Taisi olla ensimmäinen joulu kotimaassa ilman musiikkia! Minä inhoan tätä korona-aikaa, joka on tehnyt muun muassa laulamisesta- ja musiikista yleensäkin- suorittamista. Isomiehen kanssa oli harjoiteltu jouluinen ”soihdut sammuu” ja mielellään hän sitä soitti, vaikka ”perinteinen joulumusiikki” tuntui olevan pannassa!
Kävi sitten vieraita ja Mummi kehoitti soittamaan. ”En halua” oli kommentti. ”Ei sinun tarvitse!” lausahti vieras ja sillähän se oli sinetöity! Sama toistui Jouluaattona, ”en halua”, ”Ei sinun tarvitse”, sen sijaan, että olisi sanottu positiivisesti: ”Olisipa kiva kuulla, miten soitat!” tai: ”Mielellään me kuulisimme sinun soittavan tuon laulun!” tai:” Olet kuulemma edistynyt aikalailla, miten olisi, soittaisitko tuon?” Negatiivinen ”ei sinun tarvitse” heijastaa lapselle tiedon, jotta eihän ne edes halua kuunnella, mutta positiivinen, pieni kehuminen ja esityksen seuraaminen on yleensä tuottanut lapselle osaamisen ilon, oli se sitten musiikissa, askartelussa tai siinä jalkapallossa, jossa se onnistumisen huomioiminen on myös hyvin tärkeää harrastuksen jatkumiselle. Tokaisin siinä sitten systerille, että ”Tuuti soittaa sitten!”Ja meinasin pudota istualleni, sillä ensi kertaa meidän perheessä kuultiin moinen lause:” Mutta enhän minä osaa pianoa soittaa!!” Niin hämmästynyt olin, että en älynnyt toteuttaa tuota samaista kehumisen konstia, sillä enpä muista sellaista joulua, jolloin tämä systeri ei olisi pianon eteen istahtanut, jakanut soittonsa ja laulunsa koko talon kesken, ihan pianonsoitolta se meistä kaikista on aiemmin tuntunut! Sillä taidolla laulunsa lisäksi hän muinoin Sibeliusakatemiaankin pääsi! Taisi jäädä Isomiehen joulumuistioon tuokin kommentti, että ”ei mun tarvitse, kun ei Tuutinkaan tarvinnut...!” Aina olen ihmetellyt, hankit kouluvuosiesi aikana monet pitkän opettelun vaatimat taidot ja sitten aikuisena heität ne romukoppaan! Sitä on vaikea ymmärtää sellaisen, jolla niitä mahdollisuuuksia ei ole ollut, mahdoton oikeastaan.
Nyt on korona sitten sulkenut kaiken. Meillä oli keskimmäisen kanssa ostettuina liput Kansalliseen ”Pintaremonttiin” ja Oopperaan ” La Traviataan”, mutta peruutus tuli. Samoin lapsen turnausreissu Tampereelle hotelliyöpymisineen päätyi peruutukseen. Luistinrata on auki, Joulupukki toi pinon kirjoja, legopaketin ja sen suurimman toiveen, eli uuden kännykän,
joten eipä Isomiehen elämä kurjaksi muuttune, vaikka moni asia onkin peruttu ,kunhan vaan aikuiset jaksavat!
Joulu sitten, se hiukan jännitti! Pari päivää ennen kaveri tuumasi autossa Mummille, että ei joulupukkia ole olemassakaan, että se on joku vanha ukko, joka pukeutuu sellaiseksi. Lause jäi ilmaan kysymykseksi ja siinä sitten juteltiin. Mummi kertoi, että Joulupukki on mielikuvitusolento, johon voi uskoa tai ei. Että mielikuvitus on mukava asia ihmisen elämässä, pelkkä arkipäivä voisi olla hyvin tylsää! Elokuvat, kirjat, sadut, musiikki, niitä tarvitaan hyvään elämään, se on vähän kuin söisi aina pelkkää makkaraa, välillä täytyy saada myös suklaata! Tuli kysymyksiä ja niihin yritin onnistua vastauksin, ehkä sitten kuitenkin satu meni perille ja usko jouluun palasi. Tuli aatto, jännitystä oli ilmassa, tuleeko Joulupukki ja koska se tulee! Sitten ovelta kuului koputus ihan oikeaoppisesti, Isomies meni avaamaan oven ja siellä se oli! Joulupukki ja Muori punaisine lahjapusseineen! Pitkät viestiketjut oli käyty, koronasta ja rokotuksista oltiin epävarmoja, mutta onneksi tämä kuitenkin onnistui, viime vuonnahan koko touhu meni Pukin kirjeellä!
Nytkin Pukki oli kirjeellä varmistanut olemassaolonsa, mutta pääsi kuitenkin lopulta itse paikalle toteamaan, että ”se joulun ihme on vielä voimissaan” ja jakamaan kontin lahjat Isomiehen kanssa.
Mummi huokasi helpotuksesta, vielä tänä jouluna satu eli, ensi jouluna se on etsittävä musiikista, lauluista, kirjoista, vaikka itse Joulupukki tulisikin, satu ei enää olisi sama.
Nuorimman syntymisen aikaan aidan takana asui Linda, josta tuli sitten aina paikalla oleva varamummo. Mies valitti palelevia jalkojaan, joten eräänä jouluna Linda kutoi miehelle ohuet yösukat saatteella, että ne kestävät sitten koko loppuiän! Nelisenkymmentä vuotta ne on jalassa lämmittäneet, nyt Joulupukki lienee katsonut tarpeelliseksi lahjoa miestä uusilla sukilla, vaikka onhan niissä vielä ihan hyvät varret!
Lindan ennusteita ei yleensä kannata uhmata, joten vanhat sukat pääsevät ansaittuun lepoonsa kaapin hyllylle. Jos meillä alkaa kummitukset haahuilla, sieltä sukat on nopeasti otettavissa takaisin miehen jalkoihin! Satu elää ja voi hyvin tässä talossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti