Kevättä rinnassa ja vähän rapakossakin.

Kevät tuli tänään Helsinkiin! Ilma ihan tuoksui raikkautta, vesi lorisi ja kaikki näytti juuri niin kammottavan rumalta kuin vain Suomen kevät voi näyttää! Mutta silti! Minä nautin kävelystä kaupungin läpi, jota en siis ollut tehnyt sitten viime kevään. Olin kuin turisti hiukan luvattomilla teillä, kanssakävelijöiden seassa. Tunne oli häijy ja virnistelin itselleni, että uskalsinpas, olin tulossa ihka ensimmäisestä neljän ihmisen tapaamisesta Aurorankadulta Hesan Naisliiton tiloista. Tuntui ihan tärkeältäkin, yritimme saada tolkkua liiton Facebook-sivuista, se oli käyttäytynyt luvattoman omituisesti jo pitemmän aikaa. Korona oli tehnyt temppunsa siihenkin, sillä allekirjoittanut oli huhujen mukaan ylläpitäjä, mutta siihen se oli jäänyt, korona-aika antoi luvan olla tekemättä yhtään mitään. Nyt kaksi viisasta naista laittoi päät yhteen ja  https://www.facebook.com/Suomalaisen-Naisliiton-Helsingin-yhdistys sivut alkavat olla kohdallaan. Ehkäpä vielä joskus hermoja menettämättä saatan laittaa sinne muutaman kuvan ja tiedottaa muun muassa, koska pääsemme pelaamaan bridgeä,

pelaajaporukka alkaa olla pikapuoleen rokotettu! Mikä tietysti tarkoittaa sitä, että ikäihmisiä  ollaan, mutta tässä tapauksessa ikä ei ole rasite, bridgen peluu vaatii pitkää pinnaa, rauhallisuuta ja osaamista, joka on alkanut vuosia sitten! 

Olen kameran käyttäjä, tuossa se oleilee työpöydän päällä valmiina kuvaamaan ja töihin se joutuu päivittäin ainakin kerran, useamminkin. Kännykkä avustaa, toimii päivyrin tapaisena, mutta jos pitää kuvata, niin silloin iso kamera pääsee hommiin. Minä kuvaan kaiken, liimaan kuvat albumiin ja sieltä ne tapahtumat sitten tarvittaessa löytyvät, teksteineen ja maailman uutisineen. Se on minulle kuin tauti, josta en haluakaan parantua ja jonka olen onnistunut tartuttamaan perillisilleni. Pikkumieskin katselee kansioita mielellään, näyttipä esittelevän niitä kaverilleen:" Tuo on meidän Isomummi, se kyllä kuoli jo." Meillä kuolleetkin elävät, seinät täynnä kuolleiden kuvia... hyvin pysyvät muistoissa. 

Tänään oli siis kevätpäivä, mutta toissapäivänä Laajasalossa oli melkein Tuomiopäivä!  Oli niin liukasta, että minä en saattanut ottaa kännykkää pois taskusta kuvatakseni jäistä ympäristöä, koko keskittyminen meni pystyssä pysymiseen! Alma-koira liukui jalat suorina hangen päällä, unohtui koko pissatoimitus, kyykisty siinä kun peffa ei pysy paikallaan! Kuvat jäi ottamatta myös Pikkumiehen ja kaverinsa liukkaasta menosta mäkeä alas, peffari riitti, pulkka olisi ollut tappoväline! "Tule Mummi tänne" huuteli Pikkumies, eikä millään uskonut, että nyt tuo kurja korona on kömpelöittänyt Mummin, pääkallokeli ei enää onnistu edes liukuesteillä, Mummi ei pääse alas eikä sitten ylös. "Siis mikset sä nyt tule, eks sä kuule, kun me huudetaan? Tuuuuuu ny! Siis MIKSET sä tullut??!" 

Mutta tänään minulla oli känny taskussa ja tokihan minä kuvasin likaista, keväistä Helsinkiä! Kadut olivat paljaat, likainen lumikasa törröttui Aseman aukiolla, hiekkakin oli lakaistu pois!

Kyllä luonnolla on keväällä mahtava voima, se sulattaa isonkin hangen, ei siihen tarvita aurinkoa,vain  pelkkä kevään valo, ilma , joka sopii minulle.

Rautatinetorilla Aleksis Kivi mietti varmaan tätä kevään ihmettä, hetki sitten sitä ympäröi lumivallit ja nyt Aleksis peilasi itseään keväisestä lätäköstä! Niin on Helsinki ihmettä täynnä.

Kevättä haistellen kävelin kohti kotia, luikahdin ohi mennessä Rautakauppaan, ostin nuorimman huusholliin korjausmaalia. 

Pikkuinen Alma oli remontoinut makuuhuoneen seinän hiukan uuteen uskoon ja kokemuksesta tiedän, ettei se työ ole Alman viimenen työ! Maalia päälle ja pippuria nurkkiin,

 ainakin se autttaa siihen nurkkaan. Nauttikaamme tuostakin, sillä pentu on pentu vain aikansa. Näytin miehelle tuon tuhotyökuvan, ihmetteli, mikä se on! Kerroin, jotta tuttu juttu koiranottajalle, että meilläkäkin oli muutama kerta, ihmettely jatkui. Huomasin, ettei ollut mies ollut kotona kovinkaan paljon...

Pikkumiehellä on hiihtoloma ja kaveri oli kylässä. Ulkona oli se pääkallokeli, oli keksittävä toimintaa. Pelattiin Aliasta, pojat tekivät pullataikinan, 

ilman Mummin luona tarvittavaa leivontaessua oli huomion arvoinen juttu, taikinan nousemista odotellessa oli tietokonepelin vuoro. Mummi kuunteli toisella korvalla, kun pojat tekivät uusia koiria peliin." Sulla täytyy olla poika ja tyttö, sitten ne menee naimaan ja sitten tulee koiranpentuja." Nyt tuli kuunneltua jo toisellakin korvalla, mutta kysymyksiä en uskaltanut heittää. Asia esitettiin itsestään selvänä juttuna ihan tasaisella äänellä ja normaalin ilmeen kanssa, ei virnistystä, ei naaman vääntöä. Eli ihan ilmeisesti kukat ja mehiläiset on koulussa selvitetty, eikä mitään epäselvää ole asiaan jäänyt, koska normaalisti tarkentavia kysymyksiä seuraa toooosi monta, kuten Pikkumies asiansa ilmaisisi. Sitten leivottiin korvapuusteja,

joiden rullamisessa Pikkumies onkin jo vanha tekijä. Että olivat maistuvia!

Että hyvät jutut eivät tähän loppuisi , mies kävi kaupassa ja ilahdutti vaimoaan  jätskin lisäksi tällä!

 

Kulkee suvussa

 Tässä korona kurjimuksessa on jotain hauskaakin tarjolla! Soittelin koulukaverini kanssa ja hän ihmetteli, miksi olin liittänyt joulukorttiini äitini kuvan! Äidin naama oli tuttu jo kouluvuosilta kuvaamataidon tunneilta. Äitihän kuvassa ei ollut, vaan minä siinä muistutin vastaanottajia, että täällä ollaan ja otapa yhteyttä! Moisesta kommentista ihmeissäni otin kameran, asetuin hyvän valon eteen ja napsasin pari selfietä! Jos en nyt ihan äitiäni tuossa nähnyt, niin jotain yhteistä tuli ilmi! Tuo hiuspyörteen asento otsalla, se näyttää periytyneen!

Keskimmäinen katselee lapsuuskuvassa ruokahuoneen seinällä ja kuinka ollakaan, siinä otsalla on sama pyörre! Kuvallisena muistin, että onpahan tuo periytynyt vieläkin kauempaa,

Tammisaaren museossa on kuva yhdestä naissukuklaisesta, jolla on tukkaa hyvinkin runsaasti, mutta kiharat samassa järjestyksessä kuin äidilläni!

Olen etsinyt sukujuuriani "MyHeritagen" avulla, mutta laiskasti, nyt täytynee päivittää uteliaisuus ja etsiä uusien sukulaisten kuvia, jospa sieltä löytyy lisää tätä perimää, sillä geeneissähän tuokin kulkee!

Kaikenlaista hömppää on tullut seurattua, Suomi-elokuva esittää enemmän tai vähemmän epäonnistunutta tuotantoaan

ja onhan ne kuitenkin tarkistettava, millaista se siihen aikaan oli!

Kovin oli epätasaista ja todella huonolaatusia käyn vain vilkaisemassa, vilkaisen kuitenkin, sillä ainahan se on ajan kuvaa, siten mielenkiintoista. Nyt kun meillä on kohta Kuntavaalit, niin siihen rakoon voisi perustaa uuden puolueen, jota yhdessä suomi-leffassa ehdoteltiin!

 Valittiinpa oikein "Miss Patikka", sopisi tähänkin urheiluhulluun aikaan.Uskomatonta, millaisiin elokuviin hyvät näyttelijät muinoin ovat suostuneet, Lasse Pöysti, Birgitta Ulfsson, Elina Salo ja moni muu.

Sitten on nämä nostalgiset elokuvat!

Niitä katselee tippa silmässä, että "olipa kerran vaan ei ole enää", kellohelmat ja orkesterit oikeine instrumentteineen, ei mitään netistä kopsattua taustamusaa! Nostalgiahuumassa etsin Pikkumiehen äidin kouluaikaisen kasetin kevätjuhlasta ja juttelin siinä samalla, että  äiti ja Sanna siinä soittelee, olivat musiikkiluokalla .Siitä virisi keskustelu , ketkä kaikki olivat olleet musiikkiluokalla ja kuka aikoinaan soitti mitäkin soitinta. Siihen Pikkumies:"Olettepa te musiikillinen suku!" Nauratti, kun huomautin, jotta samaiseen sukuun kuulut sinäkin! Ja siinä hetkessä kaveri istahti pianon ääreen, esitti juuri oppimansa kappaleen, tuumasi:"Minä opin uuden heti, opettaja soittaa kaksi kertaa ja sitten minä osaan sen. Meillä oli toisella luokalla paljon musiikkia, mutta nyt ei enää." Se on opettajasta kiinni, mammalomalle lähtenyt oli musiikinopettaja, nykyinen on muuten vain hyvä. 

Vuosi vanhan vanhentaa, mutta lapsen se pitää lapsena koko vuoden, onneksi, sillä joskus tuntuu , että aika kiirehtää aikuistumista. Tulin muutama päivä sitten piikomaan Pikkumiestä ja Almaa, niin talossa olikin menossa oppitunti Mycraftin pelaamisessa ja

kuulijoina istui sohvalla kolme tyttöä! Pikkuhurmurini valloittaa, niin nyt kuin takuuvarmasti tulevaisuudessa!

Laskiaistiistaita

 

Aamun aikainen kukkakauppias oli jo hereillä, kun me vielä uinuttiin lakanoiden välissä, pirautti puhelimella, että "Outi täällä, huomenta. Teille olisi kukkatervehdys, otatteko yhteyttä!" Inhottava kirkas kevätaurinko särki päätä säleverhojen lomasta, oli pakko nousta. 

Kaikkien aamutoimien , teen ja Hesarin lukemisen jälkeen mies lähti hakemaan kukkapukettia, olisihan tuo tuotukin, mutta melkein vieressä kun on, niin ei kehtaa. ja yleensä kauppias vielä lahjoo noutajaa pienellä kukalla, niin nytkin, kevään ensimmäiset tulppaanit on nyt pöydällä. Maanataiaamun ensimmäinen arvoitus oli sitten mukana seuranneessa kortissa, siinä oli vain hyvän päivän toivotus, ei nimeä keneltä. Se voisi olla jokaiselta tyttäreltä, nuorin ehkä ei olisi käyttänyt juuri tuota kauppaa, vanhin kyllä juuri tuota, mutta kimppu ei ollut "vanhimman näköinen", joten keskimmäisen piikkiin meni! Ja oikeaan osui, kiitos Sveitsi tytär, kaunista kukkalähetystä on aina ilo katsella.Kuten tätä orkideaakin,

joka on alunperin juuri samaisen Outin kaupasta, tosin kolme vuotta sitten! En lakkaa ihmettelemästä saavutustani saattaa se kukkimaan jo toisen vuonna heitteille jätön jälkeen! Nuorimmaisen ei nyt kannata tuntea huonoa omatuntoa, sillä huomenna saan kainalooni lahjoista parhaimman, Pikkumies tulee pianotunnin jälkeen Alma-koiran kanssa. Sitten yritetään viettää aikaa "A,la Mummi"- eli kirja, piirustus, vesivärit ja maalit, pelikortit tai lautapeli.Voi olla, että Mummi häviää, mutta aika usein on kännykkä unohtunut hyllyn reunalle ja askartelu on täydessä vauhdissa, kun äiti tulee töistä hakemaan.Siis liian aikaisin ja sehän nyt Mummia ilahduttaa!

Mies lähti lenkille, kiertämään kaupunkia kaduilla, joilla ei juuri liikennettä ole, hän pitää auringosta eikä suuremmin moiti kaupungin rumuutta ja sohjoisia katuja.

Päivän elokuva oli lastenelokuvana mainostettu 40-luvun "Tottisalmen perillinen".Kirja kuuluu teini-ajan lukemistooni yhtenä ikuisesta haaveesta ruskesilmäisestä kiharatukaisesta Yrjöstä, kadonneesta ja sitten löydetystä perillisestä. Tariana elokuva oli kyllä nykylapsille hyvinkin huonosti sopiva, julmakin, mutta minä katsoin sen uteliaana, josko siihen olisi löydetty yhtä ihana

Yrjö kuin mitä omissa mielikuvissani on! No, olihan se melkein. Ja tuolla hyllyssä se kirja odottaa Anni Swanin kirjojen joukossa. Ei taida kelvata kuitenkaan Pikkumiehelle luettavaksi, vai mistä sen tietää, mielikuvitus on erikoinen juttu.

 Minä suljin verhoja ja istuin pimeän puolelle soittelemaan puhelimella ystävänpäiväkuulumiset ja kun aurinko alkoi painua horisontin alle, varustauduin talvitamineisiin, laitoin kenkiin liukuesteet ja lähdin happihypylle.Laskeva talviaurinko luo ihmeellisiä kuvia kaupunkiin, Merihaan talot olivat kuin tulessa,

hetken ja sitten tuo näky katosi.Ihmiset ovat innokkaita jäällä kävelijöitä, kuka hiihtää, kuka taluttaa koiraa ja kuka vaan kävelee.

Itse olen huono jään tuntija, vesi sen alla on tutumpi elementti ja sinne en suurin surminkaan halua pulahtaa paksu toppis päällä, joten rantojen reunoja kuljeskelen toisten rohkeutta ihmetellen.

Tokoinranta on kaunis, Hakaniemeen päin katsellessa helmikuinen maisema värjäytyy vaaleanpunaisena

ennen vaihtumistaan siniseksi hetkeksi, tavattoman kaunista!

Huomenna on Laskiaistiistai .On sellaistakin joskus juhlittu, laskettu mäkeä jossain täällä Hakaniemessä koko muinoisen Rakennushallituksen kanssa, kuvia on pyllymäestä, mutta en kuollaksenikaan osaa kuvitella, missä se mäki sijaitsi! Pikkumiehen on tyytyminen Kirjaston takana olevaan pieneen mäkeen ja laskiaispullaan, joko mansikkahillolla tai mantelimassalla! Luulenpa että se manteli jää Mummille ja mansikat menee toisiin suihin! Molempi parempi.

Syntymäpäiviä

 

Viisas anoppini antoi tuoreelle miniälleen Syntymäpäiväkirjan, kirjasi siihen oman päivänsä ja lisäksi nimipäivänsä! Kehoitti minua sitä käyttämään. Se huvitti minua silloin, mutta laitoin sen kirjahyllyn reunalle, avasin päivän sivun, luin mietelauseen ja siitä se alkoi. Kahdeksannen päivän lause on juuri se , mitä olen tässä päivän mittaan miettinyt, se kuuluu näin: "Kauneudelle on omat lakinsa niinkuin luonnolla. me voimme niitä tutkia, mutta emme säätää."Tässä lause tämän päivän juhlijalle.

 Juttelin lapsuuden ystäväni kanssa elämän kummallisuuksista, miten vanhaa kroppaa voi riuhtoa mennen tullen, kuten hänen tapauksessaan tahdistimen asettamisessa. Miten ennen niin paksut hiukset muuttuvat omituiseksi lentäväksi heinäkasaksi tiputtaen irtohiuksia pitkin tuolin selustoja ja lattiaa. Ennen vehnän värinen muuttuu valkoiseksi ja oikealta puolen päätä littanaksi, kun taas vasen puoli sentään lähentelee kampauksen näköistä. Pitäisi vaihdella nukkuma-asentoa. Hän muisteli Rapakon takaisen tyttäreni korkeita korkoja ja työssä pidettäviä sukkahousuja kuumassa Hong Kongin ilmassa, tyylikästä silloin. Nyt on korot madaltuneet sekä äidiltä että tyttäreltä, eikä taida sukkahoutkaan enää kuulua  tyttären valikoimaan, varvastossut taitaa olla enemmän todellisuutta. Äidillä villasukat. Tahdistimelle luvattiin kymmenen vuotta, nyt sitten enää rokotusta odottamaan.

Päivä kuluikin sitten mieliharrastukseni parissa, eli valokuvien. Tein albumia Pikkumiehelle. Kun siinä kirjoittelin  kulunutta aikaa ylös, muistui mieleen eräs hetki päivä pari sitten. Pikkumies on innokas albumien katselija, katseli siinä ja tuumasi äkkiä, jotta "Sinulla on tässä kuvassa musta tukka! Ja nyt se on harmaa!" Tyytyväisenä lapsen huomiointiin ympäristöstään taas kerran, tuumasin vain, että niin se taitaa nyt olla. Tänään sen sitten muistin, otin kameran, menin peilin ääreen ja tottahan se oli! Luonnonvalossa tukka oli muuttunut grafiitinharmaaksi!  "Vuosi vanhan vanhentaa", korona-aika on tehnyt tehtävänsä.  En saanut äitini upeaa valkoista tukkaa, mutta kyllä tämäkin väri on ihan kelvollinen.

Syntymäpäiväkirjan sivut ovat erilaisia, edellinen aukeama oli täynnä ystäviä, jotka elävät enää kuvissa ja muistoissa.Tällä aukeamalla on pari muistettavaa, kummityttöni Maarit

ja sukulaistyttö, jolle onnittelu jo ennätti lähteä, postin kulusta ei näillä lumilla ole mitenkään varma! Onnea tälle kahvikuppinaiselle ja pyytelen anteeksi kuvan kopsaamisesta, kuva on hyvä! Tampereella viettää päiviään myös jo täältä poistuneen ystäväni Riksun tytär, jota Tipuliksi kutsuimme! Liekö kärinyt lempinimestään,Valtosen kirjan sankaritar oli "Anna Tipuli Pusu". En muista mistä pieni tyttövauva moisen nimen sai riesakseen, mutta hyvin hän sitä totteli koko lapsuutensa ajan. En myöskään muista kenenkään häntä siitä kiusanneen, ehkä ei ollut uskallusta, sillä tällä neidillä oli nyrkki herkässä. Jos oli hymykin. Onnea sinne.

Amerikan tytär on kukkien kasvattaja, mutta niinpähän vain äitikin on saanut kokea onnistumisen ilon!Tämä orkidea on heitetty jo kahtena kesänä ulos parvekkeelle aika lailla omaan oloonsa ja sitten talven lähestyessä olen säälistä ottanut sen sisään, kun se ei kuollutkaan! Palkinnoksi se on sitten innostunut kukkimaan! Ja miten upeasti vielä! Ehkä tytär Rapakon takaa puhaltelee siihen jotain elämän eliksiiriä, hänhän sen on minulle äitienpäiväksi toimittanut. Kiittää ei uskalla, eikä juuri hoitaakaan, tippa vettä ja ihailla.

Sain loppuun Raija Orasen "Toinen mies", se kertoo Presidentti Risto Rytistä, vuodet 1939 - 1945. Jos viimepäivät ovat olleet masentavia migreenikolle kevään kirkaudesta kärsivälle, niin tuon lukemisen jälkeen ei enää kehtaa valittaa mistään. Ajat ja tapahtumat tuolla ajanjaksolla ovat käsittämättömät, ne muuttuivat hetkessä ja muutaman ihmisen oli hallittava koko kaaos.

Jotenkin tuntui, että jos tuo ajanjakso olisi käsiteltävä nyt, näillä ihmisillä, heidän päätöksillään, se ei voisi onnistua millään. Huomasin olevani kiitollinen, että elän tätä hetkeä, tässä maassa, huolimatta koronasta. Kaikki on ihan hyvin.