Laskiainen

 

                            

Kuvat tämän ajan hulluudesta kuljettavat ajatukset menneeseen, tulee muistumia pienistäkin asioista, kummasti se oma mieli niihin ohjailee, pätkiä lapsuudesta ja vähän sieltä ja täältä.

Kuten talonmiehet. Pienenä tyttönä Käpykylässä meillä asui asui talonmies alakerrassa, lapsia oli viisi, yksi heistä kuului samanikäisten leikkikavereihin, hänet tunnistan vieläkin ryhmän valokuvista, kasvot jäävät mieleen pieneltäkin.Talonmies oli kunnioitusta herättävä luutineen ja pois hätistelyineen, vaikka enimmäkseen taisimme tehdä tuttavuutta talonmiehen rouvan kanssa, joka piti kuria niin meille pihan lapsille kuin juopporeissuilta kotiin koluavalle miehelleen! Siihen aikaan ei taidettu pimitellä lapsilta näitäkään käyntejä, kuten olen tullut huomanneeksi katsellessani Areenasta vanhaa sarjaa ”Heikki ja Kaijja”

.Päähenkilöt ovat minulle tuttuja nimeltään ja ulkonäöltään, mutta sarjaa en ole katsonut, olisiko syynä television puute ? Oli miten vain, mutta onhan metkaa seurattavaa, huomata, miten kertakaikkisen vähäistä se tavaramäärä siihen aikaa oli ja miten pientä kaikki oli, itselläkin.Mutta se sodan käynyt polvi oli viinapolvi, pullo oli piilossa aina jossain ja miehet autuaassa humalassa kotiin tullessa. Sarja on selvästi ”asiaa kansalle opetus mielessä” ja opetukset ovat kasvaneet seitkytluvulle tultaessa,  selvästi on ollut suurta tarvetta tiedottamiselle uudistuksista.

Tampereella ei opiskelijatytön boksissa televisiota ollut, ei liioin Talonmiestä pitämässä kuria, jolle ehkä olisi ollut joskus tarvettakin! Kämppä oli vanhassa kerrostalossa  Tammelan torin varrella, joka huoneessa kaksi tyttöä, yhteinen keittiö, jossa viiikonlopppuisin saattoi olla ilo ylimmillään, mutta eipä kukaan valittanut talonmiehelle, kyllä kai sellainenkin siihen aikaa talossa oli!

Muutto Helsinkiin Helluntaiseuran uima-altaan yläpuolelle kerroksiin, vastapäätä Rivolia antoi mukavan Talonmiestuttavuuden.Miestä en muista, mutta rouva oli ja hänellä Isomiehen ikäinen poika

, joka hoiteli innokkaana siellä syntynyttä tytärtäni, olimme siis onnekkaita, sillä se oli aikaa, jolloin hoitopaikkaa vauvalle sai etsiä kauppojen ilmoitusttauluilta. Taisi tämä miestalkkari kuitenkin jäädä mieleen kätevänä nikkarina, muistelen, että meidän violetti lipasto sai värinsä hänen pensselistään.

Kaupungista muutettiin Puolimatkan asuntoon juuri rakennettuun Louhelaan. Tunnelma muistutti lähinnä taivasta, sillä Louhelaa ympäröi siihen aikaa koskematon metsä, kesäisin puronvarsi rentukoineen ja sinivuokkoineen oli minulle todellinen henkireikä likaisen kaupungin jälkeen.Hankittiin kissa. Kyllä siellä kaikki näytti hoidetulta, mutta missä oli Talonmies, siitä minulla ei ole mitään kuvaa.

Samoihin aikoihin systeri muutti Kallioon, vanhaan upeaan kivilinnaan

, jossa oli samanlainen rakennusten reunustama sisäpiha kuin meillä nyt. Talon asukaskunta oli hyvin taiteellista, kuuluisuus kuuluisuuden perään ja elämä sen mukaista. Talonmies asui pihan tasolla, ikkunat  tarkoituksella pihalle, sieltä hän piti kunnon jöötä koko taitelevalle porukalle! Isosiskon ominaisuudessa jouduin eli pääsin tutustumaan hänen käskyvaltaansa ja yhdessä me sitten yritettiin laittaa kapuloita rattaisiin, usein onnistumatta. Mutta yritys oli hirmuinen, talkkaritäti tuli omilla avaimillaan komentamaan liikaa meluajia ja sitten raportoi vähän sinne ja tänne, mitä kukin teki, kenen kanssa ja milloin. Siinä oli se lastenkirjojen ja vanhojen elokuvien ”oikea talkkari”, siltikään hän ei saanut  häädettyä lapsia leikkimästä tai poikia potkimasta palloa, näistähän sitä vitsiä aina väännetään.

Tämän jälkeen olin vuosikymmenet oma talkkarini. Lapset saivat juosta, pelata ja leikkiä, koirakin oppi tavoille.

Nyt ei taida olla huolta moisesta, lapsia ei omassa pihassa  näy. Heidät on ohjeistettu menemään kentille, ne on suunniteltu juuri sitä toimintaa varten. Isommat istuvat kotona pelikoneiden ääressä, joten heidänkään ilonsa ei aikuisten korviin kantaudu. Korona komensi perheet kotiin, hankittiin koira. Pennun kanssa leikittiin kotona sisällä, kun minnekään ei saanut mennä, pentu kasvoi yhdessä lasten kanssa, oli osa perhettä. Entisenä hyvänä aikana kaupunkiin  rakennettiin kerrostaloja, joissa on mukavasti sisäpihoja heikkalaatikoineen ja penkkeineen. Istutuksia ja kukkia asukkaiden viihtyvyyden takaamiseksi, lastenkin.Nyt lapset on opettettu lenkittämään koiransa katujen varsilla ja hyvin näyttää toimivan keltaisista roiskeista päätellen, pojathan nostaa jalkansa joka merkille, tytöt sievistelevät tässäkin. Mutta sievisteleekö tupakoiva asukas?! Eipä juuri viitsi, roskapönttö voi olla ihan nenän edessä, mutta se tumppi tallotaan kengän kannalla siihen paikkaan, missä seisot, usein siinä hiekkalaatikon reunalla.

Sitä Talonmiestä ei nykyajan taloissa näy, joku käy joskus lunta luomassa, mutta tumppien kerääjäksi tulee käytännössä se lapsen ja koiran kanssa leikkivä aikuinen, joka nyt näin uhmaa järjestys sääntöjä.

Sääli tätä vielä vapaata maailmaa sääntöineen, lapsi kasvaa, hiekkalaatikkoa ei tarvita, ikkunasta tottelemattomia seuraava voi keskittyä aikuisten tuottamaan mökkälöintiin ja toverien heittämiin tumppeihin.

Kaikkea sitä mieleen tuleekin, kun lukee aamuisen Hesarinsa. Talkkarista toiseen komentajaan, ei maailma näytä kovin kummoisesti kehittyneen.

Isomies sai hiihtoloman lopuksi vieraan Halikosta, mentiin yhdessä elokuviin katsomaan kerrankin todella hyvällä maulla tehtyä lasten elokuvaa, josta aikuinenkin saattoi nauttia! ”Vinski ja näkymättömyyspulveri” olisi oivallinen juttu tänäänkin, josta minä löytäisin sille käyttöä monessakin asiassa! Sääli vaan, että taikuus on vain mielikuvien tuotetta, että tuo hyvän tuottaminen on niin kovin vaikeaa aikuisena. Hyvää ja sivistävääkin yritimme saada aikaan menemällä HAMiin, museokortilla senkin riskin uskaltaa ottaa! Ja eihän nuo kaverukset osanneet meidän yritystä arvostaa, metelin kautta sinne mentiin ja metelin kautta uloskin tultiin. Silti, tulos on hyvä, sillä pojat istuivat yhden teoksen eteen kunnon toviksi, katsoivat sen läpi.

Lapsiin oli puhallettu pieni henkäys taidetta. Kun joku sanoo käyneensä HAMissa, heidän ei tarvitse kysyä, mikä se on! Siinä on tälle mummille jo saavutusta.

Yksi saavutus olisi vielä toiveissa: että joku kerta mummit pääsisivät vaikka kanasalaatille jonnekin nättiin kuppilaan tuon ikuisen HESEn sijaan! Positiivinen asia siinä oli,että se sijaitsi aivan nurkilla, tosi negatiivinen oli, että tuon aterian jälkeen olisi tarvinnut tynnyrillisen raikasta vettä saadakseen suodatettua järkyttävän suolamäärän, mikä tuli nautittua.

Aira Samulin täytti 95, televisiossa kerrottiin hänen elämänsä saavutuksista ja suurinhan niistä kohdistui lapsiin, musiikkiin ja lasten liikuntaan, tanssiin.

Elämän yhtenä mottona oli kertomansa mukaan ”Musiikki on aivojen lääkettä!” Ja toinen, ”Kun sä oot niin hyvä tossa”. Tätähän sitä aina yritetään.

Yöllä tuli mieleen nämä lehtijutut, joista koko ihmettelyni oikeastaan alkoi. Luin Hesarini, juuri tässä järjestyksessä, ensin hirmu-uutinen, sitten Seela Sellan muisto, noinhan minäkin leikin, kun tätini oli ompelija ja hänellä iso nappilaatikko! ja loppu sitten, lehti täynnä hirmu-uutisia ja me suomalaiset olemme huolissamme uudesta ladusta?!? Voi tokkiinsa meitä!