Minä ja maailma nyt.

Amos Rexillä on ilo esitellä palestiinalais-tanskalaisen video- ja installaatiotaiteilija Larissa Sansourin (s. 1973) ensimmäinen laaja soolonäyttely Suomessa. Mennyt, nykyisyys ja mahdolliset tulevaisuudet kohtaavat tummanpuhuvassa näyttelyssä, jossa poliittiset mutta universaalin inhimilliset ajankohtaiset aiheet kietoutuvat kuvitteellisiin maailmoihin scifin, dokumentin ja oopperan kerrontakeinoja hyödyntäen.

Larissa Sansourin teosten elokuvallinen, tarkka visuaalisuus kutsuu sinut uppoutumaan tulevaisuuden maisemiin, joissa on mahdollista ajatella toisin. Näyttely käsittelee muun muassa Palestiinan kansan menetystä tai alati uhkaavaa ympäristökatastrofia ja laajenee tutkimuksiksi surusta, muistista ja periytyvästä traumasta.

Kävin katsomassa tämän näyttelyn Amos Rexissä. Mieli teki kirjoittaa siitä, ensi kertaa kävi niin, etten osannut. Joten oli kopioitava tekstinpätkä koneelta. Amos Rex näyttää rakastavan pimeää tilaa, tämä ei ollut ensimmäinen näyttely, jossa kuljettiin umpipimeässä, hieman hapuillen huoneesta toiseen, mutta pystyssä pysyen. Ei mikään helppo juttu tasapainoa hakevalle ikälopulle, minä selvisin suhteellisen hyvin, mutta muutama siellä olisi tarvinnut tukevaa käsivartta, jonka ehkä olisi saanutkin pyytämällä. Ainakin kerran olen sellaisenkin kokenut, pimeässä liikkuminen alkaa olla menneisyyteen kuuluvaa. Itse näyttely, joka koostui pelkästään videoista, oli järkyttävää katsottavaa, surullista kaipausta kadonneisiin, odotusta ja toivoa Palestiinan valtioon, tulevaisuuden uskoa ja mielikuvilla uutta luoden. Naisten näkökulma, rauhallisuus.

Kaunis ruska on hellinyt Helsinkiä, joten sunnuntain kaupunkikävely ihan Espalle asti ei ollut hullumpi ratkaisu, vaikka minä itse mieluummin hyppäisin hiekkatielle maastoon kuin asfaltille, jolta taas puoliso ei suostu poistumaan. Pitkä lenkki kivikovalla alustalla vaatii kermaisen kahvin ja leivoksen,

joka ehdottomasti on suklainen, kun mies sen pääsee valitsemaan. Itselleen hän on uskollinen korvapuustinsa kanssa. Kahvin jälkeen jaksaa taas kuluttaa punaisia lenkkareitaan ja odottaa tulevaa selkäsärkyä, joka sitten hoidellaan tyttären osteopaattisella käsittelyllä siivouskuntoon, kumarteluun rätin kanssa, sinänsä ihan hyvä liike ja puhdastakin tulee.

Sitten pari päivää pelikorttien parissa, joku jo kyseli josko Almakin tulee! Ei tule Alma nyt, vaikka yksi siellä hehkutti, jotta ”kerro nyt ihmeessä meidän ryhmässä, että Alma tulee! Sehän saattaisi houkutella jonkun tulemaan vaikka vaan katsomaan Almaa ja sitten tulijasta saataisiin uusi pelaaja!” On se vaan sen verran ihana hauveli.

Aurorankadulla toimii myös Laulukerho, jossa joskus kävin minäkin. Nyt tein sinne visiitin huomatakseni, että jonnekin koronan syövereihin se lauluääni, ääni yleensäkin, oli kadonnut. Usko hyvän opettajan taitoihin voi olla hakusessa, kuten se äänikin.

Sukuun tuli uusi jäsen, tyttövauva, vaaleanpunaista rakastavan äidin perheeseen. Nyt se on pelkkää rimpsua ja hörhöä koko Tatjuskan elämä. Keskimmäinen viettää laatuaikaa vaihto-oppilasperheensä luona Australiassa ja Amerikan tytär taitaa olla pressan vaaleista jännityksestä sekaisin, niinhän koko maailma, mekin. Ajatella, tuo uusi vauva kokee vuoden 3000, ellei maailma ihan päälleen kaadu! Minne se aika meni, ikuinen huokaus, enkä sitä aina edes ymmärrä. Tai hyväksy.

No joo, näinhän se menee, kun aamutokkurassa tekee laskutoimituksia! Tulipahan tuokin 3000 lupaus ja pudotettua 2100-luvulle, ihan hyvä luku sekin, vaikka täytyy sanoa, että ensin mainittu luku kuulosti uhmakkaammalta. 

Palkkakuoppalakiesitys

 

Jos minä olisi nuori aikuinen juuri nyt tässä ajassa, hakeutuisin melko varmasti politiikan ytimeen, niin kiinnostavalta se tuntuu! Kuuntelen juuri Yle Areenasta Eduskunnassa vellovaa keskustelua aiheena Palkkakuoppalakiesitys, todella mielenkiintoista kuunnella kuinka eri mieltä päättäjämme voivat samasta asiasta olla! Toki ymmärrän että on olemassa sekä hallituspuolue että oppositio ja niiden täytyykin otella toisiansa vastaan, mutta kun nyt on kyse luottamuksesta, niin puheenvuoroissa on monella tapaa kiintoisia ja järkeviä- siis mielestäni- perusteita ja uskomattoman vastakkaisia mielipiteitä. Kun nyt puhutaan voiko palkka nousta vai ja mikä on oikeudenmukaista ja milloin, sidotaanko lakiin vai ei, miten tällaisista asioista voi olla noin reippaasti kahta mieltä!? ”Vetäkää pois tämä surkea laki! –naisvaltaisten alojen kirous” vaatii koko oppositio. Onneksi olen eläkeläinen, ehkä me olemme seuraavassa myrskyssä mukana. Sitä odotellessa ja keskustelua ihmetellessä.

Sopu tuli  eivätkä vetäneet esitystä pois, eihän sitä kukaan odottanutkaan, mutta oikeudenmukaisuus ei nyt tässäkään toteutunut. Tämähän on mielipiteeni, jonka saan pitää ja olla sitä mieltä, mutta eipä sillä mitään muuta voi tehdä kuin kunnolla kinastella! Voi että, ollapa oppositiossa!

Sain loppuun kirjan ”Itkisinpä toisenkin”.

Ihmiset sodan jaloissa rajan molemmin puolin Karjalassa, ennen käveltiin naapuriin rajaa juuri huomaamatta, sukulaisia molemmilla Laatokan rannoilla, mentiin yhteen , perustettiin perhe. Sota luovutettuine alueineen, ihmisineen, uudelleen koulutettuja,  kuka oli milläkin puolella ollut ennen ja oli nyt, järkytti ja laittoi miettimään tätä tämän ajan sotaa ja ihmisten kohtaloita siinä.

Miten minä siinä käyttäytyisin, minkä hyväksyisin, kokisinko entisen naapurini viholliseksi, miten osaisin, yhtään mitään.

Enpä taitaisi sittenkään politikkaan haluta, tänäänkin A-studiossa kahdenlaisia mielipiteitä, joita poliitikot ihan totisella naamalla kehtasivat katsojille todistella keitä otetaan, ketkä heitetään yli laidan, pakolaiskeskuksista  kerrossänkyineen puhumattakaan.

Annan syksyn ruskan viedä murheet tuuleen ja unohdan. Etsin käteeni iloisen ja onnellisen kirjan.

Kiepsahdus kotikaupungissani

Suomalaisen Naisliiton syyskokous järjestettiin tänä vuonna Jyväskylässä, lapsuuteni kotikaupungissa, joten tällä kertaa houkutus osallistua ihan livenä oli suuri. Vuosi sitten osallistuin etänä, uusi kokemus sekin, mutta eihän se koskaan ihmiskontaktia voita. Näitä uusia kokemuksia tällä digisaralla kokeillakseni etsin VRn  sivut, sieltä jostain löysin junien aikataulut ja siitä suoraan linkin tilaukseen ja viimein maksamiseen. Olin hämmästynyt, miten helppoa se oli, edellinen junareissu yksin taisi olla joskus parikymmentä vuotta sitten Turkuun,

mutta muutapa siitä ei ole mieleen jäänyt kuin pilven reunalle muuttanut ystäväni. Lipun hinta hämmästytti, parikymppiä yhteensä, eihän autolla onnistu ees taas samaan! Moisesta hurmaantuneena tilasin sitten Liiton sponsoroimaan hotelliin jopa kaksi yötä, ainahan voin hotellit peruuttaa ja junalipun jättää käyttämättä, kuukauden aikana voi tapahtua vaikka mitä, joka estäisi matkustamisen. Näinhän me mummot ajattelemme, mistä sitä tietää onko edes elossa kuukauden kuluttua, joten paras olla tekemättä tiukkoja päätöksiä  liian aikaisin! Migreenikkona olen muutenkin elämäni kulkenut ekstempore, miten sitä voisi näin mummoikäisenä tyyliänsä muuttaa? Ja oikeastaan, minkä vuoksi muuttaisin?! Lähden, teen ja sovin, jos se silloin onnistuu, hyvä niin.

Aika kului, vielä viimeiseen päivään asti odotin, jotta lähteekö mies mukaan, onhan se hänellekin tärkeä kaupunki, sieltä hän minut kyytiinsä nappasi. Mutta ei on pohjalaisen ehdoton ei, kotona olisi hyvä olla. Jätin miehen nukkumaan, kun aamulla ihmisen aikaan kello kymmenen  hyppäsin metroon. Rautatieaseman lähtö-ja menotaulut olivat kyllä tuttuja, niitä usein matkakuumeessa katselin, nyt oli helppo juttu löytää oikea raide lähtevälle junalle, astua vaunuun, istua penkille ja aloittaa ”elämäni junamatka” yksin. Jollain lailla tunsin itseni ihan oikeasti osaajaksi, olin siis onnistunut digipalvelujen kautta pääsemään junaan ja matkalle Käpykylään!

Näin tämän matkan yksi syy on juuri ”Saavutettavuus”-ryhmän ajama kansalaisaloite, jossa vaaditaan digi-palveluita joka kuntaan, sillä Suomessa digi-osaaminen on hukassa yli kuudellakymmenellä tuhannella ihmisellä, suurella osalla se on pakon edessä, mutta monella myös ihan vapaaehtoisesti, he eivät halua olla ”koneiden orjina”, vaan haluavat toimia kuten ennenkin. Vaikka Suomi on digin edelläkävijämaa, heidän käännyttämisensä nykyaikaan lienee mahdoton tehtävä. Siksi olen aina onnesta sykkyrässä kun eteen tuleva uusi digijuttu onnistuu, olen siis mukana.

Junamatka oli uusien kokemusten keräilyä, lähipenkillä istui nuori nainen ja kaivoi reppunsa uumenista täydellisen aterian, levitti sen pöydälle ja nautiskeli syömisestään Tampereelle asti. Toisella penkillä nuori neito kaivoi, repustaan hänkin, käsiinsä kutimen, työsti sitä kuulokkeet korvissaan.

Edessä oleva otti kännykän esiin kun oltiin Tampereen lähellä, katseli itseään selfienä ja aloitti meikkauksen. Kännykkä peilinä, enpä ollut ajatellut tuotakaan, itselläni oli laukussa ihan oikea sellainen. Minä istuin vanhanaikaisesti kirja kädessä koko junamatkan.

Katselin junan likaisesta ikkunasta maisemia muuttuvasta kotikaupungistani, silmäni kalastivat kauniin Viivi Lönnin vaaleanpunaisen talon,

mutta mitä oli tapahtunutkaan ympäristölle?! Lisää neliön muotoisia valkoisia kerrostaloja, kuin torahampaat ne ympäröivät tuon arkkitehdin  mestarinäytteen, muiston jostain menneestä ja kauniista. Asemakaavat siinäkin kaupungissa ovat saaneet runsaasti tilaa lehden sivuilla, eikä pienimpänä ”Vanhan Pappilan” uudisrakennuksen salliminen ja suurten vaahteroiden kaataminen sen alta.

Niiden upeaa ruskaa ihailimme usein Anopin parvekkeelta, nyt se väriloisto on uhrattu tuleville matkustavaisille, jotka tuskin räpäyttävät silmäänsä tuolle muistelolle,

sillä onhan Vanhan Pappilan maine loistavana ruokapaikkana kiirinyt uuden polven korviin ja silloin on totta vie mukavaa voida yöpyä saman palvelun alla! Ja katsella sitä yhtä ja ainutta suurta ikipuuta, joka sinne tontin nurkkaan on unohtunut.

 Kaavoitus on tuhonnut, mutta myös antanut. Vanhasta ravintola Jyväshovista muodostettu Hotelli Verso oli nerokkaasti saanut keskeisen osan uudistetusta koko korttelin kokoisesta ostoskadusta, katetusta ja mutkaisesta, vanhat paikat säilyttäen. Sitä ihailin.

Tänne nykyiseen Versoon oli minullakin nyt pääsy, muinoin olen ollut siellä vain hautajaisissa ja ystäväni häissä. Nyt en tuntenut ollenkaan huonoa omatuntoa soittaessani lapsuusystäväni ravintolaan yhdelle, vuodet sallivat mummon istua ravintolan pöytään yksin tai yhdessä, toisin oli oli muinoin, pahamaineinen paikka yksinäiselle naiselle.

Viikonloppu oli kiireinen, Naisliiton toisena päivänä Minna Canthin juhlaseminaaria juhlistettiin puheilla, joista toimittaja-kirjailija Aino Suholan  puhe oli kadehdittavan myrkyllinen, eikä tämä nuorenpuoleinen kaupunginjohtajakaan Caius Forsberg paljoa hävinnyt. Huokailin mielessäni, jotta osaisinpa minäkin.

Äitihän aina kertoi, kun tulin ja lähdin kaupunkia katsomaan, palasin puolen tunnin kuluttua takaisin ja tokaisin, jotta ”kiersin jo koko kaupungin!” Melkein sen kyllä nytkin voi näin tehdä, sillä sain aikaan koko lailla paljon.

Junasta tullessa kävelin miehen siskon luo Lutakkoon, joka lapsuudessani oli nuhruinen ja lapsilta kielletty paikka. Illalla sain kaverikseni lapsuusystävän, meistä on tarhakuva, siinä ollaan tosi pieniä.

On ihan eri juttu saada jutella nenäkkäin, vaikka minullehan tämä kirjoittaminen on se toinen seurustelutapa. Tärkeä tämäkin. Kirkkopuistoon on jollain ihmeluvalla kasattu ihan oikea ravintola, soitin sinne yhden luokkalaiseni seurakseni.

Oli mukava tavata. Ja Hautausmaalla makaavat ne, jotka ei enää uusia ravintoloita tarvitse, Vanhalle on helppo kävellä, mutta ne kauempana lepäävät jäävät muistojen varaan, toki tuossa he katselevat seinälläni, eivät unohdu.

Kotimatka sujui illalla pimeyden vallitessa. Katselin ohitettuja asemia ihmeissäni, muutama tuikku ilmoitti asutuksen olemassaolosta. Mietin, oliko silloin mökkiaikana syksy noin pimeä, osaisinko enää elää ja liikkua yksin umpimustassa, olenko valosaasteen tuhoama! Muistan, että laitoin joskus kaiken valon pois ja katselin taivasta tähtineen, kai minä silloin pimeydestä nautin. Nyt minä seuraan koululaiseni opettelua Sipoonkorven pimeässä ja ajattelen, että on onnellista osata monenlaista ja onnellista uskaltaa. Ei tämä maailma vielä ihan pilalla ole.

Muistiin merkitty

 

Kun Anoppi muinoin antoi miniälleen kirjan vuodenpäivistä, ajatteliko hän silloin, että tehdäänpä jekku ja laitetaan sitten oikein kunnolla nuo merkkipäivät, että miniäkin ne muistaa! Ja pohjalainenhan  kunnon työtä teki,  järjesti päivät nippuun, nyt ei miniä tarvitse muistaa kuin aina muutama päivä kerrallaan. Näin tuli tälle Lokakuun toisellekin päivälle toinenkin tapahtuma tänään täytettyä, minä muistan.

Ystävän syntymäpäivä on tänään,

hän itse on ollut pois tästä maailmasta jo vuosia, mutta Anoppihan pitää huolen, että ei pääse unohtumaan ja miksikäs tarvitsisikaan, olihan ystävä iso ja tärkeä osa elämäämme. Niin monia asioita olisi voitu tehdä vielä yhdessä, ihan turha kuolema sekin.

 Tänään olin sitten toisen ystävän hautajaisissa, päivälle tulee siis kaksi merkintää.

Pitkäaikainen bridgeystävä temmattiin tästä maailmasta pois noin vain, aivan äkkiä ja liian aikaisin. Emme mitenkään osanneet odottaa kuoleman herraa kylään, juurihan miehen tuhka vietiin tämän kotimaan tuuliin, kerta pelipäivä ja seuraavaksi jo sairaala. Hyväksyn tai en, tuolle herralle en mitään mahda, voin vain toivoa, että nämä käynnit pitäisivät nyt pienen tauon, herra on kyläillyt liian tiheään.

Siunaustilaisuus oli kaunis, tyylikäs, arkussa lepääjän oloinen. Olisit  Maija-Liisa ollut tyytyväinen valkoisiin ruusuihin arkkusi ympärillä, tilaisuuden rauhallisuuteen, ilman kyyneliä, kuten toivoit silloin kun John oli mennyt.

On vaikea uskoa, että et enää istu seuraamme nautiskelemaan kurkkunäkkileipääsi, siitä et lipsunut vaikka me muut pistelimme kanelipullia tai suklaapipareita, mutta kun joku nosti lasin kuohuvaa päivän kunniaksi, siitä et kieltäytynyt, vaan skoolasit näkkileipäsi kanssa. Me nostamme lasin muistollesi!