Mikä se on , kun mies ostaa vaimolleen pussillisen pullia ja vaimo juo kahvinsa viiden pullan ajan parvekkeella yksin? Mies tulee lenkiltä ja juo kahvinsa kadun toisella puolella olevassa Kanniston Leipomon kärpäsen kokoisessa kuppilassa? Se on ”kahvilaihminen”, ihmistyyppi, jonka erinomaisuutta en osaa oikein arvostaa. Se tyyppi myös ystävänä haluaa tapaamiset Ekbergille,
ostaa siellä juuri ne määrätyt ruotsalaisuuteen viittaavat leivokset, ne, joista tämä ymmärtämätön kahvittelija ei tajua tuon taivaallista! Kauniita ovat, se on myönnettävä, mutta että niiden maun vuoksi on matkustettava ratikalla kaupungin toiselle laidalle, varsinkin, kun molemmat asuvat pienen kävelymatkan päässä toisistaan, menee ymmärryksen yli. Mutta niin se vain on, kahvilaihmiset, jotka useimmiten ovat saaneet nauttia elämästään Vaasassa tai Merenkurkun ruotsalaisella puolella pienenkin osan nuoruudestaan, heille tuo piipahdus Ekbergillä, Kannistolla tai muinoin Stockmannilla voittaa mennen tullen alakerran K-kaupasta ostetun pullan ja kahvihetken omalla parvekkeella. Suon sen heille mieluusti, varsinkin nyt kun tänä korona-aikana riskiryhmäläisen ystäväni kahvittelut ovat siirtyneet tulevaisuuteen ja miehen pullatteluun en pysty vaikuttamaan, hän kun haistaa tuoreen pullan tuoksun kilometrien takaa, ennen sinne, nyt sentään vain kulman taa.
Arkadiankadulla Naisliitossa kokoonnuttiin maskit naamalla, ensi kertaa minulle ja parille muulle.
Istuin avonaisen parvekkeen oven vieressä ja tunsin itseni aika turvalliseksi, etäisyyttä oli. Kävni ottamassa itsestäni muiston naamari naamalla ja postasin sen Facebookiin, tyttäreltä tuli peukutus hyväksynnästä ja landen kampaajalta viesti, että ”En sinua tuntisi, jos vastaan tulisit!” Niinpä, naamareihin ja huntuihin pukeutuneet ovat nyt samalla viivalla kuin me maskin käyttäjät ympäri maailman, muutumme kaikki ”sisaruksiksi”, kuten yksi kommentoija sanoi. Puistattaa, kun ajattelen tällä hetkellä syntyviä lapsia, onko heille uusi normaali, että koko väestö suojaa naamansa maskilla?! Kuljemme toistemme ohi kuin tuntemattomat, sellaisena tämä aika historiassa tulee näkymään.
Korona on muuttanut monta muutakin asiaa meillä, vuorokausirytmi on päälaellaan. Aamu-unisena olen nautiskellut unen parhaasta osasta päivän puoleen väliin asti, totuttanut miehen samaan rytmiin. Seuraus tästä on tietysti, että emme ennätä juuri minnekään, yhteiskunta pyörii kuitenkin vielä entiseen malliin, ilta tulee aina vaan aikaisemmin! Naisliiton virkeät mummut olivat sopineet ajankohdaksi kello yksitoista aamupäivällä, ei auttanut vastaan paneminen. Kertaheitolla meni elämänrytmi sekaisin, siis että joku asia oli toimitettu kello kaksitoista päivällä, hetkellä, jolloin meikäläinen tavallisesti nauttii aamuteestä, herätti kysymyksen, että miksi?! Ei tuota enää kunniaa mummoikäiselle, vaikka nousisi kukonlaulun aikaan ylös. Kaupunkilaiselle eläkeläiselle on ihan sama, nukkuuko aamulla vai pistääkö päänsä tyynylle kello yhdeksän illalla, tärkeintä lienee, haluaako televisionsa suoltavan ohjelmaa aamuisin vai iltaisin ja senkin sanelee ohjelman laatu, iltaviihde vai aamuohjeistus. Mitä voi tehdä kerrostalossa aamuisin?! Luultavasti sitä kaikkea, mitä nyt yleensäkin voi aamuisin tehdä, imuroida, pestä pyykkiä, voimistella, istua tuijottamassa televisiota! Aamu-uninen tuskin kykenee muuhun kun kuin tuohon viimeiseen, tajuamisen taso on kuitenkin sen verran kehno, että sekin kannattaa jättää iltaan ja niinhän tämä nyt eläkeläinen on ikuisesti asiansa hoitanut. Paitsi maalla, siellä nousin monesti kukonlaulun aikaan, kuljin kameran kanssa peltojen ja järven reunaa, nautiskellen luonnon suuresta kauneudesta ja hiljaisuudesta.

Kellon lähestyessä seitsemää, alkoi silmä harittaa ja sänky kutsua, se sopikin hyvin, sillä aamupäivän kova aurinko ei kuvaajaa miellytä.
Sitä hiljaisuutta mietin tänäänkin kävellessä Kaisaniemen rantaa ja pakkokuunnellessa mieletöntä selostajan huutoa jossain tapahtumassa kentällä!
Samaa ihmettelin eilen Pikkumiehen jalkapallo-ottelussa, vastapuolella oli venäläinen valmentaja ja hän ei ollut varmaan sekuntiakaan ääneti ja se ääni oli pelkkää venäjää! Pienet pelaajat tietysti ymmärsivät, mutta meille katsojille ja toisen puolen pelaajille ymmärrys oli nolla .Asiaa ihmettelin ja minulle selviteltiin , jotta ”Pojat ymmärtävät kyllä myös suomea” . Sain vastauksena tuhahduksen ilmoittaessani, että olisi ehkä ollut kiva muidenkin ymmärtää. Ehkä sitä ei tarvittu.
Nyt mies katselee televisiosta kisoja Tampereelta ja kas kummaa, selostaja ei huuda, vaan puhe kuulostaa ihan normaalilta! Olisko syynä katsomon tyhjyys, voi selostaa normaalisti puhuen, kun ei ole porukkaa, jolla on tavallisesti aina huutanut selostuksensa!? Tuollaista urheilua minäkin voisin katsella, ehkä. En muuten muista, että taitoluistelukisoissa olisi missään sarjassa huudettu, että "älä tyri, luistele paremmin, hyvä hyvä, siitä nyt piruettiin...!"
Kuvia ei edelleenkään uskalla kovin liikutella, ne poksahtavat ihan ommiin juttuihinsa ja sen jälkeen myös tekstien paikat saattavat vaihdella. Harmittaa, lähinnä itseäni, haluaisin tarjota lukijalla kauniin, järjestyksessä olevan postauksen.Korvaan tuon puutteen tällä kauniilla krassilla....
1 kommentti:
Jaa, Yökukkuja.
Minä naapurisi yritän nukkua jo noin klo 23 illalla ja ehkä yritän aamuuun noin klo 05 asti. Vaan kun nuoret aikuiset talossamme (sinun myös yläkerrassa) elävät ihan omaa aikaansa skypeineen ja vieraineen (pavekkeilla ja pihoilla ja käytävissä). Ääntä riittää koko yön - ihan hitosti ... koira on niin pirun herkkä, joka kuulee pienenkin kiljahduksen parvekkeilta (naapuristakin) - paska - mekin heräämme. #Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa...# Nukun siis päivällä ja alkuillasta, kun en muuten jaksa - elää.
Lähetä kommentti