Talvimuna

Siellä, missä minä käyn muun muassa pelaamassa bridgeä ja luen Ritsin suunnitteleman kirjan esittelykuntoon kerran kuussa, siellä on meneillään myös tarinoita naisista,  otsikolla ”Naisen ääni”. Olen sinne kirjoittanut pienen katkelman tuntemattoman isoäitini elämästä, mutta tosi moni on sinne kirjoitellut tarinaa luettavaksi, jos siis kiinnostaa kurkkia, mitä, kuka ja milloin teki, niin sieltä löytyy! Tämä tuli mieleen, kun uutisissa kerrottiin hurjasta 23 miljoonan euron hinnasta, minkä oli maksettu Fabergen  ”Talvimunasta”,

johan se pyöräytti sukat jalassa, en edes kateudesta kiepsahtanut, ei tuollaiselle summalle voi olla kateellinen. Mutta utelias olin. Millainen se muna oikein oli ja mistä siinä maksettiin?! Menin siis virkistämään muistiani wikipediaan, hämärästi hahmotin muistilokerostani tekijän olleen suomalainen ja oikeassahan olin.

Talvimuna on Alma Pihlin suunnittelema Fabergén pääsiäismuna. Itse muna on 10,2 senttimetriä korkea, ja tehty huurteiseksi ja läpikuultavaksi hiotusta vuorikiteestä. Kuoressa on koristeena satoja timantteja. Sisällä olevaan yllätykseen on luotu valkovuokkoja täynnä oleva kukkakori.

Pihl syntyi 15.11.1888 Moskovassa kultaseppäsukuun.

Hänen isänsä oli Knut Oskar Pihl ja hänen äitinsä kultaseppämestari August Holmströmin tytär. Pihl pääsi 19-vuotiaana enonsa Albert Holmströmin työpajaan harjoittelijaksi. Hänen taitonsa suunnittelijana huomattiin pian, ja hänen vuonna 1911 tekemänsä jääkukkakorut Emanuel Nobelille saivat suuren suosion. Tämän jälkeen Pihl suunnitteli keisari Nikolai II:n tilauksesta muun muassa pääsiäismunat leskikeisarinna Maria Fjodorovnalle ja Nikolain puolisolle Aleksandra Fjodorovnalle. Pihlin ura päättyi Venäjän vallankumoukseen. Hän muutti miehensä kanssa Suomeen, missä hän toimi 24 vuotta piirustuksen ja kaunokirjoituksen opettajana. Hän piti historiansa salassa venäläisvastaisen ilmapiirin takia, eikä käytännössä kukaan tiennyt hänen ajastaan Fabergélla. Pihl kuoli 15.07.1976 Helsingissä Munkkiniemessä. Ulla Tillander-Godenhielm todisti Pihlin aseman Fabergélla.

Pihlin tunnetuimpia teoksia Fabergélla olivat kaksi Fabergén pääsiäismunaa. Talvimunan hän suunnitteli vuonna 1913 leskikeisarinna Maria Fjodorovnalle. Muna oli Nikolai II:n pääsiäislahja äidilleen. Se valmistettiin läpikuultavaksi hiotusta vuorikristallista, ja sitä koristaa 4 508 ruusuhiontaista timanttia, 360 briljanttia ja kuukiviä. Munan sisällä olevassa yllätyksessä on puolestaan platinainen kukkakori, 1 378 ruusuhiontaista timanttia. Korin valkovuokot on tehty kalsedonista ja nefriitistä.

Katsoin myös kuvan ja onhan se kaunis, vaikka luulisi , että kaiken tuon timantin ja kristallin valtaamana se olisi vähintäänkin pröystäilevä, mutta eipä ole, on vain kaunis. Joku historian tuntija saisi kirjoittaa hänestä Naisen ääneen, taitava nainen.

Taitavia naisia on nyt ollut esillä monessa tyylissä. Torstaina pelasin bridgeä Kampissa, toisin muutama mies oli ilahduttamassa keskellä kaamosta, perjantaina olin Aurorankadulla, jossa meitä on vain naisia ja tällä kertaa vain sen verran, että saatiin kuitenkin kunnon peli aikaan ja syy tähän vähyyteen oli Kulttuuritoimikunta, joka oli järjestänyt meille naisille Musiikkiteatteri Kapsäkkiin esityksen, se kantoi nimeä ”Poikkisahattu nainen”. Kabaree, joka on saanut inspiraationsa laulaja Maria Ylipään omasta elämästä.

Sen pitäisi kuvata musiikin kautta taiteilijan ja äitiyden ristipaineita pitkässä parisuhteessa, kertoa kokemuksia synnytyksistä ja kehosta, joka vähän meni pilalle siinä touhussa.  Meillä oli elämää takana vähän liian monta vuotta, juttu toimi varmasti paremmin viiskymppiselle parin skumppalasin jälkeen ja tonttulakki päässä. Marian upeasta ja mikin vahvistamana todella kovasta äänestä olin tietysti vaikuttunut, naapurilla oli korvatulpat, niitä olin minäkin tarvinnut.

Tänään on lauantai, sataa vettä. Taitaa Lapistakin lumi kadota, siellä olikin hetken kuvien mukaan aivan upea tykkylumi puissa. Liiton Hilja Vilkemaan kokouksen vuoksi oli Kirjalauantai häädetty Aurorankadulta ja olimme päätyneet kirjasto Oodiin.

Ryhmä oli pienentynyt viiteen, luultavasti ihmiset osallistuivat tuonne Vilkemaahan, se kun tänä vuonna pidettiin Sokos hotelli Triplassa mielenkiintoisine puhujineen. Toivon vaan, ettei kovin moni seissyt sateessa rappusilla summeria painamassa, nämä meidän naismummelit eivät ole suuria mestareita digitaalisen tiedotuksen seurassa.

Ihan mukava oli näinkin pienellä porukalla kirjoja repostella, kuunnella, mitä toiset olivat lukeneet ja mistä pitäneet. Itselläni oli kolme hyvää kirjaa, tällä kertaa voin suositella jatkoon niitä kaikkia.

Jään lauluja

 

Eilen oli konsertti, siitä nimi Jään lauluja, sillä se oli ensimmäinen esitetty teos, tekijäksi kerrottiin Rovaniemellä syntynyt Outi Tarkiainen. Pidin teoksesta, siinä todella kuulin jään helisevän, se toi muistot maalta, jolloin istuin kuuntelemassa puikoille menneen jään soittoa ja ikuistamassa kamerallani kimaltelevaa jäämassaa, jollaista en ollut ennen koskaan tiennyt olevankaan, saati sitten nähnyt. Nyt kuvat on tallessa kansiossa, mutta myös mielessä, josta  tämä musiikki kaivoi ne esiin aika hauskasti vielä. Kuin jatkoksi siihen soitti Pekka Kuusisto Stravinskyä, viulukonserton, josta odotin kylläkin enemmän. Johtuneeko istumapaikastani, mutta Pekan viulu katosi turhan usein orkesterin komeaan soitantaan. Mutta hauskahan Pekka on katsella vaikkei aina kaikkea kuulisikaan, hyvä pari Kuusisto ja Saraste.

Väliajan jälkeen olisi ollut Sibeliusta, mutta nyt meni sibeliukset tunnelmoineen, sillä mies ei tullut koko konserttiin! Puhelimessa säikäytti minut pahanpäiväisesti tuumaamalla, että ”nyt on paha juttu”, kotiinhan oli lähdettävä, kun vähintään kuolemantuomiota odotin.  Onneksi tilanne ei sentään ollut noin traaginen, kelju kylläkin, sillä siirrännäisen haavahoito ei ole mennyt kuten on pitänyt, sen olisi pitänyt olla jo parantunut, mutta jälki on rumaa, haavaista. Hautova myssy on nyt paras jättää viikonlopuksi lepäämään.

Olin ennen konserttia pelaamassa,

joten minulle jäi aikaa, tosin vain puoli tuntia,  käydä päivittämässä Kiasman näyttely ennen konserttia. Puoli tuntia oli ihan liikaakin moista taidetta varten,

nyt on sanottava kuten Mummi aikoinaan tuumasi, jotta alan olla ihan liian vanha tähän nykytaiteeseen! Koko  viides kerros oli annettu tälle ” Paljas katse” nimiselle näyttelylle,

itse tekijä esittäytyi valokuvassa tupakka suupielessä tympääntyneen oloisena, ja miksei olisi ollutkin, olihan hänen teoksensa yhtä tympäännyttäviä.

Palava tupakka  ihmisen perimmäisessä reiässä oli luultavasti asian ydinsanoma, sen verran monella oliolla se oli sinne laitettu. Neljännessä kerroksessa oli maalauksia eläinaiheista istutettuna vähän sinne ja tänne, yhden värikkään löysin,

joka voisi vaikka olla hetken seinälläni, mutta kauaa ei noita kuvia katselisi yhtäkään, vievät yöunet ja pahoittavat mielen.

Kokoustettiinkin, ei tarvinnut äänestää, kaikki oli ennalta sovittu, tykkäsimme tai emme. Seuraavalla kerralla ei tarvitse innostua osallistumaan, voi jäädä kotiin toivomaan, että Hesan Naisliiton bridgen pelaajat saavat edelleen pelata Aurorankadulla, juoda kupposet kahvia ja ehkä nostaa maljakin näin pikkujoulun ja uusien jäsenien kunniaksi. Tänäänkin oli hyvä pelipäivä. Ja lunta satoi kun kävelin kotiin, mutta äitienpäiväruusussa oli vielä ulkona yksi kukka.

Nyt se sitten taas

Nyt se sitten tapahtui, taas.

 Meillä on ollut kausiliput Helsingin kaupungin konserttiin jo ikuisuuden, tiukasti on pidetty huolta ettei lippujen lunastus pääse ohi ja yllättämään, sillä joka vuosihan niiden lunastaminen loppuu aina vaan aikaisemmin. Rahantarve on ilmeinen ja meitä eläkeläisiä kun yleisössä varmaan suurin osa on, niin helpostipa moinen pääsee unohtumaan, kun keväänkin lippujen lunastus on marraskuussa. Minä ainakin saan laittaa oikein isolla kalenteriin, viikkokin etukäteen tuntuu aikataulutettuna huonolta, peruja migreenistä, silloin jos jotain sopi etukäteen , ihan varmasti makasin sängyn pohjalla jääpussin seuralaisena. Ne ajat on nyt onnellisesti ohi, että lääkärin lausumat ” sitten kun olet jne ” toteutuivat vihdoinkin, mutta tapa on jäänyt, sitä onnistun huonosti muuttamaan. Eikä ole väliäkään, sillä päivyreitä on joka paikassa missä istun nenä pöytään päin osoittaen, aika hyvin olen pärjännyt.

Niin että tuosta konsertista. Helsingin Sanomat kirjoitti arvostelussaan viime viikon konsertista otsikolla näin: ” HKO:n konsertti paljasti kapellimestarin merkityksen”. Hyvä näin, sillä koko ohjelmisto soitettiin ilman kapellimestaria, miksi, ei kerrottu. Katsomossa tuntui vähän vajaalta, minäkin seurasin soittajia jännittyneenä, jotta jospa joku nyt töppää, jospa joku nyt soittaa vähän ohi . Tällaista tuli seurattua yhtä paljon kuin orkesterin musisointia, vaikka tottahan he musiikkinsa hallitsevat, silti. Kauniin Romanialaisen konserton jälkeen soittajat poistuivat ja jäljelle jäi vain muutama, mukanaan outoja kapistuksia soittopeleiksi. Oli tulossa Lotta Wennäkosken teos. Ripoteltu äänimaailma vaati kuulijoilta erityistä herkkyyttä, kirjoitti Hesari. Istuttiin konsertti loppuun asti ja kotiin tultaessa mies loihe lausumaan nuo jo kerran ennenkin oopperan Patarouvan modernista versiosta lausutut: ” Minä en sitten enää halua tulla konserttiin. Ostan sinulle lipun, mutta omaani en enää lunasta.” Syytä ei edes tarvinnut kysellä, vaan arvasin ja oikeinpa arvasin, se kuului näin: ” Kun säästetään, soitetaan  rytmikkäitä kappaleita, jotka orkesterin on helppo soittaa ilman kapellimestaria, se on kuulijan aliarvioimista. Ja väliin pakkosyötetään sellaista soitantoa, jota ei voi musiikiksi sanoa ja jos sellainen soitanto olisi yksinään maksullinen, moniko tulisi ja maksaisi ?! ” Tässä nyt kokeilu sai tällaisen lopun, siunaukseni myöskin, siirrymme teatterin pariin, sanon ehkä, sillä Hakaniemestä on tulossa varsinainen teatterikeskittymä, että ainakin ehkä olisi hyvä muuttaa sanaksi pitäisi.

Isänpäivä oli ja meni. Rapakon takaa tuli lähetys korvapuusteineen ja croisantteineen,

ne tuli otettua mukaan nuorimman luo, jossa oli juustokakkukahvit tarjolla muuton keskellä. Isän päivän kunniaksi tämä vaari-isä ihan ääneen lausui kommentin katsellessaan huushollin sekavuutta, että ihan häntä hirvittää koko muutto!

Johon Rapakon takainen tokaisi, jotta ”ethän sinä ole koskaan muuttanut! Äiti muutti, sinä menit töihin ja tulit illalla uuteen kotiin!” Että tällaiset muistot, tottakin vielä. Ajat ovat kovin muuttuneet monella tapaa ja hyvä niin. Keskimmäinen ei ole kipeä eikä rahaton, kukkapuska on suuri,

onneksi äidillä on sentään maljakko siihen, perukirjaan se kannattaisi kirjata keskimmäisen omaksi, tosin koko kuolinsiivousta en ole vielä tehnyt.

Pimeää on, päivä jää lyhyeksi kun valvoo yömyöhään, herää kun mies lähtee säteilemään, uni katoaa, kirja on hyvä seuralainen kunnes nukkumatti ottaa haltuunsa, pitää otteessaan puoleen päivään, jolloin pihan lehtipuhallin herättää aamuteelle. Ihan hyvä päivä näinkin.

Tähti-ainesta

 

Oopperaprojektin tavoitteena on kannustaa oppilaita laulamaan, lisätä oppilaiden itsetuntemusta, vahvistaa sosiaalisia vuorovaikutustaitoja, tutustuttaa oopperaan taidemuotona ja luoda kaikin puolin innostava ja voimaannuttava kokemus yhteisen tekemisen avulla.

Kaudella 2024–2025 koululaisoopperaan on osallistunut yhteensä 1500 oppilasta eri puolilta Suomea.

Koululaisooppera ”Tähtiainesta” oli tänään Oopperatalossa Alminsalissa esitysvuorossa ja siellä kummityttären nuorempi tytär esiintymässä, vanhemman esiintymisen aikoinaan jo näinkin silloin ala-asteella myöskin. En voi muuta kuin ihailla opettajien mahtavaa saavutusta näiden lasten kanssa, kaksi Vattuniemen ala-asteen luokkaa oli muutettu innostaviksi näyttämötaiteen mestareiksi!

Hehän siis lauloivat kuorossa, muistivat pitkät laulujen sanat ja lisäksi näyttelivät kuin ammattilaiset ikään! Jos ei nyt ihan jokainen, mutta suurin osa ja varsinkin tämä minun seurattavani, niin että ellei hänestä kehkeydy jonkin lajin oopperadiiva, niin minä voin hyvällä omatunnolla moittia vanhempia, eivät ole kannustaneet tarpeeksi tai vaihtoehtoisesti ovat kannustaneet liiaksi!

Omien lasteni harrastuskavereiden kohdalla huomasin aika usein, että minä taisin kannustaa liikaa, moni meni pitemmälle kun ei niin suuresti ihailtu! Mutta kun minä tykkäsin näistä ”lasten harrastuksista ” niin paljon eli nykykasvatusoppaan mukaan ei olisi pitänyt, olisi pitänyt osata olla vain välinpitämätön ja tyynesti maksella, mutta kun en osannut, nytkin olin aika soikeana kun tämä napakka neito esiintyi ja oli niin hyvä että! Että kyllä minä vaan kannustan!

Ylihuomenna on kuulemma täyskuu, huomasin ystäväni postauksessa Facessa tämän tiedotuksen. Täytyy sitten siivoilla huomenna, ehkä pestä pyykkiäkin, tehdä siskonmakkarasoppaa, makkarat kävinkin jo ostamassa, perunat ja porkkanat on vielä haettava ja sittenhän meillä voidaan taas potea päätä , toinen perinteistä migreeniä ja toinen sädetyksen aiheuttamaa.

Säteilevää on vielä tarjolla parisen viikkoa, eikä harsomyssykään ole minnekään kadonnut. Vielä mies jaksaa kävellä hoitoon ja takaisin,  sohva tyynyineen on mukava juttu iltapäivän tunneiksi ja mitäpä sitä voisikaan tehdä kerrostalossa päivän mittaan kaamosaikaan?! Sitä mietin kun juttelin kouluaikaisen kaverini kanssa, hän katkoi risuja Vuoksen virran rannalla, on se vähän mielekkäämpää iltapäivän viettoa. Siis minusta. Kun ei ole tuota virtaa, ei risuja, niin siivoaminen lienee eläkeläisen kerrostaloihmisen kuntoilua, joten se on sitten tällä näkymin huomisen ohjelma. Vaikka voihan sekin peruuntua, kun ei kukaan ole luvannut tulla nuohoamaan lattioitani, niin voipi olla että koko juttu siirtyy ja istun laiskana katsomassa vanhaa suomi-leffaa, jos vaikka tulisi joku Niskavuori! Ei ole eläkeläisen elämä helppoa.

Tämänkään teoksen kauneutta eläkeläinen ei ymmärrä.