Kesä alkoi

Toukokuu vaihtui kesäkuuksi, noin vain huomaamatta. Joskus se oli  yksi vuoden merkkipaalu, oli kesä, oli valoa, yölliset saunalöylyt ja pehmeät yöuinnit. Niitähän sitä kesässä kaipaa, vaikka itsestään selvää on, että ei moisista mitään tulisi, olisi se mahdollista tai ei. Silti kaikki tuo kuului kerran minun kesääni. Siitä on jäljelle jäänyt suuri nostalgian kaipuu, helppohan sitä on ruokkia, kun Areena suolta kesäistä romantiikkaa pääni menoksi.

Tanskalainen ”Rantahotelli”

on pitänyt meidät molemmat tiukassa otteessaan, se on niin kaunis, hyväntuulinen sarja, huolella tehty, viimeistelty vaatteita, kampauksia ja ruokia myöten. Ilkeät ja pahansuopaisetkin ihmiset ovat ilkeydessään miellyttäviä, tulee hyvä mieli. Mutta nyt, eletään vuotta neljäkymmentä, Hitler ja saksalaiset ovat ilmaantuneet. Sotaa ei voi välttää tuossakaan hyvän tuulen sarjassa, ollaan ihan samoissa tunnelmissa kuin tämän päivän maailmassa, juutalainen vainottu on vaan vaihtunut juutalaiseen vainoajaan.

Niskavuorikin ilmaantui, ihanine maalaismaailmoineen.

Oli navetta ja lehmät, tallit ja hevoset, aitat, piiat ja rengit. Oli Niskavuoren emäntä salissaan, oli perhe ja palkolliset tuvassa, jotenkin koko se idyllinen maalaiselo, joka siihen oli kerrottu. Niskavuorissa kulkee koko Suomen sodan aikuinen –ennen ja jälkeen- historia, mutta sitten on Niskavuoren Heta!

Se oli kauan minulle jonkin sortin lohtuelokuva.Vuosien varrella, jos olin syystä tai toisesta allapäin, kaivoin esiin videokasetin, jolle olin sen nauhoittanut, laitoin Hetan pyörimään ja hetkessä oli ihan toisessa maailmassa! Nyt ei nauhuri enää toimi, mutta onnekseni televisiossa lienee rahansäästöohjelma ja vanhat elokuvat saavat kunniapaikan! Tässä tapauksessa sanalla säästö on hyvä kaiku, muutoin se joutaisi ylikäytettynä roskakoppaan!

Onhan sillä Hetalla muutakin muistettavaa! Kun vanhin oli pahimmassa murkkuiässä tuppasin mainostavani häntä Niskavuoren Hetaan, kirjoitin jopa hänen albumiinsa kuolemattomia lausahduksia, joita Heta lähtiessään Niskavuoresta Muumäelle sanoi. Tässä muutama tytärtäni kuvaava lause:

·        ”Älkää te mun puolesta pelätkö, kyllä mää itte hoidan mun elämäni.”

·        Rukkoilkaa vaan rovasti, kyllä mun sydämeni puolesta kannattaakin rukkoilla, mutta nöyryyttä siihen ei tule.”                                                                    Kiinaruusu unohtui ikkunalle ja Heta kääntyi takaisin sen hakemaan sanoen, että ”Tää on mun.”   Siihen Loviisa:

 ”Mikä sun on, on sun. Ja mikä mun on, niin sekin on sun.”

Ja tämän jälkeen minä sitten vuodatan pari kyyneltä, katselen pari albumia vanhimman murkkuajalta, kiittelen valokuvaharrastustani, sillä muutenhan minulla ei olisi juuri mitään muisteltavaa ulkomailla asustavista lapsistani! Tosin nyt vanhin jää ikuisesti vanhentumatta, kun suuri rapakko tuntuu ylipääsemättömältä, keskimmäinen sentään uskoo Finnairin sinisiin siipiin ja nuorinhan yrittää pitää äitinsä notkeana, tosin luonto on siinäkin asiassa vahvempi jarruttelija.

Ja mistä minä todella kiitän, on yläkoululaiseni, jonka pelikuntoa saimme tänäänkin seurata kentällä,

toinen meistä tiesi missä mennään ja toinenkin osasi sentään jo laskea maalit, joita tuli neljä, vastapuolelle kolme. Tällä kertaa näin, mutta tälle mummille ei voitto ole tärkeä, mukava palloilusää ja hyvät juoksut, ne riittää. Nyt sitten on vielä kesähommana koululaiselleni lukea kaksi kirjaa

ja tehdä niistä mummille juttu, millähän tuonkin lahjoisi?! Parilla lahnalla ongen koukkuun, se vois toimia.

Aurorankadun peliperjantait jatkuvat läpi kesän mikäli osallistujia on. Yllättävän moni on hylännyt mökille, maalle menon, ei kuulemma hyttyset enää innosta, uiminenkin on hankalaa ja oma rauha on mieluisampaa kuin lasten kanssa kesämökkieloa viettäen, yksinhän sekään ei enää oikein onnistu. Vanhoista tulee kaupunkikulttuurin harrastajia.