Itsenäisyyspäivä.

 

                                                                                                   

Kuinka yhdelle päivälle voikin tulla monta muistamista, niin vaan on nyt käynyt!  Kuusi vuotta sitten menehtyi ystäväni, hänet tulen pakostakin muistamaan joka ikinen vuosi juuri tämän päivän erikoisuuden vuoksi! Surullinen asia muuttaa muotoaan vuosien kuluessa, muistan ne monet iloiset hetket, tapaamiset ja juhlat, joissa hän oli usein se laulun aloittava ilopilleri.

Hänellä oli suuri suku, joista yhdelle lapsenlapselle hän jätti ikuisen muiston itsestään menemällä kuolemaan tämän syntymäpäivänä!

Tänään, Itsenäisyyspäivänä, emme tiedä, kelle perhepiirissä he lipun nostavat, Mummolle, pojantyttärelle vai Suomelle! Miksikäs ei kaikille kolmelle.

Monenlaisia Itsenäisyyspäiviä on vietetty. Lapsuudessa sytytettiin ne kaksi kynttilää ikkunalle, sen muistan. Jatkoin kynttiläperinnettä omassa kodissani jonkin aikaa, se taisi loppua siihen, kun mies ilmoitti että ”eihän täällä näe yhtään mitään”! Sitten taisi olla jonkin aikaa sekä kynttilät että valo, kunnes sekin käytäntö katosi ikkunalautojen katoamisen myötä. Lasten ollessa kotona juhlistettiin vielä sen verran, että pukeuduttiin, oli jopa juhlia iltapukuineen, tansseineen ja vieraineen. Kunnes nekin arkipäiväistyivät. Nyt on asu vapaa eli kotoisa oloasu, joka alkaa olla yhtä vanha kuin tämä itsenäinen kotomaamme. Eivät taida ulkomailla asuvat tyttäretkään enää juhlia Suomen itsenäisyyttä siellä asuvien suomalaisten kanssa, joskus oli sekin toisin. Nuorinkin  tuskin viitsi sytyttää edes kynttilöitä, eipä taida tämä polvi muistaa edes koko muinoista tapaa saatikka miksi pitäisi!

Televisio on hyvä muistuttaja. Aloitimme päivän sattumoisin ja istahdimme saman tien katselemaan ja kuuntelemaan Suurkirkosta lähetettyä ohjelmaa. Siellä lauloi kuoro

, jota johti Marjukka Riihimäki, hän tuli aikoinaan tutuksi tyttärien musiikinopettajana Sibeliuslukiossa! Marjukan tyylin näkee jo käsistä, ja kuorohan laulaa upeasti. Se alkoi oppilaista, mietin, onkohan vielä mukana monta sen aikuista laulajaa, ikähaarukka sopisi hyvin.Kirkossa ei ollut yleisöä koronan vuoksi, mutta muutama papin näköinen istui tuolilla ja yksi heistä oli tuttu, Marja,

hän kastoi Isomiehen kymmenen vuotta sitten.Saarnastuolissa puhui minulle tuntematon piispa todella hyvän puheen nykyihmisen itsekkyydestä ja minäkeskeisyydestä! Minä en ole kirkossa kävijä, paitsi ne ”kauneimmat joulululaulut”,  mutta tämä kaikkien uskontojen yhteinen kirkonmeno oli niin ”maanläheinen”, että se olisi sopinut hyvin jatkoksi edelliseen kirjoitukseeni, kaikki asiat olisi voinut kertoa ”elämänkatsomustietolaisille”, ja kamera tallensi kauneimmat kohdat upeasta rakennuksesta sisältä ja ulkoa!

Hain kahvikupin ja istuin seuraamaan Itsenäisyysjuhlaa Linnassa. Presidenttiparimme on kaunistunut, Jennistä on tullut ”rouvashenkilö” ja Saulista on leivottu tyylikäs ikämies. Edustava pari.

Ohjelmien valinnoista en sano mitään, jokaisella on omat suosikkinsa.

Uutisten ja hurjien koronalukemien jälkeen tuli illan elokuva ”Lupaus”, tarina kolmesta lotasta sodan melskeissä. Elokuvan olen katsonut aiemminkin ja tainnut mainita, että se pitäisi näyttää kouluissa heti yläasteen alussa kaikille, tulisi tämä itsenäisyysasia selväksi luultavasti paremmin kuin niistä oppikirjoista, joita ei taida kouluissa edes olla. Porkkalan historian sitten kahlasin läpi, että miten se nyt menikään?  Onnekkaita me, lapseni ja seuraava polvi, jos heidän ei ikinä tarvitse kohdata mitään noin elämää tuhoavaa kuin sota on, se on jotain, jota ei järjellä, ei tunteella ymmärrä.