Naisten Ääni

 

Miten saada naisten ääni kuuluville, sitä pohdittiin Hesan Naisliiton Jäsenillassa, aika oleellinen juttu, kun on kyseessä naisten yhdistys ja koolla ainoastaan naisia! Yhdistys on luonut juttusarjan, joka kantaa nimeä Naisten Ääni, sinne olen minäkin muinoin kirjoittanut Hilma-mummosta, ladannut kuvia valkoessuisesta karjakko-oppilaasta lehmineen.

Mummoa en koskaan tavannut, mutta oli mainiota lukea kirjaa, joka kertoi tuosta ajasta ja oppilaitoksesta Janakkalan kartanon mailla ennen ja ennen kaikkea juuri nyt siellä asuvan perheen silmin. Kirjoittaminen ei olekaan niin yksinkertainen juttu kuin voisin olettaa, ehdotuksia tuli monelta taholta, jotta autetaan, jos kouluaineesta on jäänyt syvät urat kirjoituskäteen, aihe voi olla vaikka kuva tai teksti lehdestä, joku muu kuin oma sukulainen, voihan siitäkin ruveta etsimään tietoa ja sitten antaa mielikuvituksen työstää loput! Tuopa tarttui hetimiten tämän kirjoittajan haaviin, luoda jollekin naisihmiselle ihan oma elämä, mikäs sen hauskempaa.

Mutta ei, äkkiä Nuppu palautti harhailijat todellisuuteen, ei sellaisia voisi julkaista niin kivaa kuin olisikin pistellä hiukan mustaa huumoria tuntemattoman naisolion vuosirenkaisiin ja rispaantuviin pitseihin. Hesalaisten osallistuminen on kuulopuheen mukaan ollut häpeällisen heikkoa, pohjoisen naisoletetut sen sijaan ovat olleet hyvinkin innokkaita kertomaan kurjista oloistaan joskus vuonna yksi ja kaks, näin kerrottiin, mutta senhän voinen itsekin todeta, sillä jutut on jokaisen digiosaavan luettavissa.

Tällä viikolla ei suuria ole tapahtunut, siis minulle , Alma-koiralle kyllä, sillä se on moninkertaistanut hajuaistinsa ja kulkee nenä asfaltissa kiinni. Raivostuttava tyyli näin ihmiskävelijän kantilta, nenä ei nouse kadusta vaikka minä kädellä sen välillä nostan ja kerron koiraystävälle, että nyt nokka ylös! Vaan ei, joku ihana on kulkenut näitä kulmia ja jättänyt sulotuoksut jälkeensä, ne ohjaavat koirapuistoon,

jonne muutenkin olisi matka, nyt en tiedä kumpi houkuttaa enemmän, pallo vai hiekkaan katoava tuoksu. Toinen pysäytys tehdään Kaupunginteatterin lasiseinän edessä, siis viisi pysähdystä, jos on näytöksen väliaika ja yksi jos sisällä ei ole ketään.

Ihmiset ovat kuin akvaariossa, moni kääntyy katsomaan buffaavaa Almaa, viittoo jollekin jotain, kommentoi ja niin on Alma koira päässyt osalliseksi teatteria.

Suomalainen Klubi miettii taas kerran, katoaisiko vai nousisiko Klubin taso jos sinne hyväksyttäisiin myös naiset?

Aurorankadulla pelataan kuitenkin vielä vain ja ainoastaan naisvoimin, eikä tuolla Jäsenillassakaan miehiä näkynyt, joten kannanotto lienee selvä. Meillä. Miten mahtaa käydä miehillä...

Oli pakko

Joku kysyy, että oliko taas pakko, johon minä vastaan , että oli siis ihan pakko! Kirjoittaa nimittäin. Ensin meinasin kerätä päivän kuvasaldon ja lähettää sen Faceen, mutta kun sitä selittävää tekstiäkin olisi tullut turhan paljon, niin ehkä tämä on helpompi vaihtoehto. Voihan moni kyllä todella jo kyllääntyä kirjoitelmiini, mutta niitä sentään ei ole mikään pakko lukea, vaikka kirjoittaa onkin.

Kuvissa meinasin lähteä päivää kulkemaan takaperin, mutta tässä paperilla voin aloittaa ihan aamun alusta, joka mukavasti piristää syysviileällään, sallii seuloa vaatekaappia ja jos eläisimme Islannissa, siellä asuisi piskuinen komerotonttu, se voisi närkästyä häirinnästä, asukas ei ole ovea juurikaan aukaillut, samaa vaatetta on eteisen komerosta laittanut päälle ja pois. On tässäkin eläkeläisen ilo, saa pukeutua syksyyn.

 Lehti on luettu, suunta Kalasatama, siellä korona-piikki. Metrolla ajo kävi niin vikkelään, että jäi aikaa, jonka ajattelin käyttää tutustumiseen Kauppakeskuksen arkkitehtuuriin. En ole siellä ensimmäistä kertaa, en toki viimeistäkään, vaikka taas kerran manasin suunnittelijan lujaa luottamusta kulkijan suuntavaistoihin, niitä ei tuossa rakennuksessa taida olla kenelläkään! Siltä ainakin tuntui, kun Neuvontatiskin luona oli yhtä pitkä jono kuin Terveyskeskuksen odotuksessa!

Aikani siellä pyörin ja tämähdin ”Olohuoneeseen”, kävelin sisään, hämmästyin tilan suuruutta, moninaisuutta sen käytössä ja oletettavasti myös toimivuutta. Rahaahan moinen ei kelleen tuo, mutta mukavahan se on, että keskellä Kauppakeskusta voi harrastaa monipuolisesti,

kuten esimerkiksi pistää pystyyn Taidenäyttelyn. Rottakuvia ja taitavaa kynänkäyttöä, katselin mielelläni.

Löysin lopulta rokotushuoneenkin, sinne johti pienten paperilappujen ohjaama nuoli (jota en huomannut kuvata) , lappuja seinällä oli varmaan yli kymmenen ja käytävää riitti, se kiersi ja kiersi ja kiersi. Minä uskollisesti seurasin lappuja ja sain piikkini, mutta missä on mies?! Kännykkä on verraton, mutta ei sekään pohjalaista lappujen seuraajaksi saa, ei vaikka sitä tämä mummo suureen ääneen ohjasi. Siellä se istui ensimmäisen lapun luona ja odotti. Mummot penkillä seurasivat mielenkiinnolla, kuinka tuossa käy ja taisivat huokaista helpotuksesta, kun punainen takki ilmaantui nurkan takaa ja kohta mieskin sai rokotuksensa. Pohjalainen kun ei neuvoa kysy!

Kun mukana on ihminen, jolla suuntavaisto pelaa, niin ulos siitäkin rakennuksesta päästiin. Ratikka numero kolmetoista oli tulossa, nousimme siihen, teimme taas turistikierroksen Nihtiin ja jatkoimme toiseen suuntaan päätepysäkille asti,

joka on Länsi-Pasilassa, vihreä luonnonläheinen puistomainen alue, josta on helppo suunnata Keskuspuiston hämärään. Kaunista , rehevää, hyvälle tuoksuvaa, toki pyöräliikenne on reipasta, mutta hyvin mahduimme sinne mekin. Puiden siimeksessä mietin, jotta eikö kaupungin kaavoittajat ymmärrä, miten suuri nautinto on tuo metsän ja mullan tuoksu!

Kun on katsellut yhä lisääntyviä tuhotöitä Kruunuvuoren rannassa, muistaa ne upeat metsät ja kalliot, jotka nyt on hakattu kivikasoiksi, itku siinä tulee. Puut voi vielä lapsenlapsi nähdä kasvavan, mutta kallioita ei hänkään saa enää takaisin.

Laakson sairaalassa oli potilaana melkein terve mies, käväisimme kuuntelemassa kommenttia, kuinka elämä petissä on pitkävetistä ja tylsää. Sairaala on kuulemma Museoviraston suojeluksessa ja oli aika jännä onnistua kulkemaan rakennuksen yhteyskäytävän kautta ihan toiseen päähän ja sieltä ulos.

Mitähän tuollekin rakennukselle tehdään, kunto on todella huono. Uusi sairaala nousee viereen, potilaat siirretään sinne, joten tämä vanha jää tyhjilleen. Purkaa ei saa, joten Helsingillä on taas yksi vanha rakennus hoidettavanaan.

Päivä oli jo pitkällä ja nälkä alkoi kurnia vatsassa. Nopean nälän taittaja MC Donalds oli lähettyvillä, sinne .Eipä ole pitkään aikaan kanahampurilainen maistunut niin hyvältä se tuossa uusitussa Mäkkärissä maistui!

Ikkunasta näkyi kolmosen pysäkki, minä hyppäsin siihen, mies lähti vielä kävellen kotia kohti.

Päivän rytmi oli mennyt sekaisin, oli syöty jo, joten iltaa voisin jatkaa muualla kuin lautasen äärellä.

Lehdestä olin bongannut  ”Adele Sauros-kvartetin” levynjulkistamisillan lähitienoolla, kuppilassa nimeltä ”Harju 8”, Adele on sukupiiristä tuttu, soittaa jatsahtavaa musiikkia saksofonilla. Reippaasti lähdin kävellen tuota osoitetta kohti, sehän on pelkkää ylämäkeä koko matka Harjuun asti, puhisin ja mietin, jotta harjoitusta pitää olla, Alma tulee hoitoon ihan just!

Ei ole tämä mummu aiemmin Kallion luolissa vieraillut, nyt vieraili ja oli yhden nuoremman jakkupukutädin kanssa ainut yli kolmekymppinen yleisön joukossa, mutta hyvin otettiin vastaan, vain muutamalla kulman nostolla. Kyllä se Adele osaa sitä foniansa soittaa ja mielelläni sitä musaa kuuntelen, mutta sitä pitää kuunnella, kokea itse ja tuntea musiikki siinä.

Tauon aikana lähdin, kävin nykäisemässä soittajaa, kiittelin ja suuntasin taas ylämäkeen kohti ”Harjun Saunaa”, jonka penkillä saunojat istuivat jonossa Aatamin puvussa, perinne taitaa olla sekin. Siinä ohi mennessäni lohkaisin, jotta olisipa nyt kameralla mukava kuvakulma!

Miehet siihen, että ”se kuule maksaa!”  Oho,  ennen riitti hymy, nyt pitää jo maksaa! Sitä ne vuodet saa aikaan...

Loikka syksyyn

Syyskuu ja niin lämmin, että kirjan kanssa seurustelu partsilla jatkuu yömyöhään, aamut siis siirtyvät sujuvasti aamupäivän ohi, jää kokematta sateet aamusumuineen. Kaikki on tässä iässä jo koettu, jopa tuo aamusumukin, niitä kameralla metsästin. Oli vielä yksi juttu kokematta, Trumpin ja Harrisin väittely.

Kello neljä Suomen aikaa tämä mummo istui telkkarin ääreen uteliaana, toiveikkaana, että nyt saadaan oikein kunnon räväkkä ottelu, vaan eipä tullut! Trump valehteli mennen tullen, mutta piti pokkansa, ei suuttunut eikä juurikaan näyttänyt mieltään. Jutut nyt oli pöyristyttäviä ja jotenkin kävi sääliksi koko mies, minusta hän tuntui paikoin jollain lailla menneen alaspäin mentaalisesti. Ellei hän olisi entinen presidentti vaan tavallinen, vaikka opettaja, kauppias mikä vaan, niin psykiatrille olisi kyllä kyyti. Ehkä tuollaisen näytöksen ylläpitäminen vaatii nyt liikaa, nuorempana sekin oli helpompaa. Harris sitten. Kaunis nainen, tottunut esiintyjä, tarkka sanoistaan, mutta hänestähän meidän on vaikea muuten sanoa mitään, kun esiintyminen on kohdennettu tietysti amerikkalaisille ja siitähän minä en muuta tiedä enää, kuin että tytär siellä asuu ja hänen on valinta näiden kahden välilä tehtävä.

Sitten meni välipäivä ihan vaan ihmetellen tätä kummallista kesälämmintä, kirjaa lukien ja laiskotellen. Energisenä aloitin tämän päivän. Luin Hesarini, olikohan siellä mitään ihmeellistä, muuta kuin ampumisia Vantaalla ja Tampereella, mietintöjä tutkimuksista lasten kännykän käytön haitoista, suosituksia vanhemmille ja että ne raakkutuhot on nyt selvitetty. Korvaussummasta ei taida uskaltaa kukaan edes kuiskata, matti meikäläinen olisi saanut maksaa joka raakusta yli 300  euroa,

muistelen, mutta ei taida olla Purralla kassassa varaa raakkujen maksuun, menisi Valtio vararikkoon.

Syksyn konsertit alkoivat, sielläkin Riikka Purra tuli mieleen! Kansa oli vaeltanut suurin joukoin ja täyttänyt koko Musiikkitalon konserttisalin, kulttuurin nälkäistä porukkaa, joukossa saattoi olla työmies tai kansanedustaja, lipuntarkastaja ei asiaa eritellyt, ehkä jopa Riikka Purra,

vatsa kuristen nälkäisenä kulttuurista, vielä ehtii ennen kuin Hallitus leikkaa tämänkin leivän.

 Aivan suloinen lämpö levisi kroppaani kun Beethovenin Pianokonsertto nro 3 c-molli alkoi soida, tämä oli tuttua, keinuvaa ja kaunista. Soittaja oli ennenkin nähty YEFIM BRONFMAN,

jonka pulleat, lyhyetkin sormet vilistivät taitavasti koskettimilla, niitä katseli ja kuunteli, kaunista. Tauon jälkeen oli Brukneria, ei minun lempimusiikkiani, sillä se on minusta ”miesten musiikkia”, jos nyt femmarina itseäni mainostaen voin moista sanoa. Mutta olin ihan tyytyväinen, paikoin kaunistakin, enimmin hyvin äänekästä ja koko tuota massiivista orkesterin musisointia johti kapellimestari Jukka-Pekka Saraste ilman nuotteja!

Lauantai

 

Lauantai, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, on harvinainen syyskuun helteinen päivä, takaraivossa kolkuttaa vaatimus: mene ulos. Mutta kun ulos lähteminen, siis oikein ovesta ulos ja kadulle ei nyt tunnu houkuttelevalta, mitä silloin sisällä, koneen ääressä istuja tuntee mielessään?! Kärsii huonoa omatuntoa, niinhän meidät on opetettu. Kun olet vielä hyvässä kunnossa, liikkuminen ei tuota vaikeuksia, kännykässä kävelyraportti kertoo, että eilinen kävelysuoritus oli hyvä, mutta tänään samainen raportti lyö luvuksi nolla, sillä kännykkä on lojunut koko päivän kirjahyllyn reunalla liikkumatta minnekään, niin nyt sinun pitäisi lähteä ulos! Lasketaanko ulkona olemiseksi istuminen parvekkeella, sitähän tässä olen harrastanut koko tämän kuuman kesän!

Hesarissa oli juttu suomalaisten mökkipukeutumisesta, otin sen talteen

ajatuksena lähettää tarina kuvineen Rapakon taakse, että näin meillä muutkin, enkä minä vaan! Omakotitalon asukas valitsi aamuisin kaapistaan kauniit ja mukavat arkipäivän vaatteet, ei tullut mieleenkään vetäistä puoliksi hajalle menneitä resuja ylle, ne eivät olisi edes tuntuneet mukavilta päällä. Mutta kun mökki astui kuvioon, astuivat samalla kuvioon Valintatalon hyllystä tempaistu rento puuvilla-asu,

josta sitten kehittyi se ”ikivanha, kulunut ja mukava, siellä ne olivat,  joka kesä ne päälle vedettiin ja kyllä tuntui mukavalta! Hassunhauskasti olivat päätyneet myös ystäväni mökkikaappiin, olimme kuin sisarukset samanlaisissa asuissa.

Muuten mökki ei ollut vanhan kaatopaikka, kaikki oli tarkkaan mietitty, mutta tuo mökkipukeutuminen, se oli, varsinkin näin vuosien jälkeen muistellen, aika ihmeellistä ”vanhan risan ja paikatun” uusiokäyttöä. Se vaan jotenkin kuului asiaan. Ei siis ihme, että Hesarikin oli siihen tarttunut.

Jotain ”mökkielon” piirteitä on tässä kesässä kuitenkin ollut. Sietämätön kuumuus jo kaksi ja puoli kuukautta  ei ole minun juttuni. Istuin siis parvekkeella kerran taas kirjan kanssa ja katselin mekkoani, joka olisi jo pesun tarpeessa. Mutta kun se on kotimekkoni, parvekemekkoni, espanjalainen kansanmekko, jollaista pidin ihan katuasuna muinoin Espanjassa, mukava pitää, ei aiheuta häslinkiä äkkivieraan saapuessa ja on minusta ihan nätin näköinenkin.

Sen käyttö aloitetaan ilmojen lämmetessä ja lopetetaan syksyn tullessa. Ja siis pestään vasta sitten ja laitetaan komeroon odottamaan seuraavaa kesää. Toki sen voisi pestä myös keskellä kesää, mutta eipä ole tullut pestyä, ei niitä mökkikuteitakaan pesty kesken käytön!

Nyt olen kuitenkin ihan pukeissa, voisin lähteä ovesta ulos, ehkä sen vielä teenkin, ilta on vasta tuloillaan. Ensin menen parvekkeelle nauttimaan kahvikupillisen ja kielletyn pullan, nyt on kuitenkin lauantai, joten siitä en suostu tuntemaan tänään huonoa omatuntoa.

Nautin pullani, luin lehteni, Hesarin kuukausiliitteen, siellä oli tarinaa yhdeksänkymmentäyhdeksän täyttävästä  Jutta Zilliacuksesta. Jäin kiinni lukemaani, ulos lähteminen peruuntui ja olinhan tavallaan ulkona, mutta en tietysti juuri sanan siinä merkityksessä, missä se meille on opetettu, eli liikkuen, kävellen. Kerroin omatunnolleni, että nyt kannattaa nauttia tästä syyskuun illan lämmöstä, kohta tulee lunta, sitten ei istuta enää parvekkeella, istunpa sitten nyt.

Kerran taas vertasin elämäntaipaleita Keskisessä Suomessa ja täällä etelässä, miten suunnaton ero niillä Jutan lapsuus-ja nuoruusaikaan oli! Jutan elämän tarina jatkaa tätä ihmeellisten tarinoiden sarjaa, jota olen ihmeissäni lukenut milloin kirjoista milloin artikkeleista kuten nyt. Se aika Helsingissä tuntuu kovin kiehtovalta, ikätoverini otti osaa ” kaikkiin mahdollisiin mielenosoituksiin” johon minä tuumasin, että ei Käpykylässä edes tunnettu sellaista sanaa kuin mielenosoitus!

 Näitä miettiessä vilkaisin kännykkääni, olin saanut suruviestin. Saattohoidossa ollut Br-ystävä oli poistunut keskuudestamme. Hyvää taivasmatkaa, Maija-Liisa, kuten Manke toivotti.