Mummo pihinä.

 Ihanat maastot houkuttelivat Mummon kävelylle Laajasalon metsikköön tyttären tunnetusti vilkkaan  Alma-koiran kanssa.Väistyvä talvi oli saanut Mummon siivouspuuhiin ja talvikengät vaihtuvat kesälenkkareihin, oli kevyt kävellä. Pesukoneen läpi käyneet vuosia vanhat, Ameriksta ostetut adidakset tuntuivat tutuilta ja mukavilta jalassa. Alma päätti mennä tarpeilleen jyrkkään rinteeseen, Mummo siistinä koiranhuoltajana päätti mennä siivoamaan tuotoksen kakkapussiin, kuten asiaan kuuluu. Mitäs sitten tapahtui?! Jalalle sopivat lenkkarit luistivat nurmettuneen rinteen päällä, Mummo meni nurin, seläälleen ja liukui kuten muinoin laskettelurinteen mainoksessa, sillä toki takki oli myös samaa ikä luokkaa! Siinä miettiessä, miten saisi vauhdin pysäytettyä tuli äkkiseltään mieleen, jotta moni muukin koira on käynyt asioillaan samaisessa rinteessä, mahtoiko omistajat olla yhtä innokkaita pussin käyttäjiä?! Rinteessä oli muutama parin sormen paksuinen koivunrunko ja maassa katkottuja tikkuja , joihin lopulta vauhti pysähtyi.Siinä istuessa ja nauruun tikahtuessa mietin miten onnistun pitämään Alman fleksistä kiinni toisella kädellä ja keräämään kikkarat pussiin toisella kädellä joutumatta uudelleen uhkaavaan liukuun alhaalla odottavaan vesiojaan.Jotenkin se onnistui ja sain heitettyä pussin pois rinteestä odottamaan mahdollista nousuani. Alhaalla kulki kävelytie ja sillä muutama aikuinen koirankuljettaja. Uteliaana he seurasivat vaivalloista ylöskampeamistani, mutta yksikään ei kysynyt syytä. Tiellä käveli kaksi Pikkumiehen ikäistä tyttöä, he huusivat jo alhaalta, että tarvitsenko apua?! Ja juoksivat selvittämään Alman remmin sekasotkua, onneksi pääsin nauraen ja loukkaantumatta itse ylös, takkikaan ei ollut koirankakassa, mikä oli kyllä iso ihme, kaikki rinteethän ja metsiköt ovat kakkakasoja täynnä! Kiittelin tyttöjä ja mietin tapahtunutta, miksi näin. Olen siis tullut tulokseen, että olen niin nuoren tyttösen näköinen, että porukka oli varma ylös pääsystäni, mitenkä muuten oli mahdollista jättää liki kahdeksankymppinen mummo taistelemaan itsekseen rinteeseen?! Eli oikeastaan kaikki on erinomaisesti !

Vappu tulossa ja simanlaitto meneillään, vaikka eipä tuota sokerivettä Pikkumiehen vappujuomaksi kelpuuteta.Prosentit eivät nyt ihan saamaa luokkaa ole kuin ikivanhoissa viskipulloissa, jotka ovat  tulleet tarkkaan mitoitetuiksi vuosien saatossa. Ilman noita historiallisia pulloja sima tuskin maistuisi oikealta. Mummo antaa sitten perintönä pullot Pikkumiehelle...

Kännykkä ja tietokoneen pelit ovat kyllä edelleen se ykkönen, mutta aikansa kun pelailee, löytyy "kiinni-nappula " kännystä ja taiteellinen puoli saa voiton Pikkumiehen elämässä. Ehkä se on  tämä "Mummolassa -tyyli", sillä täällä on pöytäpintaa ja kun se loppuu, otetaan lattia käyttöön.

Kotona on toisin.Kerran, kun Mummia mietitytti Pikkumiehen pöydän suuri tavarakuorma, joka peitti pöydän pinnan, niin vastaus ihmettelyyn kuului :" Minä en käytä täällä samoja juttuja kuin Mummilassa ja läksytkin teen koulussa!" Kai se sitten on sitä kuuluisaa nykyaikaa, kun tytärkin tuhahti ehdotettuun suunitelmaan tehdä pitkä taso laskutilaa varten. "Laskutilaa?! Ei se mitään laskutilaa tarvitse, tulee vaan liikaa tavaraa!"  Katselin tänään päivän elokuvaa, joka oli sen verran typerä, että surffailin toiselle kanavalle ja löysin sieltä "Kenen koti?" -ohjelman.Upeita koteja, ihmeellisiä sisutuksia, kai siellä asuvat niissä viihtyvät, kun ovat ne sellaisiksi kalustaneet! Epämukavan steriilejä minusta, mutta suurimman ihmeen tuotti huone nimeltä "Työhuone"! Siellä ei ollut mitään!!

Pieni lasipöytä, tuoli ja tietokone.

 Mutta oli miten oli, minä sallin Pikkumiehelle huoneen täydeltä paperia, kyniä, maaleja ja muuta hänen tarvitsemaansa rekvisiittaa, sillä täytyy olla kyllä isolla kirjaimella aikuinen, että kutsuu tuota kohtaa huoneessa Työtilaksi! Oudoksi on elämä mennyt.

Sveitsin tytär ojensi äitiään katselemaan NETFLIXiltä jotain uutta, kun kehuin lähtemään Skypen äärestä telkkarin ääreen seuraamaan vanhaa Åsa Larssonin kirjaan perutuvaa sarjaa. Kerroin, että tykkään katsella noita, kun tuokin sarja on kuvattu Kiirunassa, olen siis ikäänkuin matkalla pohjoisen oudoissa maisemissa! Samoin "matkustelen "mieluusti maalaismaisemissa vanhoissa suomalaisissa, englantilaisissa tai irlatilaisissa sarjoissa, niissä maisemat kiehtovat ja ruumiita on kohtuullinen määrä. Vanhaa tarjoan myös Pikkumiehelle ja huomasin hänen kuuntelevan tarkkaan, maalaillen tai vain kuunnellen Marjatta Kureniemen runoja! Mummi oli onnellinen. Parantaako se maailmaa en tiedä, mutta rauhoittaa hetkeksi ainakin.

Jaksaako vielä.

 

Tämän päiväisen suomi-filmin upeat kuvat ja kuvatut paikat maalaismaisemineen oli minulle koskettavan nostalgista. Iitin Vuolenkoskella ja Mankalan koskilla kuvattu elokuva oli jollain lailla tuttua, vaikka en tiedä itse koskaan Mankalan koskilla lapsuudessa käyneenikään. Silti se tuntui tutulta, niin paljon on siitä kerrottu, joten reippaan mielikuvitusmaailman omaavana olen helposti osannut astua tarinan sisään. Kuviakin sieltä on, kuten tuo yllä oleva, jossa äitini ja Vaarini poseeraavat sillalla. matka tehtiin autolla,

joka ei 1939 ollut kovinkaan tavallista.

Koskenkylässä oli vanha renki, jolla oli sana hallussa:

                                      

   "Panee kirpun poikki ja pitää molemmat puolet." 

      "Ei kaikki suuhun, mitä on syömässä."  

    "Naipa ihminen se on kuin soiva metsä"  

   "Niin kiirettä pitää, että tulee hiki jo sitä ajatellessa."  

    "Minkä kaksi tietää, se on salaisuus, kolme on jo  koko  maailma."                   

                                                                                                                                                                             

Ja monta muuta, mutta jäin sitten vain seuraamaan elokuva tarinaa, hienoa kuvauskohteen valintaa ja mustavalkoisen kuvan valojen leikkiä.
Suuresti ihmettelen, että tämä elokuva ei ole noussut vanhojen hyvien joukkoon, siitä ei puuttunut mitään, melodraamoja kaikki sen aikuiset maalaisromantiikat olivat, tämä hyvässä joukossa tapoineen ja tyylineen. Ja minä uppoan nostalgiaan.

Kevät on jo täällä. Istuin eilen parvekkeella lukemassa, sitkeästi Iltiksen verran, ei se vielä kovin lämmintä ollut. No, tänään uskalsin jo pihalle, sain seuraa naapurin hippipojasta, joka oli tullut pitkiä hiuksiaan kuivattelemaan. Meillä yhteinen ihmettelyn aihe, ihmisten sotkuisuus! Leikin sitten talkkaria ja keräilin tupakan tumpit roskikseen, sinne asti näyttää tupakoitsijan askel olevan liikaa.

Mutta kahvikuppini nautin, kirjaani luin,  varpaat laitoin hiekkaan ja seurasin mustarastaan pesänrakennuspuuhia, kun se kuosutti pesaikossa penkkini vieressä.

Ja mitä luin? Anna Soudakovan esikoista, se kertoo hänen isoisänsä tarinaa Stalinin vainojen  aikaan .Lapsenlapsi pääsee Turkuun ja löytää 

vanhat kirjeet, siitä alkaa monipolvinen vaellus, jota ei ollut hauska seurata, pahimpia kohtia en halunnut edes lukea .Ehkä olisi pitänyt, onhan jotkut joutuneet ne elämään.

Kolmasluokkalaisen lukukokemukseen kuuluu nykyisin kovin erilaista kirjallisuutta kuin äitinsä aikaan. Tunnilla luetaan "Neropatin päiväkirjaa", lainasin kolme niistä tutustuakseni. Lueskelin tätä" Kovan onnen kesää" auringon paisteessa ja tulin tulokseen, että jos Pikkumiehenkin kesä olisi tuon kaltainen, voisihan sitä nimittää kovan onnen kesäksi1 Mutta enimmin se kova onni koskettaisi vanhempia, sen verran hankalaa olisi poika saada sisältä ulos, pois tietokoneen pelimaailmasta. Kirja on helppo luettava, sillä se on kirjoitettu sarjakuvamuotoon ja kuvitettu piirroksilla. Olisin kuvitellut, että moinen maailma suurestikin kiinnostaa Pikkumiestä, mutta eipä! Tylsää, kuulemma ja ottaa esiin Tällaisen "Puumajan", joka taitaa olla sekin sarjakuvaa, mutta pelkkää mielikuvaa. Hyvä niin, sillä Neropatin opeilla ei koulukäynti suju, ehkä tuolla puumajassa opit ovat parempia, mene ja tiedä, kun en ole vielä tutustunut.Oli miten oli, koulumaailma on täysin toisenlainen kuin ennen ja niinhän sen tietysti pitää ollakin! Mutta jotenkin olemme tuumanneet, että istuuko siellä luokassa  pelkkiä tulevia ministereitä ja professoreja, joidenka äly ei kertausta tarvitse, sillä läksyjä ei ole, kaikki on tehty jo koulussa, tai ne tarvitaan vasta viikon päästä, ei nyt tartte lukea jne jne. Että eikö enää tarvita oppia työntekoon, riittääkö kun hallitsee kännyllä ja koneella monenmoiset pelit ja kuviot?! Isovaarinsa  päähän meni oppi kuulemma kertalukemisella, täytyy toivoa, että Pikkukoululainen on saanut sieltä niin hyvät geenit, että Mummin ei tarvitse olla huolissaan, kun vastaus lopettamispyyntöön on kysymys "Miksi?".Eikä Mummi oikein osaa antaa siihen yhtään järkevää vastausta.

Jotenkin oli helpompi olla karanteenissa, kun oli synkeää, pimeää, sadetta ja loskaa, kun luonto ei komentanut ulos ja lenkille, kun aurinko moitti sisälläistujaa laiskaksi ja kun ei ketään voinut tavata. Nyt on yksi rokotus saatu ja sen mukana jonkinmoinen suoja pahinta tautia vastaan, silti elämä ei ole juurikaan muuttunut. Tukka vaan kasvaa.

Pääsiäismietteitä.

 Pääsiäisen päivämäärä vaihtelee kuun alusta kuun loppuun, mutta oli se sitten missä kohden huhtikuuta, meille se tuo monet muistot.Silloin otetaan esiin pari kansiota ja muistellaan, kuinka erilaista elämä silloin oli! Päätöksetkin tehtiin äkkiä ja yhtä äkkiväärästi on elämä heitellyt, tylsää ei ole ollut. Ensimmäinen Pääsisäiseen liittyvä muisto kuuluu Tampereen opinahjoon ja tuohon aikaan muodissa olleeseen kimppakämppään. Meitä oli kuusiYhteiskunnallisessa Korkekoulussa opiskelevaa, kaksi aina yhdessä huoneessa.

Minulle siellä opintoja ei suuremmin kertynyt, jotain kuitenkin, kun koulusta tuli kysely vielä vuosien jälkeen, jotta mahdanko vielä jatkaa opintojani! Ei taitaisi enää tänä päivänä moista tapahtua. Olin jo päässyt unelmatyöni pariin, joten vastaus oli helppo ei. Kolmesta tuli toimittajia, yksi katosi jonnekin ja huonetoverini vei rintasyöpä. Eilen lettuja suuhun pistellessä muisteltiin, että eipä silloin ollut rahaa edes lettuihin mansikoiden ja jäätelön kera, tilittiedot oli nollilla ja rahaa kukkarossa makrillipurkin hinnan verran. Tampere oli tuulinen ja kylmä, vaatetuskin taisi olla kehnonpuoleinen, lenkkeilystä ei kukaan ollut kuulut mitään, joten ei siis lenkkivaatteitakaan. Siinä Tammelan toria luultavasti korkkareilla tepastellessa mietittiin silloisen kihlattuni kanssa, että eipä tässä ole juuri mitään järkeä! Asua kahdessa paikassa, kummankaan opinnot ei suju ja rahaa ei ole ikinä! Mennään siis naimisiin, äkkiäkös moisen rituaalin hoitaa! Onnistuimme saamaan koko suvun kauhun valtaan, minun kotonani oli kiireinen kevät meneillään todistusten kirjoittamisen vuoksi ja Anopin mielipide tuli selväksi, hän kun ilmoitti asian kuultuaan:" Kaikkea sitä kuulee, lapset tahtoo naimisiin!"Toipui kuitenkin ja muutaman vuoden ajan säilyimme hengissä anopin joka toinen viikko lähettämän jauhelipaketin ansiosta, paketti noudettiin Matkahuollosta Linja-autoasemalta.

Se toinen , jonka vuoksi Pääsiäinen on muistorikas, on vanhimman kotiin pääsy Kätilöopstolta. Vanhimpana ja muutenkin hoitovimmaisena jo lapsuudessa, olin tottunut vauvoihin, mutta tämä uusi isä ei ollut ikinä vauvaa nähnyt, saati sitten sylissään pitänyt!

Oli röyhelöä ja pitsiä ja lapsi oli kaunis kuin vauvanukke! Kätilökin kävi siihen aikaan kotona tarkastamassa, että kaikki oli hyvin--ja nappasi tossut pois jaloista ! Ja paljasjalkaisena varvastossujen käyttäjänä tytär on vapaa-aikansa tähän asti kukenut. Usein tulee mietittyä silloista lastenhoitoa, oli naapuria ja kaupan seinältä napattua lippusta, sinne vaan  eikä yhtään tiennyt millainen hoito oli, ihmiseen luotettiin. Katselin tuossa naapuripihaan ja siellä yksinäistä vauvan vaunua.

Näin ulkoili myös tämä tytär, henkseleillä vaunuissa kiinni, roskalaatikon lähettyvillä. Äiti kävi pienin väliajoin tuuletusparvekkeella kuuntelemassa mahdollista äänteleyä vaunuista. Suomalainen vauva nukkuu päiväunet ulkona, oli mikä oli!Väistämättä tulee mieleen suvun uusin tulokas, kaikki on toisin!

Google on kiusannut Facen kanssa, olen joutunut vaihtamaan salasanaa moneen kertaan, nyt se on pysynyt paikoillaan.Mutta- gmail postini lähettää punaisia hälytyssignaaleja saajilleen! Minä en niitä näe, mutta saajat ovat ilmitelleet.Nappasin kuvan miehelle lähettämästäni sähköpostista ja se näyttää tältä! Katselin tietojani

ja jos haluaisin vahtaa salasanani, kone huomautti, että samalla joutuisin vaihtamaan erikseen joka ikisen tilini salasanat! Meni mietinnöksi, haluanko taas kerran joutua Face-rumbaan, taidan jäädä odottelemaan jonkun viisaan neuvoja.

Seurasin taas Pikkumiehen pyöräilyä ja kuuntelin hänen tuumailujaan, onko Pääsiäistipu käynyt munimassa Mummille ja Vaarille yhtään suklaamunaa? Tai mahtaako äidillä olla suklaaminunia,  hän kun huomenna tulee kotiin ja sitten on vielä yksi päivä vapaata koulusta! Vastausta kysymykseeni, tuliko kaikki Mummin tuomat suklaamunat jo syötyä, seurasi vain hiljaisuus, eli syöty on ja siksihän ne on munittukin. Rapakon taakse ei suklaamunia enää voi lähetellä, ne olisivat hautuneet tipuiksi, niin kauan kestää posti nykyisin :  LÄHETYSTUNNUS  : UJ000072988FI     -JA "lähetys matkalla". Toivotaan että se joskus tulee perille...siellä on tämän päivän synkkärilahja !

Lahja se on tämäkin! Pikkumies kurkisteli Mummin suuhun ja ihmetteli, mikä siellä kiiltää? Kultahan siellä! "No se on kallista " tuumasi, joten lupasin testamantata kullan sekä suusta että purkista, jossa yksi löhii alkoholissa! "Joo, mä myyn ne sitten!" Kauppiassukua.