Konstit on monet.

 

29.5.2021 21.25.01

Yritinpä taas oikopolkua kopsata blogista jutun juurta tänne, mutta eipä onnistunut. On siis rassattava aivoja ja oltava skarppi uuteen tekstiin, eiköhän se nyt luonnistu, tein Hesarin muistitestin tänään ja suoriuduin hieniosti.

Kesä tulee, sehän on selvää jo, sillä keskimmäinen täyttää viisikymmentä tiistaina, ensimmäisenä kesäkuuta!

Jos ei sitä ennen ole kesä ollut tyrkyllä, niin viimeistään juuri sinä päivänä! Ja niinhän se on nytkin, jos on uskomista säätyttöön! Tytär on vuokrannut suuren mökin jostain Inkoosta meren rannalta ajatuksena  kutsua suku ja ystävät, mutta toisin kävi! Korona sulkee pois sellaiset haaveet , tytär on lainkuuliainen sveitsiläinen ja hyvä niin, nyt juhlitaan pienesti  ja ehkä sitten ensi vuonna suuremmin! Samat suunnitelmat kuin niin monella muullakin tällä hetkellä. Pikkumies odottaa uimareissua mereen ja kukas sinne kaveriksi muu kuin Mumminsa, joka ei ennen pelännyt kylmää vettä, siispä ei voi pelätä nytkään, sinne vaan kymmenasteiseen suolaiseen veteen hymy naamalla! Niinhän se menee. Voi olla, että Mumminsa ei siellä kauan viihdy, on talviuinneista jo jonkun aikaa.

Pikkumiehen kaverit käyvät vielä ensi viikon koulua, mutta opettajan mielestä loman vietto on ihan yhtä hyvä juttu, ei edes etäkoulua tarjottu! Mietin tuossa ala-asteen opettajana toimineen pelikaverin kanssa tätä kouluvuotta ja sen vaikutuksia pieneen koululaiseen, outoa on ollut monella huomattavasti enemmän kuin tällä koululaisella. Asia tuli mieleen katsellessa eilen Radion Sinfoniaorkesterin konserttia.

Kamera poimi kuvaan yksittäisiä soittimia, väliin kuvaa yhteissoitosta. Kuinka paljon tämä korona on vienyt tietoa ja kokemusta erilaisista asioista , joihin koululainen olisi normaaliaikana tutustunut! Ellet ole musiikkiluokalla ja ellei opettajasi ole perehtynyt musiikin saloihin tuntemuksesi eri soittimista jää kokematta.

Se että voit kuulla, nähdä ja kokeilla yhdessä kavereiden kanssa tarvitsematta silti osata, mutta se , että edes näet, mitä niillä voi tehdä,

millaisen äänen ne tuottavat, ne antavat valinnan mahdollisuuden!

Moni muukin harrastus vaatisi ensin tutustumisen ja siinä sen kaveripiirin, jonka kanssa sitä harrastusta harrastaa.Uintiharrastuskaan ei edisty pelkkiä uimahousuja hypistellessä.Yksin ei mikään onnistu, lapsi tarvitsee samanhenkisen yhteisön.

Tänään oli viileä, mutta kaunis päivä.Pari reipasta sadepäivää antoi luonnolle vauhtia ja tällä hetkellä kaikki on kukassa! On suorastaan synti kulkea vaivainen kännykkäkamera kädessä , sillä räpsiä kuva toisensa perään, siis taltioida, ei kuvata. Toki minä olen vuosien varrella kuvani ottanut, tuon Tokoinlahden puiston puutkin kuvannut moneen kertaan, silti niiden kukkarunsaus taas kerran hämmästytti  ja ihastutti,

olisi pitänyt olla iso kamera mukana

.Mitä niillä kuvilla olisin sitten tehnyt? En mitään, kaikkihan on tallennettu albumeihin, silti, kun on ikänsä kameraa kantanut, vaikea siitä taudista on itsensä irti sanoa.Ja voi olla, että perilliset kiittävät äitiään, jos hän ei enää suuremmin kasvata albumihyllystöä!  Paitsi Pikkumies, hän jaksaa katsella Mummin hänelle tekemiä albumeita, sieltä löytyy ne sukulaiset, joiden puuttumisesta hän on ollut huolissaan! Vuosi on pitkä aika , jos läheisyys puuttuu, korona hukkasi sukulaiset, ne on pidettävä muistissa edes valokuvissa. Ja siinä onneksi tarvitaan Mummin kameraa.

Kahden rokotuksen innostamina kävimme taas Sanomatalossa ns kahvilla. Mies ottaa pullan ja kahvin ja edellisestä kerrasta innostuneena otin salaatin.

Miten lähdimmekin meille epätavalliseen aikaan liikenteeseen, sillä kello oli vasta noin kaksi! Salaatti oli hyvää ja annos minulle todella suuri, ahneuksissani söin sen melkein loppuun.Tulin täyteen. Kävelimme Kasvititeelliseen, se näytti olevan paljolti käytössä, nurmikoilla oli vilteillä istujia ja lapset pallon kanssa juoksentelemassa istutusten seassa. Henkilökunta oli pitkämielistä ja antoi kaikkien kukkia, lasten ja kukkien.Korona saa ihmeitä aikaan.

Kotona parvekkeella lehteä lukien päätin, etten enää ikinä syö oikeata ruokaa keskellä päivää! Otin siellä unet ja lepuutin vatsaani, kerroin sille, että ei hätää, tämä oli viimeinen kerta!

Nyt voi mennä...

Rokotettu, tänään. Tästä se alkaa, vapaus tehdä monia asioita , joita olen vältellyt 418 päivää! 

Voin mennä hyvällä omalla tunnolla huomenna pelaamaan, eikä ole pakko kävellä, voin siis ottaa ratikan ensimmäistä kertaa yli vuoteen! Jos se ratikka siis kulkee entisiä reittejä,

mikä ei suinkaan ole itsestään selvyys, sillä Helsingissä rakennetaan ja korjataan joka puolella. Rokotuspaikka oli Myllypurossa, sieltä takaisin ajellessa ei oikein arvannut missä kohdassa olisi autonsa milloinkin kurvannut! Keltaisia esteitä oli joka puolella,

ajokielto vähän siellä ja täällä. Suurimman sekoilun aihe on uudet ratikankiskot, jotka tulevat yhdistämään koko Helsingin idästä länteen, hieno uudistus käyttäjälle, jolla ei ole kiire! Se toinen kiireellisen työmaa, on sitten kohta valmis Hämeentie ja tällä hetkellä ratikkalinjojen uusiminen Kallio-Töölö-linjoilla. Pelaajista muutama asuu

Töölön linjojen varrella, onpa mielenkiintoista kuulla, miten he ovat sokkeloista selvinneet!

Olen pannut merkille, että moni on onnistunut kasvattamaan itselleen pitkät hiukset, kun on vältellyt koronan vuoksi kampaajalle menoa. Tukka on venynyt minullakin ja kun sen nyt kerrankin olen onnistunut kasvattamaan, niin tuskinpa enää viitsin lyhyttä hiustyyliä hankkia. Mitään nuoruusajan upeita pitkiä hiuksia en saanut, joten ne on laitettava jollain lailla kiinni.Kaapissa on tasan kaksi nipistintä jäänyt hävittämättä, niillä saan sopivasti oivallisen mummolookin, jota nuorennan tarpeen vaatiessa iälleni sopimimattoman suurilla korvakoruilla, rapakon takaisia lahjoituksia. Nyt on aihetta mennä tavarataloon ostamaan uusia hiusjuttuja! Ja voihan kampaajalle piipahtaa muuten vain, vaikka Pikkumiestä näyttämään.

Ajatus pätkii, sillä kone heittää minut ulos vähän väliä!

Voisiko olla, että kuvien suuri määrä aiheuttaa ulosheiton vai olisiko syynä googlen juttu, sillä ulosheitto tapahtuu aina blogia kirjoitellessa! Tai sitten google vastustaa kirjoitelmiani, eihän kaikesta sekään voi tykätä. Tätäkin kirjoitellessa olen joutunut pihalle kuusi kertaa, joten kovin hyvää tarinaa ei tällä menolla synny! Joten paras mennä uinumaan ja lukemaan "Pintaremonttia", joka ei kyllä ole parasta Miika Nousiaista, mutta jättää kyllä hyvän mielen. 

 

Yhdet Päättäjäiset.

Yksi kevään merkkipaalu on Musiikkikoulun päättäjäiset, siis olisi, jos korona sallisi! Nyt tämä tilaisuus vedettiin ZOOMissa. Mummi oli lähettänyt kutsuja tulla kuuntelemaan ZOOMiin, Pikkumies etsi sieltä tuttavia ja sukulaisia. Moni ei ollut tullut katsomaan kuvan kanssa ja nimeä en siinä tohinassa ennätänyt lukea, mutta oli siellä tuttuja kasvojakin, se hymyilytti ja vähän jännittikin, ei itse soittaminen, mutta se, että he olivat tulleet kuuntelemaan. Tämä oli kuitenkin kevään yksi juhla, vaikka ei noista kaverin  farkuista heti huomaisi, puserosta toki, taisi olla joku ylenhieno paita Sveitsistä .Pikkumies sanoikin , että kuvaa vain puseroa, mutta älä farkkuja! Nyt pitäisi sitten onnistua innostamaan käyttämään pianokättä kesän aikana, yhteissoitto ja kavereiden mukaan tulo olisi tärkeää, mutta epätodennäköistä. Musiikkileirillekin tarvitaan tuttu kaveri ja sitähän ei pääse muodostumaan korona-aikana, rajoitukset pitävät siitäkin huolen. Musiikkiluokka nitoi muinoin luokkalaiset yhteen, nyt yhteen kasvavat kaverit pallokentän laidalla, he eivät välttämättä ole samalla luokalla, hyvä tai huono, enpä tiedä. Vaarille tämä sopii loistavasti, vanha jalkapallotähti muistelee omia aikojaan Vaasan Palloseurassa ja keskustelee Pikkumiehen kanssa maailman huipupelaajien kohtaloista. Mummi siinä ihmettelee, miten voikin ulkomaiset pelaajat nimineen jäädä kymmenvuotiaan muistiin! Heistä otetaan mallia hiustyyliin, kohta leiskuu salama Pikkumiehen korvan takana.Mikäs siinä, onhan hiuksia mistä tehdä kuvioita ja onneksi jalkapalloharrastus suosii lyhyttä tukkaa, sillä ihaillun räppärin hiusmuoti olisi kyllä kauhistus sekä Vaarille että Mummille!

 Nämä ” Päättäjäiset” meinasivat mennä ihan penkin alle, sillä kaveri oli ”nälkään kuolemaisillaan” jo tullessaan Mummilaan ja pelkät mansikat eivät sitä näköjään juuri auttaneet, olisi pitänyt olla se ikuinen turvallinen riisipuuro alkuruokana! Mummi oli suunnitellut yhteisen pitsa-aterian, saanut ohjeet Pikkumieheltä ja käynyt tilaamassa nurkan takana juuri avatusta Pitseriasta kaikille omat pitsat. Konsertti loppui lyhyeen, soittajat olivat pieniä ja selvästi osa lähdössä jo kesälomille, joten pitsan hakua piti aikaistaa, nälkä oli huutava! Nopeasti pitsamies paistoi neljä pitsaa, tuoksu oli hyvä ja Mummi oletti, että myös maku olisi maistuva. Eipä ollut, oli ”liian lällöä keskeltä, liian sitä ja liian tätä, ihan erilainen kuin se toinen jne jne ”.Syömisestä ei meinannut tulla mitään, ei saanut leikata, mutta käteenkään ei voinut ottaa, oli sotkua, mutta onneksi Suomessa riittää talouspaperia, lautasliinat oli jo aikaa käytetty rasvaisiin käsiin. Kun sitten jokunen pala oli onnistuneesti saatu kaverin vatsaan, nälkä alkoi taittua, samoin taittui paha tuuli. Aikuiset sitten täyttivät vatsaansa lähipitserian ihan asiallisilla tuotteilla, haetaan toistekin.

Luonto on puhjennut kukkaan, kirsikkapuut, lehmukset ja kohta omenapuut, koivu on yllättänyt suurilla lehdillään.Nurmi viheriöi, ihmiset istuvat piknikillä pienissä ryhmissä perheineen. Kaupunkilaiset käyttävät kaupunkiaan, osa kantaa roskansa roskikseen, osa  jättää jälkeensä siivon, jonkalaista on vaikea ymmärtää, tokihan sen jo silmä huomaan, että tuo ei kuulu luontoon!Mies tuhahtaa, että se on se kotikasvatuksen puute! On silti vaikea uskoa, että kaikki voisi johtua kotikasvatuksesta, jotain kummallista on tapahtunut nuorten aikuisten ajatusmaailmassa, ei viitsitä, tehköön joku muu!

Kevään ensimmäinen ukkossade huuhtelee ikkunoita, joiden pesua mies on meinannut jo viikon pari, nyt luonto hoitaa sen puolen. Ukkonen jytää, maalla menisin ulos kameran kanssa, nyt istun, kirjoitan ja muistelen.Onneksi minulla on kuvattuna ihan kaikki, jos ikävä entiseen yllättää, niin nostalgiaan vaipuminen ei ole vaikeaa.

Suurin osa pelikavereista on jo rokotettu kahteen kertaan, joten luotan laumasuojaan ja olen avannut pelikauden. Upeaa tavata naamakkain liki vuoden hiljaisuusuuden jälkeen! Muistikin pelasi, ei ollut korona-herra onnistunut nujertamaan!

 

Koska minä sanon niin.                           28.4.2021 7.05.50

”Tee niinkuin minä sanon, älä niin kuin minä teen!” Tuo lause kulki kasvatuksen ohjenuorana meidän nyt mummoikäisillä, eli tällä uudella termillä saottuna, riskiryhmäläisillä.

Pohjalainen anoppi kasvatti perillisensä tiukalla kurilla , tapoja tuli noudattaa.Katsottiin silmiin, kun tervehdittiin, kumarrettiin kuin linkkuveitsi itseä esitellessä, sanottiin kädestä pitäen päivää.Kammattiin tukka, jos sitä oli ja pantiin parasta päälle kylään mennessä.Ja ennen kaikkea, noudatettiin pöytätapoja.

Mitä tarkoittaa ”pöytätavat”? Vilkaisen seinälle,

jossa Appi katselee minua tiukalla silmällä, hän ikäänkuin vastaa kysymykseeni osoittamalla vieressä olevaa kuvaa, siinä ollaan ruokapöydän äärellä Anopin kanssa

.Ja minä teidän , että pöytä on iso, osallistujina on lapset ja heidän perheensä.Tilaisuus on syntymäpäiväjuhla Aulangolla ja pöydässä istuvat kaikki hyvin kurinalaisesti, käyttävät lautasliinaa ja osaavat nostaa maljan.Tuossa Appi sanoo minulle, että sitä se tarkoittaa, sitä, että voimme mennä pöytätapoinemme minne tahansa ja kenen kanssa tahansa ja olla varmoja , että lapset ja aikuiset osaavat käytöstavat.Siis pöytätavat.

Minun äitini katselee myös tuolta seinältä,

mutta mitä minä muistan pöytätavoista keskisuomalaisessa ruokapöydässä?! Enpä juuri mitään , niitä ei ollut. Ruoka pantiin pöytään, se söi kuka oli paikalla, yhteinen ruokahetki luultavasti on yritetty saada juhlapyhinä, vaikka sellaista ei ole jäänyt mieleen.Nälkää sisarusparvemme ei ole nähnyt, mutta eipä ole pöytätavoista traumaa karttunut, ruoka oli tarkoitettu vatsan täytteeksi ja sellaisena myös taisi toimia.Veistä ja haarukkaa jokainen oppi kuitenkin käyttämään ja kuorimaan perunat.

Pohjalainen mies ja keskisuomalainen vaimo kasvattivat seuraavan sukupolven Anopin ulottumattomissa, pöytätavat opittiin, mutta niiden noudattaminen jäi suurempiin tilaisuuksiin kuin päivittäinen vatsan täyttäminen.Yhteisessä pöydässä istuttiin harvoin,kukin nautti ruokansa oman aikataulunsa mukaan ja yleensä vielä oman ruokamieltymyksensä mukaan.Niin se meni muuallakin, luulisin.Tilaisuuksia pöytätapojen noudattamiseen oli sen verran usein, että tavat kyllä pysyivät hallussa.

Seuraavan sukupolven aikana maailma muuttui, tuli pitserioita ja hampurilaispaikkoja, oli helppo mennä ”ulos” ruokailemaan.Ravintolan jäykkyydestä siirryttiin itsepalveluun ja jonkin ajan kuluttua nuokin tavat muuttuivat niin arkisiksi, että edes sitä veistä haarukkaa tuskin tarvittiin!

Jaksettiinko sitten enää opetella kotona niitä pöytätapoja? Käyttikö kukaan enää lautasliinaa, lasia, ei mukia, veistä ja haarukkaa, ei lusikkaa?! Arkiruokailu muuttui kiireiseksi vatsan täyttämiseksi, ei siinä töihin kiirehtivä äiti tai isä jaksanut vahtia lapsen pöytätapoja, joten niitä ei tullut.

Opettaako koulu?! Tuskin, sillä eihän lasta saa enää ohjata komentaen ja ilman komennusta nykylapsi kyseenalaistaa koko komennuksen, kysymällä miksi ja siihen ei riitä vastaus, että ”koska minä sanon niin!”

Näitä tulin pohtineeksi jutellessani vanhimman kanssa lasten kännykän käytöstä. Kylässä oli pari kymmenvuotiasta, joista toinen oli saanut itselleen kännykän, sillä  seurauksella, että se oli kädessä koko ajan, nykyajan mukaisesti. Tyttäreni otti kännykän pois, sanoi, että ”Minun talo, minun tapa.”Mulkaisun jälkeen lapsi hyväksyi asian ja elämä jatkui leikkien ja muita asioita touhuten. ”Minun talo, minun tapa” ei taida onnistua enää tässä Suomen kaltaisessa maassa, jossa lapsella on oma tahto, jota hänet on opetettu halitsemaan, kyseenalaistamaan  vanhemman ihmisen mielipiteet. Oikeutetut perustelut tarvitaan ja sepä onkin sitten se vaikea juttu, sillä nyt tullaan siihen käytännön  tosiasiaan, että ”älä tee niinkuin minä teen, vaan niinkuin minä sanon!” Ja sehän harvemmin onnistuu.

Juttelin kolmasluokkalaisen kanssa koulupäivästään ja ensimmäinen kommentti oli, että koulu on tylsää! Hiukan ihmeissäni kyselin syytä moiseen ja tulihan se sieltä kuin varkain:” Ella laittoi punaista, vaikka minä en tehnyt mitään.” Muistan vieläkin tuon tunteen omalta kouluajaltani liki samanikäisenä, sen epäoikeudenmukaisuuden, joka todella tuntui niin väärältä! Ja jota ei koskaan selvitetty. Ihan varmasti vilkas kaveri on tehnyt punaisensa eteen montakin juttua, mutta ei se auta, jos juuri tämä kerta oli se epäoikeudenmukainen.Siksi koulu nyt tuntui tylsältäja kaveri mietti koko opettajan komentelun tarpeellisuutta! Kyselin sitten lisää, oliko edes jotain kivaa tapahtunut, olisihan ollut, urheilussa oli jalkapalloa.Mutta, Opettaja pyysi antamaan tilaa toisille ja olemaan ”hitaampi pelaaja”, sillä toiset eivät pelanneet jalkapalloa edistyneissä kuin tämä koululainen! Ärsytti. Samalla muistin erään toisenkin tilanteen,kyselin musiikkitunneista. ”Siellä lyödään käsillä tahtia ja minä en tajua yhtään mitään!” Ihmettelin ja  sanoin , että mene pianon ääreen ja soita, sieltä ne samat löytyy! ” Joo, meidän luokassa on piano ja sitä ei saa soittaa!”

Ollaanko taas samassa tilanteessa kuin muinoin, eli tasapäistämisessä! Luin juuri lastenystävä Tommi Hellstenin sanoja, jotta jokainen lapsi tarvitsee onnistumisen mahdollisuuksia, jokainen on jossain hyvä ja siinä, missä lapsi on hyvä, se pitää ottaa käyttöön , muuten lapsen innostus muuhunkin oppimiseen kuihtuu. En väitä, että näin olisi tapahtumssa tämän koululaisen kohdalla, mutta eipä tuota innokkuutta koulunkäyntiä kohtaan ole näkyvissä. Kuvaamataito oli ennen tosi hauskaa, nyt ei ja läksyt koostuvat pääasiassa minuutin kestävistä matikantehtävistä, joita opettaja ei tarkista, joten ei ole väliä, millaista jälkeä kynällä tekee! ”Ella kyllä ymmärtää harakanvarpaat, vaikkei toiset ymmärräkään, ei sillä ole väliä!” Niin, että ei kai sitten! Tässä vaan yksi riskiryhmäläinen miettii, minne menet tämän ajan koulu!

Tänään pianotunnilta kävellessä soittajanalku toivoi saavansa pitsaa ja Mummihan heltyy. Tullaan kotiin, niin eikös mitä?! Pitsaa ei syödäkään pahvilaatikosta, vaan kaveri haluaa "sen pitsalautasen", josta se on ennenkin nautittu! Onnellisena Mummi kattoi pitsalautasen, ruokaliinan siihen viereen ja muutkin tilpehöörit kauniisti katettuina. Vaari tuli lenkiltä, huomasi pitsan ja istahti pojan viereen kuokkimaan paria pitsanpalaa, joka luvattiin. Se oli sitten se syöminen. Mummi paistoi omat eväänsä keittiössä, mutta nautti ne kuitenkin pitsan syöjien vieressä.Tai luuli nauttivansa, sillä telkkarista tuli jalkapallo-ottelu ja Pikkumiehen kännykässä pyöri joku peli. Molemmat siirtyivät omille teilleen. Että hyvin on menneet pöytätavat täälläkin jakeluun!