Koska minä sanon niin.                           28.4.2021 7.05.50

”Tee niinkuin minä sanon, älä niin kuin minä teen!” Tuo lause kulki kasvatuksen ohjenuorana meidän nyt mummoikäisillä, eli tällä uudella termillä saottuna, riskiryhmäläisillä.

Pohjalainen anoppi kasvatti perillisensä tiukalla kurilla , tapoja tuli noudattaa.Katsottiin silmiin, kun tervehdittiin, kumarrettiin kuin linkkuveitsi itseä esitellessä, sanottiin kädestä pitäen päivää.Kammattiin tukka, jos sitä oli ja pantiin parasta päälle kylään mennessä.Ja ennen kaikkea, noudatettiin pöytätapoja.

Mitä tarkoittaa ”pöytätavat”? Vilkaisen seinälle,

jossa Appi katselee minua tiukalla silmällä, hän ikäänkuin vastaa kysymykseeni osoittamalla vieressä olevaa kuvaa, siinä ollaan ruokapöydän äärellä Anopin kanssa

.Ja minä teidän , että pöytä on iso, osallistujina on lapset ja heidän perheensä.Tilaisuus on syntymäpäiväjuhla Aulangolla ja pöydässä istuvat kaikki hyvin kurinalaisesti, käyttävät lautasliinaa ja osaavat nostaa maljan.Tuossa Appi sanoo minulle, että sitä se tarkoittaa, sitä, että voimme mennä pöytätapoinemme minne tahansa ja kenen kanssa tahansa ja olla varmoja , että lapset ja aikuiset osaavat käytöstavat.Siis pöytätavat.

Minun äitini katselee myös tuolta seinältä,

mutta mitä minä muistan pöytätavoista keskisuomalaisessa ruokapöydässä?! Enpä juuri mitään , niitä ei ollut. Ruoka pantiin pöytään, se söi kuka oli paikalla, yhteinen ruokahetki luultavasti on yritetty saada juhlapyhinä, vaikka sellaista ei ole jäänyt mieleen.Nälkää sisarusparvemme ei ole nähnyt, mutta eipä ole pöytätavoista traumaa karttunut, ruoka oli tarkoitettu vatsan täytteeksi ja sellaisena myös taisi toimia.Veistä ja haarukkaa jokainen oppi kuitenkin käyttämään ja kuorimaan perunat.

Pohjalainen mies ja keskisuomalainen vaimo kasvattivat seuraavan sukupolven Anopin ulottumattomissa, pöytätavat opittiin, mutta niiden noudattaminen jäi suurempiin tilaisuuksiin kuin päivittäinen vatsan täyttäminen.Yhteisessä pöydässä istuttiin harvoin,kukin nautti ruokansa oman aikataulunsa mukaan ja yleensä vielä oman ruokamieltymyksensä mukaan.Niin se meni muuallakin, luulisin.Tilaisuuksia pöytätapojen noudattamiseen oli sen verran usein, että tavat kyllä pysyivät hallussa.

Seuraavan sukupolven aikana maailma muuttui, tuli pitserioita ja hampurilaispaikkoja, oli helppo mennä ”ulos” ruokailemaan.Ravintolan jäykkyydestä siirryttiin itsepalveluun ja jonkin ajan kuluttua nuokin tavat muuttuivat niin arkisiksi, että edes sitä veistä haarukkaa tuskin tarvittiin!

Jaksettiinko sitten enää opetella kotona niitä pöytätapoja? Käyttikö kukaan enää lautasliinaa, lasia, ei mukia, veistä ja haarukkaa, ei lusikkaa?! Arkiruokailu muuttui kiireiseksi vatsan täyttämiseksi, ei siinä töihin kiirehtivä äiti tai isä jaksanut vahtia lapsen pöytätapoja, joten niitä ei tullut.

Opettaako koulu?! Tuskin, sillä eihän lasta saa enää ohjata komentaen ja ilman komennusta nykylapsi kyseenalaistaa koko komennuksen, kysymällä miksi ja siihen ei riitä vastaus, että ”koska minä sanon niin!”

Näitä tulin pohtineeksi jutellessani vanhimman kanssa lasten kännykän käytöstä. Kylässä oli pari kymmenvuotiasta, joista toinen oli saanut itselleen kännykän, sillä  seurauksella, että se oli kädessä koko ajan, nykyajan mukaisesti. Tyttäreni otti kännykän pois, sanoi, että ”Minun talo, minun tapa.”Mulkaisun jälkeen lapsi hyväksyi asian ja elämä jatkui leikkien ja muita asioita touhuten. ”Minun talo, minun tapa” ei taida onnistua enää tässä Suomen kaltaisessa maassa, jossa lapsella on oma tahto, jota hänet on opetettu halitsemaan, kyseenalaistamaan  vanhemman ihmisen mielipiteet. Oikeutetut perustelut tarvitaan ja sepä onkin sitten se vaikea juttu, sillä nyt tullaan siihen käytännön  tosiasiaan, että ”älä tee niinkuin minä teen, vaan niinkuin minä sanon!” Ja sehän harvemmin onnistuu.

Juttelin kolmasluokkalaisen kanssa koulupäivästään ja ensimmäinen kommentti oli, että koulu on tylsää! Hiukan ihmeissäni kyselin syytä moiseen ja tulihan se sieltä kuin varkain:” Ella laittoi punaista, vaikka minä en tehnyt mitään.” Muistan vieläkin tuon tunteen omalta kouluajaltani liki samanikäisenä, sen epäoikeudenmukaisuuden, joka todella tuntui niin väärältä! Ja jota ei koskaan selvitetty. Ihan varmasti vilkas kaveri on tehnyt punaisensa eteen montakin juttua, mutta ei se auta, jos juuri tämä kerta oli se epäoikeudenmukainen.Siksi koulu nyt tuntui tylsältäja kaveri mietti koko opettajan komentelun tarpeellisuutta! Kyselin sitten lisää, oliko edes jotain kivaa tapahtunut, olisihan ollut, urheilussa oli jalkapalloa.Mutta, Opettaja pyysi antamaan tilaa toisille ja olemaan ”hitaampi pelaaja”, sillä toiset eivät pelanneet jalkapalloa edistyneissä kuin tämä koululainen! Ärsytti. Samalla muistin erään toisenkin tilanteen,kyselin musiikkitunneista. ”Siellä lyödään käsillä tahtia ja minä en tajua yhtään mitään!” Ihmettelin ja  sanoin , että mene pianon ääreen ja soita, sieltä ne samat löytyy! ” Joo, meidän luokassa on piano ja sitä ei saa soittaa!”

Ollaanko taas samassa tilanteessa kuin muinoin, eli tasapäistämisessä! Luin juuri lastenystävä Tommi Hellstenin sanoja, jotta jokainen lapsi tarvitsee onnistumisen mahdollisuuksia, jokainen on jossain hyvä ja siinä, missä lapsi on hyvä, se pitää ottaa käyttöön , muuten lapsen innostus muuhunkin oppimiseen kuihtuu. En väitä, että näin olisi tapahtumssa tämän koululaisen kohdalla, mutta eipä tuota innokkuutta koulunkäyntiä kohtaan ole näkyvissä. Kuvaamataito oli ennen tosi hauskaa, nyt ei ja läksyt koostuvat pääasiassa minuutin kestävistä matikantehtävistä, joita opettaja ei tarkista, joten ei ole väliä, millaista jälkeä kynällä tekee! ”Ella kyllä ymmärtää harakanvarpaat, vaikkei toiset ymmärräkään, ei sillä ole väliä!” Niin, että ei kai sitten! Tässä vaan yksi riskiryhmäläinen miettii, minne menet tämän ajan koulu!

Tänään pianotunnilta kävellessä soittajanalku toivoi saavansa pitsaa ja Mummihan heltyy. Tullaan kotiin, niin eikös mitä?! Pitsaa ei syödäkään pahvilaatikosta, vaan kaveri haluaa "sen pitsalautasen", josta se on ennenkin nautittu! Onnellisena Mummi kattoi pitsalautasen, ruokaliinan siihen viereen ja muutkin tilpehöörit kauniisti katettuina. Vaari tuli lenkiltä, huomasi pitsan ja istahti pojan viereen kuokkimaan paria pitsanpalaa, joka luvattiin. Se oli sitten se syöminen. Mummi paistoi omat eväänsä keittiössä, mutta nautti ne kuitenkin pitsan syöjien vieressä.Tai luuli nauttivansa, sillä telkkarista tuli jalkapallo-ottelu ja Pikkumiehen kännykässä pyöri joku peli. Molemmat siirtyivät omille teilleen. Että hyvin on menneet pöytätavat täälläkin jakeluun!