Istuin suihkun alla ja mietin, mikä olisi se hetki , jolloin kannattaisi aloittaa ”Pollyannan ilojen etsiminen”, nyt se hetki on tainnut tulla. Venäjä melskaa Ukrainassa, ottaa haltuunsa noin vain itselleen uusia alueita, tunnustaa kuulemma ne itsenäisiksi! Tunnustaa toisen valtion maakolkat itsenäisiksi valtioiksi, mikä se sellainen operaatio on !? Hetken kesti, ennenkuin tajusin, että sen jälkeen sinne tuodaan joukkoja aseineen turvaamaan rajoja Ukrainaa vastaan! Ukrainaa, jonka maita ne valloitetut olivat olleet, olinko tajunnut oikein ?! Tuntuuko jotenkin tutulta touhulta? Meillä on siihenkin löydetty uudestaan uusi sana, ”Mainilan laukaukset”, mitkä, kysyy varmaan moni nuori, hyvässä lykyssä omat lapsenikin. Historia, se on nykykoululaisilla hakusessa, Ruotsissakin opetus loppuu vuoteen 1903, kuulin. Lauantaipäivä alkoi koululaisen hiihtoloman vietolla, johon Mummi osallistui elokuvatarjonnalla lapselle ja kaverille. Leffa oli piirretty ”Sing2” ,
upeasti kuvitettu ja tarttuva musiikki, jota olisi kyllä saanut olla hiukan enemmän, keskiosa pysähteli. Yleensä kohta-kaveri oli ollut tällä kertaa nopea ja meille jäi aikaa tapettavaksi, sehän oli suurikin ongelma, kun ei tiennyt mitä tehdä! Museokortti on vallan mainio juttu, sen kanssa voi piipahtaa, katsella vaikka yhden taulun ja tulla sitten toisen kerran uudelleen! Ateneum aarteineen oli tarjolla kadun toisella puolella , sinne siis, varsinkin kun uusi tuttavuus oli tullut Mikkelistä, eikä ollut vielä tähän taiteen mekkaan tutustunut!
Oli mukava seurata, miten erilailla pienet pojat Suomen taiteen kulta-aikaan tutustuvat! Isomies suuntasi kulkunsa aina isoihin tauluihin, uusi kaveri käveli suoraan ensimmäisenä yhden hyvin pienen järvimaiseman eteen , katseli sitä tarkkaan ja suuntasi seuraavaan maisemaan. Isomies ohjasitietäväisen oloisena, hän kun oli käynyt täällä jo monet kerrat, ohjasti kaverinsa sitten ”naisten huoneeseen”! Ja siinä poika tuli liki Mummia, katseli ja melkein laittoi nenän tauluun kiinni, kysyi , että ”miten ne on osanneet maalata noin?” Olin melkein liikuttunut moisesta mielenkiinnosta. Sitten olikin jo kiire karkin ostoon ja leffaan.
Siinä se
päivä meni.Illalla istuttiin miehen kanssa telkkaria katsomassa, kun puhelin
soi. Ei tarvinnut arvailla, kun näin soittajan, kouluajan ”veljeni” Eero kertoi
suru-uutisen, Helena-vaimo oli nukkunut ikiuneen yöllä. Miten tulikaan heti
mieleen soittaa Riksulle, mutta eihän sekään enää onnistu, samainen puhelu tuli
kerran, jo yli kuusi vuotta sitten.
Soitin sitten vanhalle naapurille, Lissulle.
Puhelimeen vastasi vähän äkäisesti ääni:” Minä olen muistisairas! Mutta sinut
minä muistan.”Tämä on ehkä niitä iloisia juttuja murheellisessa asiassa. Juteltiin pitkään,
vanhoja menneitä on mukava muistella, ne ajat olivat enimmäkseen täynnä iloa.
Kuoleman
kohdalla sanotaan, ettei kaksi ilman kolmatta. Nyt tästä vuodesta mennyt vasta
kaksi kuukautta, kuolemia on kaksi, ehtii se kolmaskin tulla eikä tarvitse edes
kiirettä pitää.
Missäs ne
ilot tässä olivat?! Iäkäs täini nukkui
rauhallisesti yöunen lailla, hyvä kuolema, hän halusi jo pois. Ystäväni nukkui
myös uneen, se hyvä asia sinä on, että kärsimys hoidettiin pois, mutta sitä
iloista asiaa ei tähän vielä tule.
Tämän päivän iloinen asia on mahtava lumipyry,
minun makuinen ilma, niin valkoinen ja puhdas, tein pienen lenkin ihan pelkästä elossa olemisen ilosta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti