Kahdenlainen Suomi

                                        

Olin tilannut Kirjastosta kirjan Tarja Halosesta, se kun nyt kuului uusien kirjojen joukkoon. Jottako sen lukisin, oli epäselvää, ehkä olin ajatellut paremminkin sen miehelle luettavaksi, samassa kirjastopöydässä kun olivat ahkeroineet. Kurkistin kuitenkin uteliaana, miten häntä käsitellään ja millaista tekstiä kirjassa olisi. Jäin heti kiinni.

Kirjan ensimmäiset sata sivua pitäisi kopioida erilleen, usuttaa, vaatia, uhata tai lahjoa perillisensä lukemaan tekstit sanasta sanaan, sillä se maailma, joka siinä aukeaa, sitä ei enää ole, enkä sitä onnistu kertomaan niin, että he sen uskoisivat todeksi, niin on koko elämä muuttunut viidessäkymmenessä vuodessa! Olen ennenkin hämmästellyt elämän erilaisuutta oman kasvuaikani Suomessa, Suomi oli kuin jaettu kahtia Turun, Forssan, Helsingin ja ehkä Porvoo  kaukaisena muistutuksena muinoisen Viipurin kansainvälisyydestä. Missään tapauksessa Jyväskylän keskinen Suomi ei kuulunut tuohon samaan luokkaan eteläisen Suomen kanssa, se on tullut täysin selväksi jo niin monen helsinkiläisen kirjailijan omakohtaisista teoksista, monia olen lukenut ja nyt taas tämä Halosen juttu! Jopa köyhyys Pitkänsillan pohjoispuolella oli erilaista! Ehkä sitä ei silloin sellaiseksi koettu, mutta kun asiat laittaa kansien väliin aikuisiällä, muistelee, miten se oikein menikään, niin tuon toisen puolikkaan Suomen kasvattina huomaa, miten virkeää ja toinen toiseen johtavaa elämä täällä puolikkaalla on ollut. Ei se huonoa ollut sillä toisellakaan, olipahan vaan uneliaampaa, vähemmän vaativaa, mistä esimerkkinä voisin sanoa, kun posti toi hyväksynnän ruotsinkieliseen sairaanhoito-opistoon, niin siihen äitini : ” Et kai sinä nyt sinne, ruotsinkieliseen!” Joten en siis sinne. En muuten ollut kesätöissä kuin kerran mansikkamaalla, meillä opiskeltiin teinikesät Kesäyliopistossa, kerrattiin vanhoja ja viettiin mukavaa kaveriaikaa. Ei sitten ollut rahaakaan elokuviin, eikä juuri mihinkään, mutta eipä ollut houkutuksiakaan. Tansseissa käytiin, yksi paikka talvella, yksi kesällä, kolmaskin oli, mutta se oli ”Työväen tanssilava”, jota tuli kerran kokeiltua hyvällä menetyksellä, mutta huonolla omatunnolla! Että oli sitä luokkajakoa silloin tuossakin kylässä! Tiedän, että kuohuva kuuskytluku oli eläväisenä myös Käpykylässä, mutta se piiri oli niin pieni, ettei sillä ollut suurta vaikutusta, mitä nyt pääsivät pilamaan muutaman lahjakkaan ihmisalun elämän ja muuttivat sitten pois. Itse katselin Taitolaisten elämää aikuisen silmin, olinhan jo aviovaimo ja yhden lapsen äiti. Pienoisella kauhulla sitä aikaa muistelen, monta asiaa mahtui yhteen päivään, miten siitä silloin selvisikin! Pitkänsillan pohjoispuolelle kopsuttelin piikkareissa töihin, kotiin kaupungin eteläpuolelle, hölmönä syntymäkommarina en huomannut katseissa hyväksyntää, en halveksuntaa, samanlaisia olivat kanssakulkijani molemmissa kaupunginosissa.

Olen ollut tyytyväinen itseeni, olemme vierailleet ihmisissä, kuten sanotaan. Äitini sisaret lähestyvät äitini ikää, vanhin täytti jo sata vuotta ja viettää nyt aikaansa Hämeenlinnassa hoitokodissa, sinnehän ei ole pääsy ollut! Korona helpottui ja pääsimme käymään, juttelemaan vanhoista ajoista, katselemaan vanhoja valokuvia,

joiden tutut kasvot ilahduttivat myös minun mieltäni. Paluumatkalla pistäydyin serkulla paijaamassa kultaista noutajaa, kissaakin olisin silitellyt, mutta eipä tuo tuttavuutta tehnyt, näyttäytyi ja meni menojaan. Matka jatkui ja äidin seuraava sisar miehineen oli visiitin vuorossa, ilahtuiko vai harmittiko, kun törmäsimme kellon jo lähetessä iltaista, mutta sisään päästivät!

Jätskit syötiin, juteltiin ja tuumattiin, jotta ”näin on paras.Jos etukäteen soittelee ja sopii, niin pitää siivota jne jne, tai sitten ei tulla ollenkaan, kun se aika ei sittenkään sovi jne jne! Nyt tuli tavattua ja se oli HYVÄ!” Kun sitten alkuun päästiin, ajeltiin seuraavan päivänä  kahvittelemaan  pitkän ajan ystävien kanssa

ja sekin oli hyvä juttu!  Ja pari päivää siitä olin salaatilla lapsuuden ystävän kanssa Hakiksen torilla

, kahvit juotiin sitten meidän parvekkeella. Vielä olisi päivitettävää, mutta hyvä nyt alkuun näinkin, nyt keskityn Tarjan monimuotoiseen elämään ja ihmettelen!

Paimensin Isoamiestä eilen. Ajoin hänet pallokentälle ja ilmoitin, että laitahan sitten tekstari, kun tulen sinua hakemaan! ”Totta kai”, sanoi kaveri. Tekstaria ei kuulunut, kello kävi, laitoin viestin , että odottelen parkkipaikalla. Odottelin, kirjan kanssa onneksi, sillä odotus näytti tulevan pitkäksi, kaveri potki verkkoon ja toinen potki takaisin, ees taas ees taas. Lopulta lähdin kentän laidalle käsiä heiluttelemaan, ”joo joo, kohta!” Onneksi oli kirja, päätin, että nyt katson, kuin pitkä se ”kohta ”on ! Kun melkein tunti oli kulunut, lampsin kentän laidalle ja heilautin kättä, loppui se ”kohta” ilman joo joota. Tosin aikamoisella virnistyksellä.

Liian hienotunteinen

 

                                              

Viisihenkinen ydinperheeni käsittää kaksi erinomaisen hienotunteista jäsentä, yhden kohta-ihmisen ja kaksi, jotka tunkevat itsensä vaikka sen kuuluisan harmaan kiven läpi, kyselemättä ihmettelemättä. Jotenkin tuntuu, että tämä maailma on muuttunut yhä suuremmassa määrin suuntaan, jossa tarvitaan röyhkeyttä ja heitetään hienotunteisuudella vesilintua!

Kalasatamassa

on loistava yleislääkäri, joka on ihan kirjaimellisesti pelastanut meidät molemmat kuolemalta olemalla sitkeä vaatimuksissaan, joihin oli uskonut. Onneksi meille. Kahdeksankymppisen ajokortti on uudistettava, luukusta tipahti pari kuukautta sitten täytettävät lomakkeet ja kai siinä joitain labrakokeita vaadittiin, joihinka tämä tuttu terveyskeskuslääkäri antoi määräykset ja sanoi soittavansa sitten lopusta. Siis ajasta tulla ”kuulusteluun”. Kun mitään ei kuulunut, soitto  Terveyskeskukseen kertoi , jotta nyt ei voi ottaa yhteyttä, kun uusi sovellus ei ole vielä valmis jne jne, soita myöhemmin. Se myöhemmin ei koskaan onnistunut ja itse kokelaan kommentti oli aina, että ”kyllä se sitten soittaa, hänhän lupasi, en viitsi häiritä!”

Ajokortti umpeutuu kolmen viikon kuluttua, vaimo hermostui ja komensi soittamaan Terveyskeskukseen ja painamaan nappia”kiireellinen”! Nappilla pääsi sentään sairaanhoitajan puheille, mutta siihen se tyssäsikin! Vaikka miten päin selitit, täyttä oli, 20.8. olisi aika!”Mutta sehän on syntymäpäiväni jälkeen!” ”Niin? Ai jaa, no kirjoittakaa tästä nettiin! Lääkäriä ei nyt saa puhelimeen.” Se siitä hienotunteisuudesta, kokelas on nyt yksitysellä, joka ei häntä tunne, mutta löytyyhän se tutun lääkärin otattamat labrat Oma Kannasta, toivotaan parasta.

Hienotunteisena vanhin ei olisi koko Hong Kongissa

olonsa aikana päässyt metroon, siellä piti käyttää kyynärpäätekniikkaa. Keskimmäinen on hävennyt äitiään muutaman kerran, kun on tullut puolustettua tyttären oikeutta, samoin nuorimmaisen kohdalla, lähinnä muistuu mieleen ajokortin läpirunnaaminen vaihto-oppilasvuoden oppeja kaunistellen. Hyvinhän tuo on autoaan kuljettanut. Näistä ”törmäämisistä” voisin kirjoittaa vaikka kirjan, niin moni asia olisi jäänyt toteutumatta liiallisella hienotunteisuudella. Ujosta koululaisesta kasvoi rohkea ja sitkeä ”oikeiden” asioiden toimija, asia , jota itsekin usein ihmettelen.

Olen avannut kulttuurisivun, olin eilen elokuvissa  kymmenvuotiaan kanssa. Suomalainen, ”Pertsa ja Kilu”,

etäisyyksiä pidellen, joka toinen penkkirivi ja viereiset paikat tyhjinä, silti karkkijonon etäisyys ei toiminut. Selvästi vanhemmat kaipasivat elokuviin, heitä oli yhtä paljon kuin lapsia, ehkä isät halusivat verestää lukumuistojaan

”Pertsa ja Kilu”-kirjoista, osittain sen vuoksi minäkin olin tuon elokuvan valinnut miettien, kuinka se mahtaa purra tämän ajan lapseen. Olen huomannut, että nykyiset lasten elokuvat eivät juuri aiheuta naurua salissa, ei nytkään , vaikka tekijät ovat sellaista ajatelleet luomalla ”Pelle Pelottoman” vajan täynnä ihmeellisyyksiä, joita tuskin moni lapsi enää tulee näkemään. Lapset kuitenkin näyttivät seuraavan tiiviisti poikien tohelluksia, että kyllä elokuva kaiketikin paikkaansa puolsi,

aina teatterissa pimeässä istuminen kotisohvan voittaa. Niin, ja menttin ja tultiin ratikalla! Moisen matkan olen viimeksi tehnyt puolitoista vuotta sitten!

Kymmenvuotias sai lahjakseen ”hyvinvointikellon” vai millä nimellä sitä nyt kutsutaan! Sillä hän katselee unensa laadun, pituuden jne, askeltensa määrän, jonka se kuulemma laskee väärin, sillä eihän ole mahdollista, että hän ottaa päivässä niin monta askelta!! Kellokin on nyt ranteessa, ei tarvitse juosta kyselemään aikaa kaverin kännystä, kun omasta on akku loppu! Ja kännyäkään ei tarvita mukana koko ajan, minkä tämä Mummi ilahtuneena huomasi eilen, kun kaveri kaivoi piirustusvehkeet esiin ja rupesi taiteilemaan! Vertailtiin kellon aikoja ja Kymmenvuotias sanoi, jotta Mummin kello on minuutin myöhässä!

Mummi siihen, että ” se nyt on vähän sinne päin, kun laitoin sen muistista!” ”Mitäh?! Eikö sun kello laita automaattisesti oikeaa aikaa?! Ja miks sun pitää vääntää tuota mutteria tuossa!?” Mummilla oli kaulassa yksi monista vedettävistä kelloista, näitähän meillä tämän ikäisillä riittää! Taas tuli lapselle uutta tietoa menneestä maailmasta...

Mennyttä maailmaa katseltiin videoilta, ihan joka murusen syömistä ei jaksanut seurata kuin hetken, sitten oli siirryttävä seuraavaan pottalukuhetkeen, suihkuhetkeen tai hiekan syömiseen. Samalla näytin Kymmenvuotiaan onnitteluterveiset omalta FACEn sivultani, kyllä meni suu vienoon hymyyn, kun hän huomasi onnittelijoiden lukumäärän! Sankari kiittää.

Uunissa

 

                                           

Uutisten säätyttö varoittaa tukahduttavasta helteestä ja epätavallisen korkeasta  UV säteilystä . Mitä tekee lasten urheiluseurat, he laittavat lapsensa pelaamaan kentille, joilla ei varjoa löydy!  Vanhemmat, mummot ja papat kansoittavat kentän reunat  kannustushuudoillaan, jotta ” älä seiso siinä, anna mennä, juokse juokse

  ”! Urheilu ei säästä eikä koronasta piittaa, juostaan, pelataan ja huudetaan.Kansaa sallitaan stadionit täyteen, mutta elokuviin, museoihin ja muihin näyttelyihin tarvitsen etukäteisoston, että osaavat sitten siellä mahduttaa minut väljästi!

Synkkärikirja näyttää taas, että moni vanhenee. Selasin albumia ja sieltä tuli sitten etsittyä muutakin tämän hetken kuvaa menneeltä ajalta.

Mänttä on nyt joka kansalaisen juttu, Facebook on tulvillaan kuvaa , kuinka kansalaiset enemmän tai vähemmän ihailevat Mäntän kesän taideteoksia.Katselin yhden postauksia ja hämmästyin, Honkahovi oli muuttunut hotelliksi ja näköjään jo aikaa sitten! Tavallaan kinnostaisi käydä katsomassa, kuinka kyseinen juttu on toteutettu.Muistan aina ihailleeni talon talon pohjaratkaisua , joka oli toimiva, miellyttävän kokoinen ja varmasti viihtyisä aikoinaan asua. Yli kaksikymmentä vuotta viihdytin vieraita viemällä heidät Honkahoviin taidetta katsomaan,

Mäntässä ei silloin ollut muuta kuin Serlachiuksen jättämät perinnöt, eikä taida olla nytkään. Myöntää täytyy, että kaikki oli upeasti hoidettu, kelpasi siellä päivänsä vieraiden kanssa viettää. Niin nostalgista aikaa!  Tuossa juuri huomenna syntymäpäiväänsä viettävän juhlijan kanssa juteltiin, että ei meitä enää ole kuin pieni kourallinen, jolle kutsun voi lähettää!

Moni on poistunut kokonaan maisemasta ja loput taitaa olla jalkavammaisia, jos ei nyt ihan, niin huonoja liikkumaan kuitenkin.

Parvekkeella on ollut suhteellisen helppo oleskella, sinne ei aurinko pääse porottaamaan kuin viiden maissa aamulla. Vilkaisen maailmaa, ehkä otan jonkun kuvan ja menen takaisin nukkumaan, kylmä-kallen kanssa. Nämä ylikuumat päivät ovat olleet esteellisiä eläkeläiselle, kävelemään ei viitsi edes illan viiletessä, jos nyt sellainen ihme olisi tapahtunutkaan. Parveke on edelleen hyvä lukupaikka,

Kytömäen ”Margaritta” on meneillään. Suomi-leffatkin on katsottu moneen kertaan, mutta eilinen nyt veti telkkarin ääreen, joku roti parvekkeella istumisellakin on! Sain tyttäreltä viilentävän geelipussin,

joka osottautui nyt loistavaksi kaveriksi leffaa katsoessa!

Konstit on monet, kun talo alkaa muistuttaa uunia, tänään sisämittari näytti 29,7! Ulkona parvekkeella, jonne ei siis paista aurinko, mittari nousi 32:n ! Siksi tässä kirjoittelen, samahan se, missä helteessä itseäsi käristät!

Bridgen pelaajat ovat sitkeätä porukkaa, ei peruuteta oli se ilma sitten mikä! Pelipöydät  täyttyivät sovitusti, ajatus tökki monella, mutta eipä tuolla väliä, kunhan saa pelata! Paikassa oli viilennysloota, mutta kun ulkona mittari nousi yli kolmenkymmenenviiden, niin eipä tuo jaksanut viileää . Tällä kertaa en minäkään vaatinut ovea pidettäväksi auki! Eli jo se kertoo, että kuumaa oli ulkona! Valittaa en saisi, sillä vanhimmalla on yli neljäkymmentä ja keskimmäinen lienee tulvien keskellä, toivottavasti pysyy rinteellä eikä liu,u alas järveen!

 Muuta viisasta tässä helteessä en nyt saa aikaan.

 

Mummi häpeilee !                                                           12.7.2021 14.32

Lapsenlapsella on pienen elämänsä suurin tapahtuma –Helsinki –CUP – ja Mummi istuu koneen ääressä kotona. Tuntee suurta häpeää ja potee huonoa omatuntoa. Onneksi kuitenkin Vaarinsa on paikalla, ellei sitten istu pökertyneenä katsomossa, on kuuma ja niin muodikkaan vesipullon mukana kantaminen kuin nykyään onkaan, ei se vanhalle itse osaavalle ja – tietävälle luonnistu! Vaikka nappasin  kaapista pienen käteen osuvan ja taskuun mahtuvan tyhjän muovisen likööripullon, sellaisen käyttö on tullut tutuksi systerin kassista, kyljessä lukee Mesimarjalikööri

, mutta sisältö maistuu ihan Huberin oluelta! Onkohan moinen sanonta vielä tuttu tälle polvelle, kuulostaa niin vanhanaikaiselta? Ihan hanavettähän tuo on, hyvin tarpeellinen juoma näillä helteillä.

Eläkeläisten parveke-elämä katkesi eilen ja sunnuntaipäivästä tulikin yhtäkkiä hyvin touhukas päivä! Viileällä parvekkeella koko talon jo nukkuessa aloitin Kytömäen ”Margaritan”ja ilmeisesti luen sen. Kirjasta ollaan kahta mieltä. Tähän sopii hyvin nyt hiukan ronskimpi kirja, sillä muutamat hetket ovat nyt kuluneet uuden tuttavuuden parissa.

Laura Lehtola on kirjoittanut kolme kirjaa, jokainen on teemaltaan erilainen ja itse kirjoittaja poikkeaa myös, sillä hän on koulutukseltaan tekniikan tohtori! Minulle on  täysin mahdoton ajatus, että sen luonteinen kirjoittaisi tuollaiset kirjat! Pidin jokaisesta niiden suuren tunnelman vuoksi ja siitä, että loppujen lopuksi elämä kuitenkin kantoi!

Siitä yöstä aamuun, joka meillä jatkuu puoleen päivään, jo ajatuksella että ”mitähän sitä tekisi kerrostalossa aamulla!?” Puhelin piippasi ja tytär tarjosi osteopaattista hoitoa äidilleen, äitihän on kremppainen korona-ajan pelkkien kävelyjen vuoksi, joten sinne sitten. Oltiin juuri lähdössä ajelulle, autossa on viileää ja kaupunki ympäristöineen muuttuu kovaa vauhtia, siispä mummi pääsi kyydissä Annankadulle. Siellä oven avasikin tuleva jalkapalloilija ja Alma-koira, toinen heistä oli myös päässyt hoitoon.

Katselin siinä Pientä miestä hoitopöydällä, kun äitinsä käsitteli CUPissa kovaan joutuvia jalkoja, että minun on vaihdettava nimi pienestä suureen, sillä kaverin jalat tuntuivat kasvaneen kolme metrisiksi kesän aikana!

Taas vetreämmässä kunnossa oli helppo istahtaa autoon ja suunnistaa FACEsata nappaamaani ositteeseen kahville ja pullalle. Tällä kertaa GPSsään syötetty osoite kuljetti meidät jopa hiekkaisille pikkuteille, mikä ei tälle autolle ole suinkaan itsestään selvyys! Löytyi ihana vanha huvila, joka oli juuri sulkenut kahvilansa, tietysti, kaikkihan ne juovat kahvinsa ennen kello neljää!

Mikä lie talon historia, se ei selvinnyt paikan päällä, mutta nykyinen olotila on Espoon Museo, RULLUDD nimeltään. Paikka jää mieleen metsäisestä ympäristöstään ja yllätyksestä, hiljaisuudesta, jossa kuului vain lintujen laulua! Sellaista paikkaa en ole tainnut vuosiin kokea! Landellakin viimeisinä vuosina kuului tien huminat, oli joku hakannut metsiä tien ja mökin välistä. Kokemus oli kertaluonteinen, sillä tänä metsien siistimisen aikoihin Pikkumiehen sukupolvi tuskin pääsee moista kokemaan, kyllä me eläkeläiset keski-ikäisine lapsinemme onnistumme tuhoamaan ”villin luonnon”, vedetkin.

Kotiin päin ajellessa osuimme tutulle kadulle ja sen päässä törmäsimme tuttuun kävelijään, hän oli lähdössä sauvailemaan rantaan.

Liisa Amanda keltaisessa asussaan ei ensin meinannut tunnistaa, kun autosta ryntäsin käsi ojossa tervehtimään, Liisalla silmät ovat heikot ja tunnistaminen tapahtuu ihan lähinaamassa! Kävelyretki muuttui rupatteluhetkeksi Liisan terassilla, jossa sentään tuulenvire mukavasti puhalteli. Liisalla on synkkärit samaan aikaa meidän Pikkumiehen kanssa, joten tämä oli nyt ”ilman –pakettia-synkkärit”!

Mukava päivä päättyi  ”Saaristolaislääkäriin” ja parvekkeelle grillimakkaran ja kirjan seuraan. Ja nyt on se toinen päivä.

 

Tuulta koronapölyyn.                                                                   3.7.2021 22.58

Lasteni serkkukaartin nuorin täytti eilen neljäkymmentäneljä, lentäjäpoika , joka ei ole lentänyt sitten edellisen kevään. Korona on tehnyt myöskin tehtävänsä, hänen perheensä alkaa olla melko tuntematon, tai olisi jollei olisi kameraa ja sillä otettuja kuvia! Onneksi hänelle,

sillä kodissani on vierasvessan ovessa suuri kuva nuorimmaisestani ja hänestä pitämässä näkkileipätaukoa ahkerasta uimisesta! Neilivuotias nuorimmaiseni osasi silloin jo uida ja taisi tämä lentäjän alku myös pulikoida jotain koirantapaista, sillä lapset leikkivät rannassa aika itsenäisesti ilman vanhempien jatkuvaa silmälläpitoa. Niin se oli silloin, Suomi oli ylpeä lastensa uimataidosta kansainvälisesti, mutta ei ole enää! Uimataidottomien kouluikäisten osuus oli liki puolet lasten lukumäärästä, eikä se ole parantumaan päin. Kun korona on sulkenut uimapaikat,

leikkipuistojen kahluualtaat on jostain kummallisesta syystä ilman vettä ja lehdet uutisoivat suurin kirjaimin, että sinne ja sinne ei saa mennä uimaan suolistobakteerien vuoksi! Kyllähän kuuma ilma ja vessojen puute ajaa puskapissalle, mutta tuskin nämä veijarit kuitenkaan onnistuvat pilaamaan kokonaista Vantaan jokea, tuolla pääsisi jo ennätysten kirjaan! Mikä siis aiheuttaa huonot bakteeritulokset?! Ihmisen viljelemät pellot lannotteineen, vaikea on muuta keksiä syyksi. Vantaan rantapellot on olleet viljeltyinä iät ja ajat, testejä tehtiin, mutta voisiko olla, että kaikki ei niitä lukeneet?! Tai ehkä joillekin oli tärkeämpää uimatadon hankkiminen kuin mahdollinen pieni vatsanvääntö, joka nyt oli lapsille uhkana kesäisin muutenkin? Järvi-Suomesta lähtöisin olin todella onnellinen jokivedestä ja sen rannoista, joilla lasteni aikoihin oli kaupungin  maksama rantavahti, urheilija, joka sai työtä ja joka piti myös uimakoulua! Edelleen liputan moisen etuoikeuden perään, kaikki tyttäret ovat hyviä uimareita ja samaa toivon ainokaisesta lapsenlapsestani, hän on jo hyvällä alulla. On todella surullista lukea hukkumistapauksista rannoillamme, heitä on liian monta tänäkin kesänä.

Issias vaivaa, selkä on kipeä, onneksi kaapissa on monenlaista lievittävää ja suuresti haisevaa! Hyvä puoli niissä on, että pikkuhiljaa kaapit alkavat tyhjentyä vuosien Rapakon takaisista putkiloista ja huono puoli voisi olla, että ne ovat jo vanhentuneet, joten hoitava vaikutus voi olla heikonlainen! Siivosin juuri pöytääni ja heitin pois hyvän lauseen, kuka lie sen sanonutkaan:”Loppuun käyttäminen on ekologista!”Minä olen hyvin ekologinen.

 Siitä issiaksesta. Mies päätti viedä vaimonsa kävelylle kaupunkiin,

joka onkin jäänyt vähälle tutustumiselle nyt puoleentoista vuoteen. Hyvä ajatus, vain kenkä on ongelma. Siisvousinnoissani olen joskus ennen koronaa –vai olisiko mökkielon loputtua!? –kadottanut jonnekin ”vielä ihan hyvät sannikkaat”, rumat, mutta tosi hyvät kävellä. Eri näköisiä kesäkenkiä on käytössä, mutta ei niillä pitkää lenkkiä voi tehdä, asfaltti on kova! Vanhat lenkkarit ovat käytössä vielä, tosin sisäosiltaan hiukan kuluneita, sukka on kuuma. Mutta joka säästää, sillä on ja minulla on! Laatikossa oli jonku pakko-ostos käyttämättä, punainenkin vielä ja sehän uudisti nyt vanhan lenkkarin kokonaan!  Kuumuus ei ollut mukavaa, matka taittui hitaanlaisesti, mutta kengät tuntuivat ihan meneviltä. Mies joi kahvin , minä söin jätskin, kaupunki on epämieluisan sekaisin , joka paikka on remontissa.

Ensimmäinen käynti Oodiin, toisesta ovesta sisään ja toisesta ulos, se tuntui jo juhlalta, kuin olisi ulkomailla vieraillut! Aulassa oli taideteos: virkattu koralli, virkkaajina tekstin mukaan 3000 suomalaista!

Olen siis nyt nähnyt taidetta ja jatkoa seurasi Töölölahden puistossa, tekijän nimeä ei sieltä löytynyt , ellei sitten ollut juuri sen kappaleen päällä, minkä ulkolaiset isät olivat ottaneet lastensa reppujen säilyttämiseksi

. Oisko teos ollut osasana tuota Biennaalea, ehkä näin.Ei haitannut, nimetönkin kelpasi ”taidekokemukseksi”, nyt ei kannata olla kovin valikoiva, kun yleensä pääsee osallistumaan johonkin! Siitä issiaksesta siis! Kotiin tullessa järven puutteessa otin kylmän suihkun, kolmannen jo tänään ja istahdin katselemaan seiskauutisia. Siitä en sitten hetkeen noussutkaan, se issias ilmaantui tyhjästä. Se siitä issiaksesta sitten.

Hesarini olen lukenut tarkkaan, sellaisetkin uutiset, joita en tavallisesti lue. Haasteteltiin jotain naista, joka antoi jutun  aiheesta, mikä sopi minulle kuin nappi silmään! Hän söi täyttääkseen  vatsansa, elääkseen, ihan sama, mitä se oli, kunhan se täytti tehtävänsä. Toki minulle maistuu, mutta se ei näyttele pääosaa elämästäni, muut asiat ovat tärkeämpiä. Tuli vaan mieleen, kun kokkasin tänään ”Saarioisten äitien” tekemää sienikeittoa ja siivutin varhaiskaalia siksi ”vihreäksi!”, mistä tulee aina mieleen kotimainen elokuva ”Vuosaari”. Ja sen suurin ongelma köyhyyden kokemisessa oli ”tuoreen vihreän ” puuttuminen. Että ihan varakkaan ruokapöytä se tämän päiväinenkin oli. Jälkiruuaksi sitten kotimaisia minitomaatteja ja miehelle mansikoita.