Mennyttä muistellen

 

Rintamäen maatila| muokkaa wikitekstiä]

Antti ja Leena Rintamäen kuvitteellinen maatila sijaitsee Hämeen ja Satakunnan rajamailla taantuvassa, rakennemuutoksen kourissa kamppailevassa kylässä, jonka valtapuolueita ovat Kepu ja demarit.[4] Tilan pinta-ala on 28 ha, josta peltoa on 5 ha. Rintamäellä on sähkö ja viemäri, mutta ei juoksevaa vettä eikä sisävessaa.[4] Keittiötä kutsutaan tuvaksi ja sen nurkassa on suurikokoinen radiovastaanotin. Sähköliettä ei ole, vaan ruoka laitetaan puuliedellä. Olohuonetta kutsutaan kammariksi, ja sen erääseen nurkkaan on viistosti

sijoitettu kuvaputkitelevisiovastaanotin. Olohuoneessa on punatiilinen takka sekä tyypillinen sohvan ja kahden nojatuolin muodostama seurusteluryhmä. Myös makuuhuoneita kutsutaan kammareiksi. Sarjan ja sen myötä 1970-luvun edetessä Rintamäelle rakennetaan puuttuva perusvarustus.

Sekä Rintamäen että Honkosten maatilat ovat saaneet alkunsa toisen maailmansodan aikaisesta pika-asutuslaista. Kumpikin tila on lohkaistu maanhankintalain nojalla kylän mahtitilasta, Kourannevasta, joka puolestaan on päätynyt Niemen isännän omistukseen.[6]

 

Tämä koronan rajoittama kulttuurinen ahdinko on omalla tavallaan tuottanut hauskojakin ilmiöitä!  Kun istuu television äärellä parin vuoden ajan, niin tuloksena on, että kaikki paitsi ajankohtailähetykset on nähty, monet jopa kahteen kertaan. Kirjasto on suoltanut kiitettävästi uutta ja vanhaa kirjallisuutta, sekin aika hauskaa sikäli, ettenpä muutoin olisi tullut lukeneeksi useatakaan teosta ilman koronan luomaa puolipakollista kotonamakoilua. Vuorokausirytmikin on kääntynyt melkein nurinniskoin,aamupäivän nukut ja yöt menee vanhoja sarjoja seuratessa Areenasta, vielä sen jälkeenkin kirja käteen ennen uneen vaipumista. Siis ihan sekaisin, mutta onkos tuolla nyt niin suurtä väliä, kun aikataulukaan ei komenna hommiin kuin vasta iltapäivällä ja siihen olen sentään yltänyt!

Viimeisin löytöni on ”Rintamäkeläiset”-sarja, jota on TV2:n toimesta tuotettu vuosina 1972-1978. Siis aikana, jolloin meillä kyllä oli televisio, mutta ei näköjään minulla sen katseluun aikaa, koskas koko sarja on minulle uusi kokemus .Mies muisti, että hänen vanhempansa seurasivat sitä, en vaan käsitä, mistä moinen muisto on peräisin, sillä tuossa hektisessä elämänvaiheessa perheen pää ei juuri ennättänyt seurata, mitä lapsuudenkodissa tapahtui! Oliko niin, että tuo sarja tuotti sen verran puheenaihetta, että ne aiheet meillekin kantautuivat?! Eivät kuitenkaan niin paljon, että olisin itse asettunut ruudun ääreen ihmettelemään. No, nyt sitten voin istua ja ihmetellä! Kovin on tamperelaista elämänmeno! Sarjan mustavalkoiset alkuosat olivat suorastaan epämieluisaa seurattavaa, miehet joivat kuin sienet, puhuivat sodasta ja komentelivat vaimonsa hiljaisiksi navettapiioiksi.

Kieli ja kohtelu oli tavattoman rumaa, eikä se siitä kovin paljon muuttunut  sarjan värillisissä myöhemmissä osissa,tuskin muuttuukaan, muutama on vielä katsomatta. Elämisen tason kehitystä on kyllä hauska seurata! Alussa ei oikeastaan ollut yhtään  mitään, elämä oli pelkkää navettaa ja yhtä mekkoa. Nyt myöhemmin sama keittiö on sentään saanut väriä, on kukikkaat ikkunaverhot ja pöydällä värikäs vahakangas. Vaatteita ei ole tullut uusittua ja sukupolvenvaihdos tuottaa tuskaa. Sarja on luultavasti ollut yhdensorttinen tiedonsiirto kansalle eläkkeistä, erilaisista etuuksista ja tietysti puoluepolitiikasta, asia, josta kiivaillaan reippaasti. Reipasta tekstiä, joka vie mennessää, nytkin, miksei sitten silloin, kun asiat olivat ajankohtaisia. Oikeastaan olen sitä mieltä, että tämäkin sarja kuuluisi nuorten aikuisten katsottavaksi, meilläkin, menisi ehkä helpommin perille kuin Vaarin muistumat ” että silloin sielläkin ja silloin se oli noin”. Vanha kun mielellään kertoilee omasta ajastaan ja yleensä saa vastauksen, että ”enhän voi tajuta, kun en ollut vielä syntynytkään!”  Isomies eilen, kun ihan mummona kerroin, jotta ”kyllä kavereiden synkkärilahjat pitäisi ostella omilla viikkorahoilla!” ”Ei se onnistu, ei mulla ole niin paljoa, äiti kyllä ostaa!”  Tuumin, jotta” voisi sitä vähän tienatakin ja sitten ostaa sen mukaan jotain kivaa?” ” Jaa, en mää viitsi, ei kenenkään muunkaan tartte!” Mummi siinä laski kaverille, jotta jos koko luokka kutsuu synkkäreille ja jokaiselle on ostettava muutaman kympin lahja, siinä on helposti iso summa pussista pois!  No, tämä on nyt tätä”rintamäkeläistä”, voisi mummi sanoa. Ja onko myös yhtä mummomaista laittaa piste tuon lauseen perään?! Hesarissa nuoret kertoivat sen käytön olevan TODELLA  MUMMOMAISTA  siis ei pistettä     Sen verran ikivanha koulunkävijä olen, että minä sen pisteen laitan.Nauratte sitten tai ette.

 

Sain siis uudet  michelin-pohjaiset kengät.

Ei pitäisi liukua. Helsingin kaupunki ei näytä kokevan huonoa omatuntoa kehnosti hoidetuista kaduista, enää huonommin hoidettuja ne eivät voisi olla! Laajasalossa asukaskadut  ovat liukkaita, kuhmuraisia, kuoppaisia ja pirullisen lumenkäsittelijän tekosia! Kadun varren parkkipaikat on täytetty lumella, vaikka vieressä on tyhjää aluetta, jonne kipata. Vaan mukavampihan se on kiusaa tehdä, katsella jostain, kun Mummo yrittää sujuttaa autoa lumivallin väliin. Katu on kapea, auto saatava niin lähelle vallia, että just tuleva ambulanssikin mahtuu ohittamaan peilejä rutustamatta.Mummo onnistui, kiemurteli ulos ovenraosta, kiipesi vallin päälle –ja luiskahti jäiseen katuun istuvilleen! Koirankuljettaja seurasi tapahtumaa ja taisi huokaista helpotuksesta, kun Mummo kapusi jaloilleen, siitä ylös ja huokasi onnellisena:”Voi vitsi, minä pääsin ihan itse ylös! Eikä edes sattunut! Että hyvät kengät kuitenkin...” Tämä kuuluu niihin positiivisiin asioihin ja sietääkin kuulua.

Eilen tuli postiini ilmoitus yhden tätini pois nukkumisesta.Hän oli nuorin äitini sisaruksista, neljästä on nyt kolme poistunut tuon puoleiseen.

Toivottavasti ”siellä” on yhtä mukavaa kuin oli tämän päivän vanhassa suomifilmissä ”Tervetuloa aamukahville”, jossa vuoroteltiin elämästä taivaassa ja maassa.Nyt oli telkkari vain auki, katsominen jäi vilkaisuksi, mutta se tuli selville, että samat ongelmat siellä on kuin täällä maan pinnallakin ! Ehkä sisarukset istuvat siellä aamukahvilla ja odottelevat neljättä tulevaksi, ehkei vielä, mutta pikapuoleen, ikää alkaa olla sielläkin lähelle sata.

Taas tuli katseltua muutama kuva, muisteltua menneitä.

Huomenna pelataan Aurorankadulla Bridgeä. Kuviossa on mukana ”avaimenpoikanen”, se hiertää, kuka on hän, joka on tulossa joka ikinen perjantai aukaisemaan  pelaajille oven?!  Siinäpä ikuisuuskysymys, joka ehkä ratkennee tai sitten ei. Pian aukeaa Palvelukeskuksetkin, pelipaikkoja tulee vaikka joka päivälle, mutta tämä pelkästään naisten kanssa  pelaaminen  on toinen juttu, sen jatkuminen on nyt avaimesta kiinni.