Hyvää Joulua !

 Eilisen Hesari kirjoitti pitkän jutun siitä, kuinka tärkeitä ihmiselle ovat rutiinit, kuinka ne tuovat turvallisuuden tunteen lapseen, varsinkin tänä aikana, kun elämä ympärillä muuttuu ja mikään ei ole pysyvää.

 Olen jouluihminen ja rutiinien noudattaminen on tärkeää. Lapsuuden jouluista ei juuri rutiineja jäänyt noudatettaviksi. Kaksi joulua on jäänyt mieleen kauniina muistona, toinen  Vaarilassa, kun  Joulupukki toi minulle tummanruskean huopalakin, jossa oli oravannahkareunus ja kirkkaan punainen silkkivuori.Toinen oli kotona, pukinkontissa oli valkoinen flanellipyjama ja tiesin äidin sen ommelleen. Sitten on niitä jouluja, joita en välitä muistella, siksi jouluni ovat minulle niin tärkeitä. Satujen joulut, sellaisen haluaisin kaikille maailman lapsille. Sydän särkyy lukiessa uutisia leireistä, joissa näkyy vain mustia hahmoja ja helmasta kiinni pitävä pieni lapsi. Tai katsellessa televison mainoksia, joissa  kirkassilmäinen lapsi on laitettu pyytämään apua koulunkäyntiin tai kylän kaivoon. Kun en voi kaikkia auttaa, en edes täällä kotimaassa.

Puhutaan lapsen mielestä ja joulusta, tunteet ja muistot, ne nyt kulkevat käsikädessä juuri joulun aikaan. Missä vaiheessa ihminen alkaa kerätä ympärilleen muistoja, tavaraa, joka tuo mieleen tärkeän ihmisen tai ajan, paikan, jolla oli merkitystä? Onko se vain minun ikäpolveni juttu ja katoaako muistojen kerääminen tämän sukupolven myötä unholaan? Hävittämisen vimma on suuri. Mutta kaikkea ei tämäkään polvi onnistu hukkaamaan, minun poistuessani tästä maailmasta tulen jättämään perillisille monenmoista muistoa, joista suuri osa koskettanee heidän tunteitaan ja muistojaan ja ehkä siten saattavat jäädä elämään. Ei tavara itsessään ole tärkeä,  siitä tulee minulle tärkeä siinä vaiheessa, kun antaja on siirtynyt muille maille. Minulla on aina ollut näitä "tärkeitä tavaroita" ja osasta on jo muodostunut rutiini, joka kuuluu eri juhliin, kuten Pääsiäiseen, Juhannukseen ja nyt Jouluun.

Punaiseen, vuosia sitten kuolleen Essu-tädin jouluksi antamaan kannuun leivon joka joulu pipareita, joidenka reseptin olen saanut PirjoVapulta, hänkin jo ollut poissa vuosia. Tavallisia pipareita kerään siniseen maljaan, jonka ystäväni Riksu on joskus tuonut, häntäkään ei enää ole. Hörri-mummia muistuttavat mustuneet tonttukynttilänjalat, ei niitä voi pois heittää, vaikkei niihin enää kynttilöitä olekaan saatavilla!

Seinäni ovat täynnä tauluja, joita katsellessa muistot niiden tekijöistä valtaavat mielen, osan jo mentyä pilvenreunalle seuraamaan elämäämme täällä harmaassa ja sateisessa Helsingissä. Ja ihan oma lukunsa on sitten valokuvakansiot, joita miehen kanssa usein selaillessa haikeus elämän lyhyydestä muistuttaa, että elä nyt, huomista ei ehkä enää ole.

Tämä joulu on koronajoulu, meillekin, vaikka pöydässä istuvat samat  sukulaiset kuin edellisenäkin jouluna, etäisyyttä pitäen. Tyttäristä kaksi on läsnä, kolmas viettää jouluaan Rapakon takana tavaksi jo muuttuneena, Suomi on kaukana ja nyt vielä kauempana.

Pikkumies odottaa kovasti joulupukkia tulevaksi luultavasti viimeistä vuotta, mutta taitaa pukin odotus jäädä tonttujen öiseen piipahdukseen ja sen kuuluisan "Tyynelän pussin" jättämiseen oven taakse.Tämä Tyynelän pussi on peräisin ihan aikojen alusta, kun joulut vietettiin Jyväskylässä ja kaupungin suurin tavaratalo oli nimeltään Tyynelä! Historiaa ja muistoja siinäkin.

Pukin puuttuminen unohtunee vikkelään, sillä perheessä on uusi jäsen, kahdeksan viikkoinen musta villikisennäköinen, joka sekin pääsee osallistumaan jouluiloon, jos ei nyt ihan ruokapöytään asti, mutta lähelle kuitenkin, eihän tuolta ihanuudelta voi mitään kieltää! Ja ehkä sieltä Pukin kontista löytyy jotain makoisaa pureksittavaksi Almallekin, Pikkumiehellekin, vaikka "vähän hän on ollut levoton ja vikkelä luokassa, kun se on niin kivaa!"Mummin mielestä opettaja vaan ei hallitse, eihän Pikkumiehessä ole ainuttakaan vikaa! Ihana kaveri ja piste.

Lumiunelmia.

Olipa kerran, kauan sitten lunta.

Minulla ei ole näyttelijä, nimeltä Eemeli, minkäänlaista suhdetta, mutta toki nimi on meillä perheessä ollut tuttu! Kauppias-mies oli jossain tilaisuudessa ja siellä oli myös "kansan naurattaja Eemeli". Vanhin tytär taisi olla silloin Pikkumiehen ikäinen ja pääsi isänsä mukaan tapaamaan Eemeliä ihan syliin asti! Ja sekös oli suuri  juttu tytön elämässä, sitä hän ihmetteli suuntaan jos toiseen, että "kuinka iska voi tuntea EEMELIN!" Enää ei taitaisi Eemelin syli olla niin suuri juttu, mutta siihen aikaan Eemeli oli jostain kumman syystä hyvin suosittu juhlakalu!

Meille näytettiin taas tänään suomi-filmi, otsikolla "Ei se mitään , sanoi Eemeli!" Ajattelin vain vilkaista, suuria toiveita ei elokuvan tasosta ollut, mutta jäinkin löysään hirteen. Ja minkä takia?! Elokuva oli filmattu 1962 ja kuvassa näkyi upeaakin upeampi valkoinen talvi, joka oli kuvattu Vantaalla! Ei ollut hiekalla sotkettuja teitä, oli puhdasta, valkoista ja paljon lunta! Tämä ilmastojuttu on nyt hukannut Hesan talven, sitä on katsottava televisiosta ja muisteltava, että olipa kerran vaan ei ole enää! Elämän muuttumisesta tulee auttamatta mieleen lasten harrastusten kääntyminen keski-Euroopplaiseen suuntaan, onko se kavennusta vai lisää, sen näyttää sitten tulevaisuus. Minä kuitenkin olen onnellinen, että Pikkumies on saanut kokea luistelemisen ja hiihdon, kumpikin on nyt vaakalaudalla kadota harrastusmahdollisuuksien kartalta eteläisessä Suomessa.

Systeri täyttää huomennna seisemänkymmentäviisi.

Korona uhkaa siirtää juhlat kevään puolelle ja toivottavasti niin, sillä jouluaatto on vain viiden päivän perästä ja olemme kaikki riskiryhmäläisiä, ikää on jokaisella meidän joulupöytään tulijalla. Keskimmäinen on tulossa Sveitsistä, hän kävi testissä ja sai terveen paperit, eihän hän nyt ole ollutkaan kuin karanteenissa jo maaliskkuusta! Mistä sen tartunnan olisi voinut saadakaan. Jouluaatto on aina vietetty meillä ison porukan kanssa, nyt se pienee pienemistään.Tiistaina Pikkumies näytti uuden perheenjäsen kuvaa ja tuumasi että:" Me ollaan joulu meillä, te ette voi tulla ja kohta en minäkään saa tulla teille!" Että keskusteltu on ja mikäli Pikkumiestä on uskominen, se on nyt todettava, että koronajoulu tästä tulee! Meillä ikäihmiset neljästään pöydän ympärillä etäisyyttä pitäen ja Pikkumies äitinsä ja tätinsä kanssa omassa kodissaan uutta perheenjäsentä, Almaa ihaillen. Ellei sitten Pikkumies kertoillut satuja, niinkin joskus tapahtuu. Kuva Almasta seitsenviikkoisena  voisi olla kuva jo koirien taivaaseen siityneestä isovillikiksestä ,Blakcystä alias Rudolf Valentinosta! Saas nähdä millaiseksi pentu kehittyy!  Kantokopan koosta huomiota tehden perheeseen odotellaan aika isoa pentua, sillä sain kuvan, jossa Pikkumies makoilee kantokopassa! Isoihin koiriin on meidän perheessä kyllä totuttu, mutta ei ihan tuon kokoisiin pentuihin!

Posti toimii sittenkin!

Meillä kävi tänään Joulupukki! Tosin hyvin moderniksi on joulupukitkin oppineet, sillä perinteinen postipoika pudotti oven postiluukusta pakettikortin, jossa oli monenmoista tekstiä ja ilmoitus, että tullattukin on! Mutta kun etsin paikkaa, mistä sen voisi noutaa, sillä meiltähän on posti häipynyt ja jättänyt vain outoja laatikoita koodeineen vähän sinne sun tänne, niin  eipä siinä kerrottu! Ihan sitten sattumalta käänsin lipukkeen nurjan puolen näkyviin ja siellä oli kuulakynällä kirjoitttu käsin, jotta paketti on noudettavissa jossain Hämeentien kaukaisessa numerossa! Mitäpä tuosta, oli mukava kävelyilma, luntakin juuri sen verran , että maailma oli hiukan valoisampi paikka tepastella, varovaisin askelin, yksi täti jo liuskastui keskellä Hämeentietä, meni nurin, mutta nokkelsti pääsi itse ylös, mikä ei olisi tälle mummulle mikään itsestään selvyys! Saatikka sitten lähestyvälle bussille. No, kaikki hyvin, postipaikkakin löytyi ja se ilmeni olevan erikoikoisia suljettuja metallilaatikoita täynnä, ovessa luki "Oma posti". Mietintämyssy päähän samalla kun asettelin maskia naamalleni, että takaisin en lähde ilman pakettia, ovat tuosta toisetkin suoriutuneet. Lappua tuijottaessani en keksinyt ainuttakaan asiaa noihin laatikoihin liittyen, sitten kuulin jostain ihan oikean ihmisen puhetta ja siellähän oli pienen pieni pöytä ja sen takaa ilmaantui tyttö! Kysyin neuvoa lappuni kanssa ja kas tuota meidan postia, se oli tuonut paketin ihan oikeaan paikkaa! Tyttö otti iloiseti nauraen lapun, sanoi  vielä, että olet tullut juuri oikeaan paikkaan, kysyi henkilökorttia ja luovutti paketin. Sitten se pitäisi kantaa kotiin. Naruako? Ei toki, tämä on tällainen "Oma Posti".Ei mitään ylimääräistä. Olin juuri käynyt Etolassa, josta on tullut tämän korona-ajan kultalähikauppa ja siellä ostokseni pudotin isoon muovipussiin, kangaskassi taskuun. Isossa pussissa olleet tavarat mahtuivat kangaskassiin, mutta mahtuiko amerikanpaketti muovikassaiin?! Ei mahtunut, kiskoin ja kiskoin ja puoliksi se siihen tuli survaistua, niistä kahvoista sitten kannoin joulupukin tuomisen uutta Hämeentietä pitkin kotiin. Varmaan joka ikinen bussikuski sääli pakettia raahavaa mummoa, sillä kohteliaasti bussi pysähtyi tietä antaen! Olen vuoren varma, että tämä uusi autoilijoiden liikennekäytös tuottaa vielä talven aikaan muutaman kunnon yliajon! Jos nyt talvea tuleekaan. Ja itsekin autoilijana kauhistelen, ei suomalainen ole tottunut liikaan kohteliaisuuteen.
 

Kotona istuvia koronapakolaisia viihdytetään edelleen päivän suomi-filmillä, milloin paremmalla, milloin huonommalla.Tämä Tauno Palon tähdittämä 1941 valmistunut elokuva oli niitä huonompia ja tuo toinen vuoden 1957elokuva, jossa Heidi  Krohn vietti hääyötään viiden vuoden avioliiton jälkeen, mikäli tarinaa nyt ymmärtäen katseli. Olikohan siinä syy, miksi elokuva sai

 elokuvalle korkeimman mahdollisen eli ns. rangaistusveron! Oli miten oli, Tulinpuomin bensa-asema oli taas kerran näyttämönä, että terveiset sille entiselle johtajapariskunnalle, joka muinoin hoiteli meikäläisenkin auton tarpeet! Tuosta elokuvatuotannosta en juuri muuta voi sanoa, kuin että runsas on ollut kansan ilahduttamisen tahto sotien jälkeen, filmejä on tuotettu varmaan osin ihan päällekkäinkin! Ja Tauno-parka oppi ainain suutelemisen jalon taidon!

Pakkanen käväisi yöllä just sen verran, että krassi sai mennä, tyhjensin sen jätesäkkiin ja mies vei. Minnekähän vei? Se on nykyisin todella "jäteasinatuntija", meillä pyörii nurkissa erinäköisiä pussukoita, joissa on lajiteltuina, muovia, pahvia, jonkinlaista biojuttua ja tietysti sanomalehtiä. Pitäisköhän toivoa joulupukilta moniroskaämpäreitä, kannellisia, että voisi laittaa oven taakse ,siilä eihän se moninaisuus minnekään mahdu, haiseekin .Luin juuri Outi Pakkasen kirjan kirjan, jossa moista tapaa kovin paheksuttiin...Mullat nyt varmaan tulivat oikeaan paikkaan, purkki on tyhjä ja odottaa kevättä tulevaksi.

Joulupukista puheenollen. Luin illalla Pikkumiehelle kirjaa ja kesken kaiken hän hyppäsi sängystä ylös, repäisi paperinpalan ja alkoi kirjoittaa. Kysyin, jotta mitä hän kirjoitti ja vastaus hämmensi."Tontulle kirjoitan." Toivuttuani kysyin, mitä kirjoitit? "Karkkia pyysin." Tämä Mummi rakastaa satuja, on onnelinen kun Pieni mies lumoutuu saduista ja tarinoista, mutta nyt on edessä iso ongelma! Miten onnistua Joulupukin kanssa tuhoamatta tätä lapsen vihoviimeistä uskoa lahjojen tuojaan!? Mummillakin on toive: katoa korona ja tuo meille Joulupukki!

Tein sitten " kuolinsiivouksen." En ihan Eva Kilven tyyliin siivoillut omia tekstejäni, vaan kävin toisen harrastukseni kimppuun, tosin hyvin hellällä kädellä. Revin ja heitin roskiin muutama sata valokuvaa, olin ne säästänyt ja talteen laittanut niin sanottuina "hyvinä otoksina", ajatuksin, että jos vaikka joskus niitä tarvitsisin! En ole tarvinnut, nykytekniikka on syönyt tuonkin tarpeen. Tosin siivouukseni oli epätäydellinen, minulla on tallessa joka ainoa kuva negatiiveineen. Mutta kirpaisi jo tuokin repiminen!

Jouluhysteriaa

 Mikä se on ihmisessä joulun aikaan, joka tekee joistakin siivoushöperöitä ja joistakin menneisyytensä ihmettelijöitä?! Joulusiivousta en ole ikinä harrastanut, mutta jostain syystä kaiho ja ikävä pääsevät muurin yli  ja minä alan kaivella kaappieni sisuksia. Sehän ei ole siivoamista, se lienee nykykielellä sanottuna konmarittamista, joka minulta  sujuu todella huonosti.  Tuolla nurkassa on  kaappi, joka on niellyt kaiken mahdollisen ikivanhan tekniikan ja sen tuloksen, minkä muinoinen kamera-ala aikoinaan piti sisällään. Siellä on muutama vanha kamera objekteineen, kameralaukkuineen, ohjeineen ja suodattimineen. Kaikki auttamattomasti jo vanhanaikaisia. Mutta annapa ne pois, ei tule mitään. Minähän suren yhä onnistunutta ja ainuita Huutonetissä myytyjä tavaroita, valokuvalaboratoriotani. Samaan aikaan aina selitän itselleni, että se meni todella hyvään kohteeseen, tytölle, joka opiskeli valokuvausta ja oli hyvin iloinen ja kiitollinen saamistaan suurennuskoneista ja kaikesta muusta papereineen ja litkuineen. Eli huono konmarittaja olen, en ole tyttäreni veroinenen alkuunkaan ja siinä onkin iso syy, miksi nuo komeroiden sisukset yrittävät päästä vähentymään aika ajoin, jouluna siis. Lattialla on roskakori, jonka pitäisi täyttyä vanhasta ja tarpeettomasta, mitä olen vuosien varrella sinne säästänyt, mutta tyhjältä näyttää .Luultavasti käy kuten ennen, aarteet siirtyvät vain toiseen laatikkoon ja toiseen järjestykseen, ehkä ensi vuonna sitten.

Kaapin aarteiden sisällä on muutama laatikollinen itse kehitettyjä kuvia. Laatikon syrjässä lukee:"Hyviä".Ja hyviä ne ovatkin ja lisäksi ne tuovat mieleen ajat silloin kauan sitten, kun elämä oli hektistä muustakin syystä kuin koronasta. Siihen se konmaritus sitten jää, katselen kuviani ja totean, että olen ottanut todella hyviä kuvia! Silloin paneuduttiin kuvan sisältöön, sommittelu oli tärkeä ja valo, nyt kuvia räpsitään kuin sarjatulella ja valitaan se onnistunein. Kuvaamisesta on tullut tallentamista ja sillä ei ole mitään tekemistä kuvaamisen kanssa. On sama kuin vertaisi taitelijan maalausta talon seinän maalaamiseen, vain pensseli on sama. Pahoin pelkään, että musiikille käy samoin! Puoliseiskan ohjelmassa oli vieraana joku muusikko, pistäydyttiin hänen kotonaan ja ilokseni huomasin mahtavan kokoelman erilaisia musiikin tekemisen laitteita, mutta kysyttäessä, osaako hän soittaa noilla kaikilla, kaveri sanoi, ettei edes nuotteja tunne! Ja että muutenkin nämä ovat turhaa rekvisiittaa, sillä on niin paljon helpompi tehdä musiikkia tietokoneella, sinne saa mukaan kaiken vain nappia painamalla!Tähän tekisi mieli

sanoa pari sanaa Pikkumiehen musiikin opinnoista. Toistaiseksi nuottien oppi menee päähän ihmettelemättä, miksi pitää tuollaisia väkäsiä osata lukea, kun ei se kirjan lukeminenkaan nyt niin hirveän tärkeää ole, kuunteleminen on. Ja jos musiikkia haluaa kuunnella, puhelimesta sen löytää ja siitä ei liene pitkä matka konemusiikin tekoon. Elävän musiikin kokeminen ja yhdessä soittaminen olisi tärkeää, nyt joutuu odottelemaan koronan katoamista.

Finlandia palkinnon saaneen Hannu Väisäsen uusin teos "Märkä turbaani" oli kyllä ihan omaa luokkaansa. En ymmärtänyt. Luin, mutta koko ajan ihmettelin lukemaani. Kirja on kuulemma humoristinen ja pirskahtelee tekstien välissä jotain, mitä, jäi minulle epäselväksi.Tuli väkisinkin  mietittyä, että jos minä olisin tuntemattomana tarjonnut kustantajalle tuota teosta, tuskin sitä olisi julkaistu! Ajatuksiani ja kuinka ne lataan tekstiin olisi pidetty mielenvikaisen tuotoksina, mutta kun on jo valmiiksi kuuluisa, niin sitä voinnee kirjoittaa mitä vain! Muistuu mieleen kouluaikainen maalaukseni, piirsin pienen mustan täplän paperin alakulmaan, sitä kehuttiin upeaksi oivallukseksi! Se täplä oli mielenilmaus sen ajan viiva-ja laatikkotaidetta kohtaan ja toimi.

Pikkumies laski yhtenä päivänä Mummin ja Vaarin ikää. Kuultuaan tuumasi, että "Kai sinä Mummi ennätät nähdä, kun minä saan ajokortin, kuolet sitten vasta." Sitä Mummikin toivoo.

Mikä karvaiselle nimeksi?

"Onko maailmassa ollut aina värejä?", kysyi Pikkumies eilisenä harmaana päivänä tullessamme Muskarista Porthaninkadun mäkeä alas. Tuota juuri mietin tänään, sillä olin vastaillut leveästi kertoen, miksi värit eivät näy vanhoissa mustavalkoelokuvissa, että kyllä siellä ne samat värit on, niitä vaan ei osattu ottaa filmille talteen sen ajan tekniikalla."Niin, ne näkyi erilaisina harmaina varmaan."oli viisas toteamus. Tänään oli sitten todella harmaata, ajattelin , että nyt täytyy ottaa kamera ja kuvata tämä kaamos tyttärilleni, jotka tuskin enää muistavat, millaista se valon puute tähän vuoden aikaan kotimaassa on! Synnyinmaassa oikeammin, kakskymppisinähän he jo maata vaihtoivat. Kuva on keskipäivältä sisätiloista, toki ikkunasta katsottuna vastapäinen seinä näyttää ihan valoisalta, mutta taitaa kameran automatiikka senkin valehdella!

Minä olen pimeän ja kaamoksen ystävä ja se pimeys, se ei ole pimeyttä,  sillä todella pimeällä pienikin valo moninkertaistuu. Valo tulee näkyviin, eikä katoa harmaan sävyihin,kuten päiväsaikaan tapahtuu, kuvan terävyys korotuu.Tuota iltapäivän harmaata hetkeä olenkin aina kuvannut tilana, jolloin ei saa silmiä tarpeeksi auki, täyspimeällä ei ole sitäkään ongelmaa. Ainoa kehno juttu tässä marraskuun kaamoksessa olisi, jos ja kun sentään joskus aurinko näyttäytyy, sen alahaalla roikkuvat säteet kimpoavat suoraan silmiin ja häikäisevät, tajunta äkkiväärästä valosta on rikollista ainakin migreenikolle! Onneksi tuo ilmiö on sen verran harvinainen, että sen vähäisen ajan voi suosiolla pysyä kotosalla verhojen takana ja odottaa illan pimeyttä.

 Jouluunkaan ei ole kuin kuukausi aikaa. Muuttaa korona sitten joulun vieton, niin Pikkumiehen jouluun se ei saa pahojaan tehdä! Kyselin kaverilta toivomuksia joululahjoiksi, hän ei ollut vielä ennättänyt moisia ollenkaan miettiäkään! "Ehkä jotain legoja tai sitten jalkapallokortteja!""Jospa kirjoittasit toiveet lapulle ja antaisit lapun Mummille!" "No enhän minä sitä sinulle voi antaa, sehän pitää laittaa ikkunan väliin!" Eipä tuohon muuta voinut kuin nyökkäillä ja toivoa, että jutustelu kääntyy toiseen suuntaan, outoa tämä joulun taika!

 Ja tänään ymmärsin konkrettisesti, miksi lahjatoiveetkaan eivät ole saaneet tuulta purjeisiin! Mummille tuli videopuhelu ja siellä esiteltiin uusia ostoksia! Ei jäänyt epäselväksi, mitä ne koskivat ja kenelle ne oli tarkoitettu! Odotettavissa on joulun aikaan uusi karvainen perheenjäsen ja sillehän täytyi olla hommattuina jo jos vaikka mitä! Kelpasi sentään kotiinhakuun amerikkalaisen kissan lentolaukku, onhan sillä iso historia, siinä lensi valkoinen persialainen New Yorkin kautta LOS:sta Helsinkiin ja Mummin ja Vaarin hoiviin! Eiköhän uusi musta karvainen tulokas voi siinä hyvin automatkan ajan, vaikka syliin Pikkumies on uhannut kaverin ottaa! Äitinsä karvaturrille riitti talouspaperirulla revittäväksi, noin alkuunsa. Nämä uudet koiruuspolvet taitavat olla kehittyneempiä erilaisista aktivointi-ja kehitysleluista päätellen. Innokkaana tulen pennun kehitystä seuraamaan.

Joululauluja pitäisi harjoitella, tarkoitus oli esiintyä Oodissa, mikä sinänsä tuntuu jo upealta! Mutta korona teki tehtävänsä, ei tule Oodia ei ehkä Koskelan kirkkoakaan, mutta jonkilaisen striimauksen Kallion Musiikkikoulu tekee ja siellä minä sitten soitan parikin kappaletta, jos nyt pennun hoidolta onnistun! Mummin piti laittaa tähän ihan musiikki mukaan, mutta eihän se osaa näitä googlen uusia juttuja !Ehkä parempi niin, saan vielä vähän harjoitella, oppi ei suju enää ihan kertakuuntelulla, vaikka nopea olenkin.

Hyppäys kulttuurin sekaan

 Se on kohta taas joulu. Helsingin valomäärä kasvaa joka vuosi, rumaksi haukuttu MAKKARA on yhtä valomerta ja kuka sitä nyt enää haluaisi purettavaksi! Ilman luntakin kaupunki on kaunis ja sellaisena pysyneekin, sillä kesähän vielä on! Parvekkeellani kasvaa krassi ja kukkiikin vielä! 

Mutta vääjäämättä lähetymme talvea , Ogelissa on avattu ensimmäinen tekojäärata ja koronan vuoksi kaikille ilmainen! Ruohokenttä paistoi vielä läpi, kun pieni esittelijä vilisti luistimillaan, joten suuremmat piruetit on syytä siirtää pakkasten tuloon, jos nyt tulee ollenkaan. Rautatietorin Jääpuisto jää kuulemma tänä vuonna jäädyttämättä. Pikkumiehen haaveet talven riemuista siirtynevät  hamaan tulevaisuuteen, taitaa pojasta tulla tosi kaupunkilainen, ei suksia ei luistimia, vain jalkapalloa jäisellä nurmella! 

Kävelin tänään tyttärelle hoitoon Kamppiin, toivoen, että kropan muinoinen notkeus tulisi edes vähänkin takaisin! Kyllähän kroppa kiittää, mutta ei suostu tulemaan entiselleen, omasta mielestä reipas kävely ja kaikki menee ohi! Vanha mikä vanha, tuumaa mies ja kävelee tuntitolkulla Hesan rantoja kiertäen. En vielä tuota ilmaisua huolisi, sillä äitini kolme sisarta ovat liki satavuotiaita jokainen ja sekä pää että jalat kuljettavat mummoja kohtuullisesti. Kropan pitäisi kuljettaa minua vielä yli kaksikymmentä vuotta!Siksi Osteopatia, siksi tytär .https://www.osteopaattinoraseppa.fi/

Elämä on käynyt kapeaksi, harvakseltaan elokuvia, teatteria, konsertteja ei ollenkaan, pidetään koronaetäisyyttä. Tänään sitten repäisin rikki tuon koronaverhon ja uskaltauduin AMOS REXiin. EGYPTI näyttely kaikkine ikivanhoine muumioineen on kallis ja harvinainen, näkemisen arvoinen. Huoletta saattoi katsella, ihmiset pitivät etäisyyttä ja väljääkin oli. Ihmettelemistä riitti , lähinnä se, miten ne ovat voineet säilyä hajoamatta haudoista ylös nostettuina! Historia on sen verran tuttua, että tämän ikäisen silmät eivät ihmetelleet, mutta huomasin nuoremman polven siunailevan vuosilukuja, jotka kieltämättä ovat lähes käsittämättömän etäisiä. Egyptin historia on vanha ja osan ainakin olen nähnyt Lontoossa British Museumissa, siellä kulkiessa tuli tunnelma, että sinne on ryöstetty muun muassa koko Kreikka ja Egypti. Näyttelyesineet tuntuivat tutuilta, vaikka eivät välttämättä sitä olleet. Näkemisen arvoinen näyttely kuitenkin oli ja päätin viedä Pikkumiehen sitä katsomaan, tässä ei nyt Lontooseen mennä niitä katsomaan!

Esineistä alasimen näköinen on herrasväen tyyny!Ei mene tukka sekaisin. Kenkien näköiset ovat sandaalit, joilla ei tainnut olla kovin helppoa kävellä, vaikka eihän Kleopatra tainnut juurikaan kävellä! Pötkylä sandaalien yläpuolella (jonne se lipsahti) on kissan muumio ja sitten on kaksi muumiota, toinen koristeltu helmiverkolla. Näitä esineitä on runsaasti ja ihmetellä täytyy, kuin maalit ja piirrokset ovat säilyttäneet kuvionsa ja värinsä vuosituhansien ajan! Olen kouluajoista lähtein ollut Eguptifani ja näitä ihailen edelleen. Itse Egypti vain taitaa jäädä tältä mummulta näkemättä ja siitä en sentään syytä koronaa!

Tyttäret maailmalla, toinen leikka nurmikkoa helletoppi ja shortsit päällä, toinen käyskentelee keskellä kaupunkia järvenranoja seuraillen. 

Sveitsi - California  - ja Helsinki

Aurinkoa - Aurinkoa -  ei Aurinkoa

Näin se tähän vuoden aikaan menee. 

Historian havinaa Rapakon takana

 Googlen harmillisten muutoksien vuoksi nyt täytyy tarkoin harkita, minkä kuvan postaa ensimmäisenä. Silloin sillä on pieni mahdollisuus näyttäytyä myös tarinani mainoksena, houkuttimena mahdollisille lukijoille ja miellyttää omaa silmää. Miellyttääkö tämä nyt ?! Onpa miten lie, kuva on kaappaus historiallisesta ajojahdista rapakon takana, jota seurasin läpi yön. Ihan turhaa, maa niin suuri, että kaksikko voi viettää toiveunisia öitä vielä muutaman päivän ajan ainakin. Joulukin on lähellä ja oishan se komea lahja amerikkalaisille saada punapiponen pitkäpartainen kyselemään kansalta, että "Onkos nyt oltu kilttejä?"Risto J. Penttilältä kysyttiin, mistä historia tulee muistamaan nämä vaalit! Hän vastasi pilke silmässä, että" muistetaan, kun vanhat valkoiset miehet pitävät vallan kahvasta kiinni!"Jännittävät ja historialliset vaalit joka tapauksessa, olen silmä kovana seurannut kommentteja ja odotuksia puoleen ja toiseen. Ei taida minun elinaikanani tällaista kukkomittelyä noin iäkkäiden ehdokkaiden välille tulla. Miksikö olen kiinnostunut? Vanhimman elämään vaalien tulos ehkä vaikuttaa ja pohdituttaahan se myös Pikkumiestä, hän kyseli eilen Mummiltaan, jotta "miksi Amerikassa on vain kaksi miestä, joista täytyy valita?! Onhan siellä paljon muitakin..."Valistuneita ja viisaita nämä nykyajan lapsukaiset. Mumminsa ei osannut kertoa, jätetään kertominen Amerikan tädille...

Parin tunnin aamupäiväunen jälkeinen tila ei ollut kehuttava, mutta pieni kävely Hotelli Arthuriin mukavassa marraskuun ilmassa piristi juuri sen verran, että osallistuminen Naisliiton kokoukseen oli mahdollinen. Paikka oli minulle uusi, sopivasti hissitön myös muutamalle osallistujalle. Kierreportaat osoittautuivat kuitenkin eräänlaiseksi reippauskokeeksi ja kaikki osallistujat onnistuivat löytämään paikkansa koululaispöytien ääreen, väljästi ja naamarit kasvoilla. Puolinukuksissa seurailin asioiden edistymistä ja hyvinhän kaikki sujui, ei ollut riitoja ei kähinää. Olin pois lähdössä, kun kuulin musiikkia, availin ovia ja löysin itseni parvkkeelta keskeltä kaunista klassista orkesterisoitantaa! Oli parveke ja alakerrassa kaunis sali, siellä jousisoittimet, pari käyrätorvea ja klarinettia ja kapellimestari. Jäin kuuntelemaan illan konsertin harjoitusta. Miten vapauttavalta tuntuikaan uppoutua elävään musiikkiin, edellisestä kerrasta on puoli vuotta! Kysymällä olisi selvinnyt konsertin aika, mutta pöhelö olotila vaati kävelyä kotiin. Mukavan sumusateinen ilta ja Tokoinlahti hiveli katsetta veteen heijsastuvine valoineen. Kaupunki on kaunis sateisena iltana. 

Netistä etsin tuon hotellin sivut ja hämmästyin, että talo on raennettu samana vuonna kuin Suomalainen Naisliitto on perustettu,siis 1907. Olimme siis  historian ytimessä kokouksinemme. Sali, jossa orkesteri soitti, on hotellin kirkko! Yllätyksiä löytyy vanhoista rakennuksista aina silloin tällöin, mainostamatta uteliasta kulkijaa, kuten ei tuota konserttiakaan! Ja aina löytyy uusia paikkoja tutkia ja ihmetellä, pitää vain törmätä sisään ja kysyä, saako katsella! Tämäkin talo näytti nettikuvissa olevan tutustumisen arvoinen, vanhaa ja kaunista löytyy. Tähänkin pitänee sanoa, että "kunhan nyt korona hellittää, niin sitten..." 

Mutta nyt unten maille. Niin valvoja kuin olenkin, näköjään jossain vaiheessa se minunkin unettomuus muistuttaa nukkumatin olemassaolosta! Hyvää yötä.

Vanhoja ystäviä, onneksi.

 

Istuin katslemassa vanhaa elokuvaa, josta sen aikuinen lehdistökatsaus kertoi muun muassa näin:

               Paula Talaskivi (Helsingin Sanomat 22.5.1956) katsoi, että Agapetuksen komedia olisi vaatinut erityisen huolellisesti tehdyn käsikirjoituksen. Hän jatkoi: "Nyt paljoon puheeseen väsyy niin, ettei lopulta hauskinkaan siinä huvita, kun samaan aikaan myös silmä kyllästyy: katsotaan samoja ukkoja lähes samassa kohdin, raskaanlaisen interiöörin keskellä ja välillä taas liiaksi (peruukit!) paljastavissa lähikuvissa." Nimimerkki yjdr:n (Ywe Jalander, Vapaa Sana 20.5.1956) mielestä teoksessa olisi "saanut tulla paljon voimakkaammin esille eräs huumorin olennainen piirre: lempeys, lämmin suhtautuminen kuvattavaan". 

 Tuo viimeinen lause osui kohdalleen, vaikken koko elokuvaa edes ennättänyt seurata. Vanhainkodissa siinä oltiin, viisi ukkelia ja heitä palveleva topakka täti. Koti oli kaunis, ehkä kuvattu Sinebrykoffin huoneistossa seinällä olevien taulujen vuoksi tai sitten ei. Mutta mikä siinä aiheutti huokauksen ja toiveajattelun oli, että olisipa vielä tänäänkin tuollainen palvelukoti! Ei laitos Ikean mööpeleineen ja pesuaineen hajuineen. Puoli elokuvaa katsoin,  mieskin lähti lenkille huonoa leffaa pakoon. Mutta jotain rauhallista, ystävällistä ja toista ajattelevaa noissa vanhoissa elokuvissa aina on!

Mikä aiheutti puolikkaan filminautinnon?! Vanhaan sekin liittyy, sillä olimme menossa Hakiksen halliin kahville kouluaikaisen ystävän kanssa! Tämä ikä teettää jänniä kohtaamisia, mieleen muistuu mutkan kautta joku, jota ei ole nähnyt kymmeniin vuosiin ja ihan tutulta tuntuu! Painoa oli tullut lisää, parta harmaantunut, tuskinpa hänellä silloin muinoin parta edes vielä kasvoi! Muutama tunti siinä istuttiin ja miehet löysivät toisensa, juttua riitti.Tässä iässä olen myös huomannut, kuinka yksin ihmiset ovat, ellei ole sitä verkostoa, minkä omat lapset tuovat. Oli lapset sitten ripoteltu maailmalle, silti siiihen ympärille muodostuu verkosto, joka ainakin teoriassa on lähelläsi. On joku, jolle soittaa, lähettää viestejä ja jonka  kuvia ja tapahtumia voit seurata, on siis tuttuja ympärilläsi. Tavallaan, sanoisi joku. Onneksi näin, sanon minä.

 Vanhaan liitty tämäkin ihme! katselin eilen yhden ystävän postausta Facessa ja huomasin yllättäen kuvatekstissä nimen, joka viittasi  monien vuosien taakse! Kysely tältä "nimeltä" tuotti tänään tiedon, jotta tottahan se oli! Tämä Maarit oli ystäväni tytär ja nyt olen onnellinen, sillä luultavasti saan ensikäden uutiset lapsuuden ystävästäni, hän kun ei näitä nykyajan kommervenkkejä käytä, vaan kirjoittaa minulle KÄSIN kirjeen jouluksi! Kirjeet olen niiden harvinaisuuden vuoksi säilyttänyt, ne on nyt luettava uudelleen, muistutettava mieliin lapset, lastenlapset, koirat ja kissat. Tuossa me istumme heinäpellon laidassa minä, Eeva-Liisa ja Maija, tämän Maaritin tuleva äiti .Ihan heinäpellon tuoksu tuossakin kuvassa, voi niitä aikoja!

Eilen meillä kävi tällainen vieras. Pikkumies kävi soittotunnilla, sai läksyksi toivomansa "Real Madrid"-tunnussävelen. Se meni vikkelästi päähän ja sitä myöten oikean käden sormiin, ensi kerralla sitten harjoitellaan vasemman käden sormia!Ja sitten koko kappale! Oikea valinta on aina tärkeä, sanoo Vaari ja istui Lilli sylissä soittotunnin ajan!