjuntietä, siis Malmin Lentokentän viereistä tietä, se on käsittämättömän remontin kourissa, tie kiemurtelee kuin käärme. Pimeässä ajaminen oli oikein hyvää pimeän ajon oppikertausta, matka tuntui yllättäen pitkältä, perille kuitenkin saavuin. Palvelutalon huoneen ovi pidetään lukossa, joten rimputettuani ovikelloa, asukkaan pitää tulla itse avaamaan! Villasukat, juomapullo, rollaattori- yhdistelmä aiheutti kaatumisen, siitä huutelin postiluukun kautta, jotta paina sitä ranteessa olevaa hälytintä, kyllä joku tulee. Nopeasti tuli kaksi hentoa pientä naista yrittämään nostaa ylös erästä hyvin painavaa kiukkuista asukasta. Eihän siitä mitään tullut, mutta apuvälineet ovat näköjään nopeasti lähellä ja mielenkiinnolla seurasin toimitusta jolla mummo saatiin ylös rollaattorin kampeen.

Pienen ruhjeen silmäkulmaan hän oli saanut luultavasti kelkan kahvasta, mutta omahoitaja kävi tarkistamassa, että lisähoitoa ei tarvita. Hyvin siellä pitävät huolta, paitsi tämä ”asukkaan omaoikeus” menee kyllä liiallisuuksiin liukkaiden villasukkien kohdalla!

 Linda istui sängyn laidalla ja naposteli suklaakonvehteja rasiasta, jonka mieheni oli ostanut, minä ottanut talteen ja nyt lahja saanut ylitsevuotavan kiitoksen rasian valinnasta,” Arto tietää”. Kehujen keskellä keitin kahvit. Sitten muisteltiin.

Se oli mukavaa aikaa, tehtiin paljon, reissattiin ja kasvatettiin lapsia, hoidettiin koiria ja hevosia. Lindan pravuurina olivat korvapuustit ja lihapullat sekä suurena ylpeyden aiheena, kun hän kerran korvapuustitytön kotihipoissa vahtivuorossa pääsi komentamaan Ville Valoa! Silloin Ville oli vielä pahainen luokkakaveri, mutta sitten joskus myöhemmin, Villestä tuli Ville ja muisto sai ihan uuden ulottuvuuden!

Aamulla katsoin kännykkääni, Ritva-tytär oli laittanut viestin, jotta ”äiti kuoli illalla 22.35.” Se pysäytti, taas kerran. Jäin miettimään kohtaamistamme ja kun näin jälkikäteen asiaa tutkin, olihan tilanne poikkeuksellinen monin tavoin. Linda kävi ikään kuin koko meidän perheen läpi, rauhallisesti, kiirehtimättä, jokaisen erikseen. Samoin oman tyttärensä ja hänen perheensä. Pojastaan, Olavista, hän ei sanonut sanaakaan, ikään kuin hän olisi ollut jo tietoinen että sinne pilven reunalle hän nyt lähtee, Olavin luo, jonne hän on ollut matkalla jo kauan ja joka ikinen kerta kun olemme jutelleet tai tavanneet, nyt ei siis sanaakaan. Miten tuota sunnuntaita ajattelisin, Linda suoritti huoneen siivousta, se tuntuu hyvältä minusta, ehkä hänestäkin. Kuolema on aina kuolema, mutta nyt Linda sai sen mitä hän oli jo kauan toivonut, hän pääsi Olavin luo, niin hän uskoi ja mikä minä olen sitä kieltämään.

Parin päivän päästä on Jouluaatto. On yksi lapsi ja sekään ei enää joulupukkiin usko, joten aika arkiseksi aaton tunnelma taitaa muodostua! Joulupöydän antimet ovat kyllä perinteiset, mutta vatsan tilavuus on kaikilla huomattavasti pienentynyt, liekö moiset laatikot ja kinkut maistukaan enää kuten joskus ennen, se nyt jää nähtäväksi. Mutta onhan kuitenkin paketteja lahjapapereissa nimilappuineen, koululainen ne lukee ja me aikuiset olemme iloisesti yllättyneitä lahjoistamme. Onhan se Joulu kuitenkin aina Joulu, joka vuosi odotettu ja onneksi vielä joka vuosi tullut, tuttu ja turvallinen.

            Hyvää Joulua Teille ja Onnellista Uutta Vuotta 2026 !

Mitähän nyt-

Ihmisen elämänhalu on kummallinen asia, se tunkee mieleen, vaikka toisenlainen päätös oli jo tehty ja varmana käsitelty. Jospa kuitenkin kokeilisin, jospa kuitenkin se auttaisi, ehkä antaisi aikaa, eikä tarvitsisi  vastailla kyselyihin, että miksi et edes kokeillut? Itkut on jo itketty, nyt voi sitten rauhoittua ja aloittaa joulun vieton ihan uudella ajatuksella ja sillä, mille se on aikoinaan maailmaan luotukin, toivolla. Toivotetaan Hyvää Uutta Vuotta 2026 meille ja teille, kaikille kuten pikkupupu Sokoksen mainoksessa ihmettelee ”Minulleko? Sinulle ja meille kaikille.” Tuossa vaiheessa minä aina nyyhkin kyyneleitä...

Kun sitä joulumieltä ei oikein tunnu tulevan, niin jospa se löytyisi joululauluista, joita nyt lauletaan ihan joka kirkossa ja torin laidalla. Kallion komea kirkko on lähellä, siellähän niitä on perinteisesti laulettu, kurkistus ohjelmistoon ja tänään kello viisitoista oli mahdollista päästä kuulemaan Yleisradion joulukonserttia. Siis sinne.

Näin kaamoksen aikaan vuorokausirytmi on ihan mennyttä, sitä ei ole, niinpä nytkin ennätin juuri juoda aamuteeni ja lukea Hesarini, jossa oli muuten osassa ”Koti” selostus oikeasta liki sadan vuoden jouluperinteestä! Eero Järnefeltin Järvenpään kodissa on vietetty samoin perintein joulua jo yli 90 joulua, kertoo lapsenlapsi Juhani Kolehmainen. Perinteitä minäkin haluaisin noudattaa, mutta enää se ei onnistu, sehän vaatii ison huushollin tiloineen ja perheenjäsenineen, niin oli ennen ja silloin se oli ihanaa, nyt on muistot jäljellä, kansissa ja mielissä. Nyt tuli hypättyä kuin pohjalainen jutuissaan, voinen palata takaisin samoin askelin,

siis kohtaan, jossa huomasin tuon ilmoituksen. Mies jäi ruudun ääreen, minä vaatetin itseni ja siirryin ulos raikkaaseen ihan talviseen oloon! Kirkon mäki oli valkoinen! Lunta ei paljon ollut, mutta heti se toi uuden tunnelman, talvi on menossa. Katuremontissa uuden ilmeen saanuuta valkoista mäkeä oli nousemassa moni muukin, luultavasti suuntakin oli sama, sillä kellon lyödessä kolme oli kirkko liki täynnä ja odotus jouluisesta hetkestä korkealla.

Konsertti radioitiin kuuteentoista maahan, Rapakon takana tyttäreni olisi voinut myös osallistua, enpä ollut infonnut. Kuuluttajana oli tuttu ääni, Ainomaija Pennanen, hän kertoi konsertin eri osista, lauluista, jotka linkittyivät Ruotsin vallan aikoihin. Pieni tietokertomus sen ajan Suomesta, kun kuuluimme Ruotsiin, ehkä se oli monelle nuoremmalle tuttua tarinaa, tiedä häntä kuinka historia tänään kouluissa luetaan. Esiintyjiä oli kolme, yksi laulaa ja soittaa pianoa, vähän muutakin mukana. Yhdellä oli jouhikko – enpä moista nimeä tunne –ja erilaisia viuluja. Kolmas oli loistava nokkahuilisti, sen minä jo osasin suuresti arvostaa! Tosin tämä johtaja lauluäänellään oli loistava ja mietin, jotta oli varmaan mahtavaa laulaa tuossa kirkossa, siellä kun akustiikka on todella kuuluvainen! Upea ääni, kadehdittava suorastaan. Yhtyeen nimi on ”Ensemble Gamut”. Toivottavasti suomalaiset maailmalla nauttivat tuosta musiikista, taidokasta se oli, mutta joulu siitä kyllä puuttui kokonaan.

Jos nyt sitten ottaisi esiin vanhan keltaisen laatikon, jonka kyljessä lukee ”Joulu”, koristelisi lipastot ja tasot tontuilla ja muulla jouluhörhöllä, joulukuustahan en kerrostaloon ole huolinut. Sellaisen kaipuun voin taltuttaa kävelemällä ulos Hakaniemen torille, siellä on suuri upea kuusi valoineen, se riittää tähän hetkeen.

Etiäinen

Kymmenen vuotta sitten sain etiäisen ja kiiruhdin ystäväni luo Palvelutaloon. Ennätin vielä sanoa hyvästit ja hän lähti pilven reunalle seuraamaan Itsenäisyyspäivän juhlijoita, joihin hänen lapsenlapsensakin syntymän muistaminen kuului. Miten se onkaan järjestetty niin, että kun yksi lähtee, tulee toinen tilalle, ja vielä Suomen Itsenäisyyspäivänä. Ei unohdu.

Etiäinen on vieraillut ainakin neljän ystävän

tai sukulaisen luona. Harvoin meillä enää vieraita kylään ilmaantuu, mutta nyt heitä tuli neljänä peräkkäisenä päivänä ja

yksi jopa jonka käynnistä lienee neljäkin vuotta!

Aivan ihanaa kun tulivat! Tosin meillä oli kerrottavana ikävänpuoleinen syy tuohon etiäisen ilmaantumiseen, miehen käynti HUSsissa lääkärin juttusilla aiheutti meille pienoisen shokin, josta selviäminen ei ihan ole vieläkään onnistunut. Vaihtoehtoja annettiin kaksi, molemmat olivat huonoja. Niitä sitten mietittiin Ratikassa kotimatkalla, kotona illan suussa ja sitten mies tarttui puhelimeen. Minä tihursin vieressä kuunnellessani tyttärien itkettämistä, kyllä sen kuuli puhelimen välitykselläkin, vaikka etäisyyttä oli kokonainen valtameri, alpit tai vain merellinen Helsinki.

Vastaan ne tulevat, ympyrä sulkeutuu. Minä aloitin tämän blogin kirjoittamisen vuosia sitten melko samanlaisissa tunnelmissa. Olen huono puhelin ihminen, niin ajatuksena oli ja on, että jos haluat tietää, mitä meille kuuluu, niin kirjeessäni sen kerron. Näinhän se ei enää mene, netti Faceineen on monelle epämieluisa juttu ja uusia alustoja on pilvin pimein tullut lisää, joten taitaa tämäkin jäädä itselle päiväkirjamerkinnäksi. Joulukorttiin ei kehtaa huonoja uutisia merkata, joulu on jokaiselle ilon ja toivon juhla, ehkä vielä meillekin, eihän siihen enää ole kuin kolmisen viikkoa.

                                                 Tänään vaalittiin perinteitä,

katsottiin se tuttu ”Tuntematon” televisiosta, se on kuulunut oikeastaan miehen pohjalaisen perheen perinteisiin, itselleni se tuli miehen perinteen kautta. Ja siihen jäänyt. Tuntemattomia on kolme filmausta, mutta vain tuo Edvin Laineen filmatisointi on meille se oikea ja nythän sitä katselee mielellään, kun elokuva on digitoitu. Kuva on terävää ja mustavalkokuva on kaunista katseltavaa,

huolimatta kovista sotakohtauksista, mutta nehän voi jättää katsomatta. Kirja tietysti on kuulemma parempi, mutta enpä halua pilata elokuvakokemusta kirjaa lukemalla, pilalle se menisi.

                   Illalla oli sitten uusi televisiorupeama, Linnan juhlat, perinne sekin.

Mies katselee onko tuttuja, joita ei näillä vuosilla enää löydy ja minä katselen kauniita pukuja, koruja ja kampauksia, kerrankin näkee suomalaiset jossain muussa asussa kuin lenkkiverkkareissa!

Ja on ilahduttavaa seurata juhlayleisöä, joka juhlii liki selvin päin! Sehän ei suomalaiseen juhlailmeeseen normaalisti istu, meistähän lähetetään maailmalle malliesimerkki oikein elokuvan voimin, ”Sata litraa sahtia” on esittelyn nimi. Voin suositella, jos olette joutuneet elämään lapsuutenne vain” yhden lasin” verran, kuten näissä pressan juhlissa nyt oli päätetty! Ehkä asia korjaantui Linnan jatkoilla, niitä en enää jäänyt seuraamaan. En myöskään toista perinteistä pohjalaista elämäntapaa,

jota elokuva ”Pohjanmaa” näyttää tarjoavan. Vaasalaiselle miehelle se on kuin minulle Niskavuoret. Minä siis tulin tänne koneelle ja yritin löytää Areenasta Linnan juhlien yleisöstä ystäväni prinsessan, hän livahti niin äkkiä, että mietin, kättelikö ollenkaan!

                                   Oliko hän tuossa ihmisjoukossa, tuttu hymy löytyi.

Talvimuna

Siellä, missä minä käyn muun muassa pelaamassa bridgeä ja luen Ritsin suunnitteleman kirjan esittelykuntoon kerran kuussa, siellä on meneillään myös tarinoita naisista,  otsikolla ”Naisen ääni”. Olen sinne kirjoittanut pienen katkelman tuntemattoman isoäitini elämästä, mutta tosi moni on sinne kirjoitellut tarinaa luettavaksi, jos siis kiinnostaa kurkkia, mitä, kuka ja milloin teki, niin sieltä löytyy! Tämä tuli mieleen, kun uutisissa kerrottiin hurjasta 23 miljoonan euron hinnasta, minkä oli maksettu Fabergen  ”Talvimunasta”,

johan se pyöräytti sukat jalassa, en edes kateudesta kiepsahtanut, ei tuollaiselle summalle voi olla kateellinen. Mutta utelias olin. Millainen se muna oikein oli ja mistä siinä maksettiin?! Menin siis virkistämään muistiani wikipediaan, hämärästi hahmotin muistilokerostani tekijän olleen suomalainen ja oikeassahan olin.

Talvimuna on Alma Pihlin suunnittelema Fabergén pääsiäismuna. Itse muna on 10,2 senttimetriä korkea, ja tehty huurteiseksi ja läpikuultavaksi hiotusta vuorikiteestä. Kuoressa on koristeena satoja timantteja. Sisällä olevaan yllätykseen on luotu valkovuokkoja täynnä oleva kukkakori.

Pihl syntyi 15.11.1888 Moskovassa kultaseppäsukuun.

Hänen isänsä oli Knut Oskar Pihl ja hänen äitinsä kultaseppämestari August Holmströmin tytär. Pihl pääsi 19-vuotiaana enonsa Albert Holmströmin työpajaan harjoittelijaksi. Hänen taitonsa suunnittelijana huomattiin pian, ja hänen vuonna 1911 tekemänsä jääkukkakorut Emanuel Nobelille saivat suuren suosion. Tämän jälkeen Pihl suunnitteli keisari Nikolai II:n tilauksesta muun muassa pääsiäismunat leskikeisarinna Maria Fjodorovnalle ja Nikolain puolisolle Aleksandra Fjodorovnalle. Pihlin ura päättyi Venäjän vallankumoukseen. Hän muutti miehensä kanssa Suomeen, missä hän toimi 24 vuotta piirustuksen ja kaunokirjoituksen opettajana. Hän piti historiansa salassa venäläisvastaisen ilmapiirin takia, eikä käytännössä kukaan tiennyt hänen ajastaan Fabergélla. Pihl kuoli 15.07.1976 Helsingissä Munkkiniemessä. Ulla Tillander-Godenhielm todisti Pihlin aseman Fabergélla.

Pihlin tunnetuimpia teoksia Fabergélla olivat kaksi Fabergén pääsiäismunaa. Talvimunan hän suunnitteli vuonna 1913 leskikeisarinna Maria Fjodorovnalle. Muna oli Nikolai II:n pääsiäislahja äidilleen. Se valmistettiin läpikuultavaksi hiotusta vuorikristallista, ja sitä koristaa 4 508 ruusuhiontaista timanttia, 360 briljanttia ja kuukiviä. Munan sisällä olevassa yllätyksessä on puolestaan platinainen kukkakori, 1 378 ruusuhiontaista timanttia. Korin valkovuokot on tehty kalsedonista ja nefriitistä.

Katsoin myös kuvan ja onhan se kaunis, vaikka luulisi , että kaiken tuon timantin ja kristallin valtaamana se olisi vähintäänkin pröystäilevä, mutta eipä ole, on vain kaunis. Joku historian tuntija saisi kirjoittaa hänestä Naisen ääneen, taitava nainen.

Taitavia naisia on nyt ollut esillä monessa tyylissä. Torstaina pelasin bridgeä Kampissa, toisin muutama mies oli ilahduttamassa keskellä kaamosta, perjantaina olin Aurorankadulla, jossa meitä on vain naisia ja tällä kertaa vain sen verran, että saatiin kuitenkin kunnon peli aikaan ja syy tähän vähyyteen oli Kulttuuritoimikunta, joka oli järjestänyt meille naisille Musiikkiteatteri Kapsäkkiin esityksen, se kantoi nimeä ”Poikkisahattu nainen”. Kabaree, joka on saanut inspiraationsa laulaja Maria Ylipään omasta elämästä.

Sen pitäisi kuvata musiikin kautta taiteilijan ja äitiyden ristipaineita pitkässä parisuhteessa, kertoa kokemuksia synnytyksistä ja kehosta, joka vähän meni pilalle siinä touhussa.  Meillä oli elämää takana vähän liian monta vuotta, juttu toimi varmasti paremmin viiskymppiselle parin skumppalasin jälkeen ja tonttulakki päässä. Marian upeasta ja mikin vahvistamana todella kovasta äänestä olin tietysti vaikuttunut, naapurilla oli korvatulpat, niitä olin minäkin tarvinnut.

Tänään on lauantai, sataa vettä. Taitaa Lapistakin lumi kadota, siellä olikin hetken kuvien mukaan aivan upea tykkylumi puissa. Liiton Hilja Vilkemaan kokouksen vuoksi oli Kirjalauantai häädetty Aurorankadulta ja olimme päätyneet kirjasto Oodiin.

Ryhmä oli pienentynyt viiteen, luultavasti ihmiset osallistuivat tuonne Vilkemaahan, se kun tänä vuonna pidettiin Sokos hotelli Triplassa mielenkiintoisine puhujineen. Toivon vaan, ettei kovin moni seissyt sateessa rappusilla summeria painamassa, nämä meidän naismummelit eivät ole suuria mestareita digitaalisen tiedotuksen seurassa.

Ihan mukava oli näinkin pienellä porukalla kirjoja repostella, kuunnella, mitä toiset olivat lukeneet ja mistä pitäneet. Itselläni oli kolme hyvää kirjaa, tällä kertaa voin suositella jatkoon niitä kaikkia.

Jään lauluja

 

Eilen oli konsertti, siitä nimi Jään lauluja, sillä se oli ensimmäinen esitetty teos, tekijäksi kerrottiin Rovaniemellä syntynyt Outi Tarkiainen. Pidin teoksesta, siinä todella kuulin jään helisevän, se toi muistot maalta, jolloin istuin kuuntelemassa puikoille menneen jään soittoa ja ikuistamassa kamerallani kimaltelevaa jäämassaa, jollaista en ollut ennen koskaan tiennyt olevankaan, saati sitten nähnyt. Nyt kuvat on tallessa kansiossa, mutta myös mielessä, josta  tämä musiikki kaivoi ne esiin aika hauskasti vielä. Kuin jatkoksi siihen soitti Pekka Kuusisto Stravinskyä, viulukonserton, josta odotin kylläkin enemmän. Johtuneeko istumapaikastani, mutta Pekan viulu katosi turhan usein orkesterin komeaan soitantaan. Mutta hauskahan Pekka on katsella vaikkei aina kaikkea kuulisikaan, hyvä pari Kuusisto ja Saraste.

Väliajan jälkeen olisi ollut Sibeliusta, mutta nyt meni sibeliukset tunnelmoineen, sillä mies ei tullut koko konserttiin! Puhelimessa säikäytti minut pahanpäiväisesti tuumaamalla, että ”nyt on paha juttu”, kotiinhan oli lähdettävä, kun vähintään kuolemantuomiota odotin.  Onneksi tilanne ei sentään ollut noin traaginen, kelju kylläkin, sillä siirrännäisen haavahoito ei ole mennyt kuten on pitänyt, sen olisi pitänyt olla jo parantunut, mutta jälki on rumaa, haavaista. Hautova myssy on nyt paras jättää viikonlopuksi lepäämään.

Olin ennen konserttia pelaamassa,

joten minulle jäi aikaa, tosin vain puoli tuntia,  käydä päivittämässä Kiasman näyttely ennen konserttia. Puoli tuntia oli ihan liikaakin moista taidetta varten,

nyt on sanottava kuten Mummi aikoinaan tuumasi, jotta alan olla ihan liian vanha tähän nykytaiteeseen! Koko  viides kerros oli annettu tälle ” Paljas katse” nimiselle näyttelylle,

itse tekijä esittäytyi valokuvassa tupakka suupielessä tympääntyneen oloisena, ja miksei olisi ollutkin, olihan hänen teoksensa yhtä tympäännyttäviä.

Palava tupakka  ihmisen perimmäisessä reiässä oli luultavasti asian ydinsanoma, sen verran monella oliolla se oli sinne laitettu. Neljännessä kerroksessa oli maalauksia eläinaiheista istutettuna vähän sinne ja tänne, yhden värikkään löysin,

joka voisi vaikka olla hetken seinälläni, mutta kauaa ei noita kuvia katselisi yhtäkään, vievät yöunet ja pahoittavat mielen.

Kokoustettiinkin, ei tarvinnut äänestää, kaikki oli ennalta sovittu, tykkäsimme tai emme. Seuraavalla kerralla ei tarvitse innostua osallistumaan, voi jäädä kotiin toivomaan, että Hesan Naisliiton bridgen pelaajat saavat edelleen pelata Aurorankadulla, juoda kupposet kahvia ja ehkä nostaa maljakin näin pikkujoulun ja uusien jäsenien kunniaksi. Tänäänkin oli hyvä pelipäivä. Ja lunta satoi kun kävelin kotiin, mutta äitienpäiväruusussa oli vielä ulkona yksi kukka.

Nyt se sitten taas

Nyt se sitten tapahtui, taas.

 Meillä on ollut kausiliput Helsingin kaupungin konserttiin jo ikuisuuden, tiukasti on pidetty huolta ettei lippujen lunastus pääse ohi ja yllättämään, sillä joka vuosihan niiden lunastaminen loppuu aina vaan aikaisemmin. Rahantarve on ilmeinen ja meitä eläkeläisiä kun yleisössä varmaan suurin osa on, niin helpostipa moinen pääsee unohtumaan, kun keväänkin lippujen lunastus on marraskuussa. Minä ainakin saan laittaa oikein isolla kalenteriin, viikkokin etukäteen tuntuu aikataulutettuna huonolta, peruja migreenistä, silloin jos jotain sopi etukäteen , ihan varmasti makasin sängyn pohjalla jääpussin seuralaisena. Ne ajat on nyt onnellisesti ohi, että lääkärin lausumat ” sitten kun olet jne ” toteutuivat vihdoinkin, mutta tapa on jäänyt, sitä onnistun huonosti muuttamaan. Eikä ole väliäkään, sillä päivyreitä on joka paikassa missä istun nenä pöytään päin osoittaen, aika hyvin olen pärjännyt.

Niin että tuosta konsertista. Helsingin Sanomat kirjoitti arvostelussaan viime viikon konsertista otsikolla näin: ” HKO:n konsertti paljasti kapellimestarin merkityksen”. Hyvä näin, sillä koko ohjelmisto soitettiin ilman kapellimestaria, miksi, ei kerrottu. Katsomossa tuntui vähän vajaalta, minäkin seurasin soittajia jännittyneenä, jotta jospa joku nyt töppää, jospa joku nyt soittaa vähän ohi . Tällaista tuli seurattua yhtä paljon kuin orkesterin musisointia, vaikka tottahan he musiikkinsa hallitsevat, silti. Kauniin Romanialaisen konserton jälkeen soittajat poistuivat ja jäljelle jäi vain muutama, mukanaan outoja kapistuksia soittopeleiksi. Oli tulossa Lotta Wennäkosken teos. Ripoteltu äänimaailma vaati kuulijoilta erityistä herkkyyttä, kirjoitti Hesari. Istuttiin konsertti loppuun asti ja kotiin tultaessa mies loihe lausumaan nuo jo kerran ennenkin oopperan Patarouvan modernista versiosta lausutut: ” Minä en sitten enää halua tulla konserttiin. Ostan sinulle lipun, mutta omaani en enää lunasta.” Syytä ei edes tarvinnut kysellä, vaan arvasin ja oikeinpa arvasin, se kuului näin: ” Kun säästetään, soitetaan  rytmikkäitä kappaleita, jotka orkesterin on helppo soittaa ilman kapellimestaria, se on kuulijan aliarvioimista. Ja väliin pakkosyötetään sellaista soitantoa, jota ei voi musiikiksi sanoa ja jos sellainen soitanto olisi yksinään maksullinen, moniko tulisi ja maksaisi ?! ” Tässä nyt kokeilu sai tällaisen lopun, siunaukseni myöskin, siirrymme teatterin pariin, sanon ehkä, sillä Hakaniemestä on tulossa varsinainen teatterikeskittymä, että ainakin ehkä olisi hyvä muuttaa sanaksi pitäisi.

Isänpäivä oli ja meni. Rapakon takaa tuli lähetys korvapuusteineen ja croisantteineen,

ne tuli otettua mukaan nuorimman luo, jossa oli juustokakkukahvit tarjolla muuton keskellä. Isän päivän kunniaksi tämä vaari-isä ihan ääneen lausui kommentin katsellessaan huushollin sekavuutta, että ihan häntä hirvittää koko muutto!

Johon Rapakon takainen tokaisi, jotta ”ethän sinä ole koskaan muuttanut! Äiti muutti, sinä menit töihin ja tulit illalla uuteen kotiin!” Että tällaiset muistot, tottakin vielä. Ajat ovat kovin muuttuneet monella tapaa ja hyvä niin. Keskimmäinen ei ole kipeä eikä rahaton, kukkapuska on suuri,

onneksi äidillä on sentään maljakko siihen, perukirjaan se kannattaisi kirjata keskimmäisen omaksi, tosin koko kuolinsiivousta en ole vielä tehnyt.

Pimeää on, päivä jää lyhyeksi kun valvoo yömyöhään, herää kun mies lähtee säteilemään, uni katoaa, kirja on hyvä seuralainen kunnes nukkumatti ottaa haltuunsa, pitää otteessaan puoleen päivään, jolloin pihan lehtipuhallin herättää aamuteelle. Ihan hyvä päivä näinkin.

Tähti-ainesta

 

Oopperaprojektin tavoitteena on kannustaa oppilaita laulamaan, lisätä oppilaiden itsetuntemusta, vahvistaa sosiaalisia vuorovaikutustaitoja, tutustuttaa oopperaan taidemuotona ja luoda kaikin puolin innostava ja voimaannuttava kokemus yhteisen tekemisen avulla.

Kaudella 2024–2025 koululaisoopperaan on osallistunut yhteensä 1500 oppilasta eri puolilta Suomea.

Koululaisooppera ”Tähtiainesta” oli tänään Oopperatalossa Alminsalissa esitysvuorossa ja siellä kummityttären nuorempi tytär esiintymässä, vanhemman esiintymisen aikoinaan jo näinkin silloin ala-asteella myöskin. En voi muuta kuin ihailla opettajien mahtavaa saavutusta näiden lasten kanssa, kaksi Vattuniemen ala-asteen luokkaa oli muutettu innostaviksi näyttämötaiteen mestareiksi!

Hehän siis lauloivat kuorossa, muistivat pitkät laulujen sanat ja lisäksi näyttelivät kuin ammattilaiset ikään! Jos ei nyt ihan jokainen, mutta suurin osa ja varsinkin tämä minun seurattavani, niin että ellei hänestä kehkeydy jonkin lajin oopperadiiva, niin minä voin hyvällä omatunnolla moittia vanhempia, eivät ole kannustaneet tarpeeksi tai vaihtoehtoisesti ovat kannustaneet liiaksi!

Omien lasteni harrastuskavereiden kohdalla huomasin aika usein, että minä taisin kannustaa liikaa, moni meni pitemmälle kun ei niin suuresti ihailtu! Mutta kun minä tykkäsin näistä ”lasten harrastuksista ” niin paljon eli nykykasvatusoppaan mukaan ei olisi pitänyt, olisi pitänyt osata olla vain välinpitämätön ja tyynesti maksella, mutta kun en osannut, nytkin olin aika soikeana kun tämä napakka neito esiintyi ja oli niin hyvä että! Että kyllä minä vaan kannustan!

Ylihuomenna on kuulemma täyskuu, huomasin ystäväni postauksessa Facessa tämän tiedotuksen. Täytyy sitten siivoilla huomenna, ehkä pestä pyykkiäkin, tehdä siskonmakkarasoppaa, makkarat kävinkin jo ostamassa, perunat ja porkkanat on vielä haettava ja sittenhän meillä voidaan taas potea päätä , toinen perinteistä migreeniä ja toinen sädetyksen aiheuttamaa.

Säteilevää on vielä tarjolla parisen viikkoa, eikä harsomyssykään ole minnekään kadonnut. Vielä mies jaksaa kävellä hoitoon ja takaisin,  sohva tyynyineen on mukava juttu iltapäivän tunneiksi ja mitäpä sitä voisikaan tehdä kerrostalossa päivän mittaan kaamosaikaan?! Sitä mietin kun juttelin kouluaikaisen kaverini kanssa, hän katkoi risuja Vuoksen virran rannalla, on se vähän mielekkäämpää iltapäivän viettoa. Siis minusta. Kun ei ole tuota virtaa, ei risuja, niin siivoaminen lienee eläkeläisen kerrostaloihmisen kuntoilua, joten se on sitten tällä näkymin huomisen ohjelma. Vaikka voihan sekin peruuntua, kun ei kukaan ole luvannut tulla nuohoamaan lattioitani, niin voipi olla että koko juttu siirtyy ja istun laiskana katsomassa vanhaa suomi-leffaa, jos vaikka tulisi joku Niskavuori! Ei ole eläkeläisen elämä helppoa.

Tämänkään teoksen kauneutta eläkeläinen ei ymmärrä.

Rokotettukin.

 

Joku otsikko piti laittaa, niin käyhän se tämäkin. Kun tätä Suomen hienoa terveydenhoitoa hehkuttelen, niin ilmainen  rokotuskattavuus on yksi sen loistavista oikeuksista. Nyt on sitten flunssa ja korona taas kerran saaneet häädön, jäykkäkouristus sai saman kuukausi sitten. Siinä on muuten sellainen rokotus, joka ei saisi päästä vanhenemaan, mutta hyvin yleisesti se kuulemma päätyy vanhaksi ja nirhaisepa sitten veitsellä haava jonnekin, niin hyvällä tai oikeammin huonolla tuurilla päädyt sairaalaan. Aina ei sieltä sitten enää kotiin tullakaan, on tällainenkin kohtalo koettu. Keuhkokuumeviruskin on taas uhkana, pari kuuluisuutta on ollut sairaalahoidossa moisen kuumeilun vuoksi, siihenkin olisi apuna rokotus. Muutama ystävä on sen ottanut, suositellutkin, mutta eipä ole vielä tullut otettua. Ollaan taas tuossa kivassa kohdassa, että ”pitäisi”, tauti on kuulemma kurjaksi kuolemaksi. Niin monta asiaa pitäisi, vaan jää pitämättä, rempalleen ja harmittamaan.

Olen aina ollut ex tempore-ihminen. Tykkään jos joku tulee yllättäen kylään, vaikka eipä tuosta enää juuri tarvitse tykätä, eihän kukaan enää tule yllättäen! No nyt sitten huomioin toisen melkein yhtä hyvän jutun, on oikein mukavaa, kun joku laittaa viestin, että tulee HUOMENNA kylään, jos vain sopii.

Miksikäs tämä oli niin hieno juttu?! Kun tulee yllättäen käymään, niin kahvit saa sitten sellaisen pullan kanssa, mikä sattuu kaapissa olemaan ja pölyt voi niellä pöytään mennessään. Mutta kun ilmoittaa etukäteen, silloin on siivottava ja laitettava paikat kuntoon, käytävä kaupassa ja leivottava, kammattava hiuksetkin ja etsittävä nätti asu. Siksi olen aina tykännyt enemmän tuosta yllätyskyläilijästä. On tässä näköjään vanhennuttu ja sen myötä laiskistuttu, pölyimurikin on lojunut parvekkeella jo parisen viikkoa nieltyään pieniä vaaleankeltaisia lentäväisiä, pussi on tyhjennetty, mutta itse imuri kaipaa Raidia, jota en ole vielä muistanut hankkia. Harsopäinen mies on kyllä ikiomaa varsi imuriaan käytellyt, mutta kylään ilmoittautui serkkutyttö kahden pienen lapsensa kanssa, lattian pitää siis olla puhdas, sinne legoleikit.

Kyllä kaupunki on likainen, puhtaalta näyttää, mutta moppi kertoo ihan muuta. Olin siis hyvin tyytyväinen siivouskerrastani, taas oli puhdasta ja lasten sukat säilyivät entisen värisinä. Tässä tilanne, jonka lattioita nuohotessa aina muistan, puin ensimmäiseni valkoisiin kudottuihin Anopille mennessä, ne eivät olleet enää valkoiset konttaavan tyttären visiitin jälkeen, tämä oli keskisuomalainen miniä vastaan pohjalainen Anoppi ja ihan hyvin meni.

Oli mukava sumusade, ennätin tehdä pienen kävelylenkin ennen vieraitteni tuloa.

Eläintarhanlahti on paljon kuvattu, aina yhtä kaunis ja sitä siinä ihastellessa mietin, jotta miten onnekas olen, kun pääsen muutamalla askeleella veden ääreen, siinä hengitys avartuu ja sielu lepää maisemassa.

Tänään sitten oli toinen äärilaita, sillä tulessani Kalasataman terveyskeskuksesta ulos, sotkeuduin  suuntavaistottomana jonnekin korkeiden talojen väliin, ei puun puuta, ei vihreää, kiveä ja asfalttia. Rupesi ahdistamaan, näin kyltin, jotta ”keskustaan”, suuntasin sinne, löysin pari puuta ja palan vihreää sekä tutun paikan, jonne ratikka oli juuri kaartamassa. Mummokortilla ratikkaan, kyyti Nihtiin, sieltä kävellen uutta siltaa Hakaniemeä kohti. Aurinko pilkahti pilven raosta, istahdin Merihaan talon penkille, juttelin puhelimessa ystäväni kanssa, tuli hyvä mieli, elämä oli kuta kuinkin hyvin.