Tämän päiväisen suomi-filmin upeat kuvat ja kuvatut paikat maalaismaisemineen oli minulle koskettavan nostalgista. Iitin Vuolenkoskella ja Mankalan koskilla kuvattu elokuva oli jollain lailla tuttua, vaikka en tiedä itse koskaan Mankalan koskilla lapsuudessa käyneenikään. Silti se tuntui tutulta, niin paljon on siitä kerrottu, joten reippaan mielikuvitusmaailman omaavana olen helposti osannut astua tarinan sisään. Kuviakin sieltä on, kuten tuo yllä oleva, jossa äitini ja Vaarini poseeraavat sillalla. matka tehtiin autolla,
joka ei 1939 ollut kovinkaan tavallista.
Koskenkylässä oli vanha renki, jolla oli sana hallussa:
"Panee kirpun poikki ja pitää molemmat puolet."
"Ei kaikki suuhun, mitä on syömässä."
"Naipa ihminen se on kuin soiva metsä"
"Niin kiirettä pitää, että tulee hiki jo sitä ajatellessa."
"Minkä kaksi tietää, se on salaisuus, kolme on jo koko maailma."
Ja monta muuta, mutta jäin sitten vain seuraamaan elokuva tarinaa, hienoa kuvauskohteen valintaa ja mustavalkoisen kuvan valojen leikkiä.
Suuresti ihmettelen, että tämä elokuva ei ole noussut vanhojen hyvien joukkoon, siitä ei puuttunut mitään, melodraamoja kaikki sen aikuiset maalaisromantiikat olivat, tämä hyvässä joukossa tapoineen ja tyylineen. Ja minä uppoan nostalgiaan.
Kevät on jo täällä. Istuin eilen parvekkeella lukemassa, sitkeästi Iltiksen verran, ei se vielä kovin lämmintä ollut. No, tänään uskalsin jo pihalle, sain seuraa naapurin hippipojasta, joka oli tullut pitkiä hiuksiaan kuivattelemaan. Meillä yhteinen ihmettelyn aihe, ihmisten sotkuisuus! Leikin sitten talkkaria ja keräilin tupakan tumpit roskikseen, sinne asti näyttää tupakoitsijan askel olevan liikaa.
Mutta kahvikuppini nautin, kirjaani luin, varpaat laitoin hiekkaan ja seurasin mustarastaan pesänrakennuspuuhia, kun se kuosutti pesaikossa penkkini vieressä.
Ja mitä luin? Anna Soudakovan esikoista, se kertoo hänen isoisänsä tarinaa Stalinin vainojen aikaan .Lapsenlapsi pääsee Turkuun ja löytää
vanhat kirjeet, siitä alkaa monipolvinen vaellus, jota ei ollut hauska seurata, pahimpia kohtia en halunnut edes lukea .Ehkä olisi pitänyt, onhan jotkut joutuneet ne elämään.
Kolmasluokkalaisen lukukokemukseen kuuluu nykyisin kovin erilaista kirjallisuutta kuin äitinsä aikaan. Tunnilla luetaan "Neropatin päiväkirjaa", lainasin kolme niistä tutustuakseni. Lueskelin tätä" Kovan onnen kesää" auringon paisteessa ja tulin tulokseen, että jos Pikkumiehenkin kesä olisi tuon kaltainen, voisihan sitä nimittää kovan onnen kesäksi1 Mutta enimmin se kova onni koskettaisi vanhempia, sen verran hankalaa olisi poika saada sisältä ulos, pois tietokoneen pelimaailmasta. Kirja on helppo luettava, sillä se on kirjoitettu sarjakuvamuotoon ja kuvitettu piirroksilla. Olisin kuvitellut, että moinen maailma suurestikin kiinnostaa Pikkumiestä, mutta eipä! Tylsää, kuulemma ja ottaa esiin Tällaisen "Puumajan", joka taitaa olla sekin sarjakuvaa, mutta pelkkää mielikuvaa. Hyvä niin, sillä Neropatin opeilla ei koulukäynti suju, ehkä tuolla puumajassa opit ovat parempia, mene ja tiedä, kun en ole vielä tutustunut.Oli miten oli, koulumaailma on täysin toisenlainen kuin ennen ja niinhän sen tietysti pitää ollakin! Mutta jotenkin olemme tuumanneet, että istuuko siellä luokassa pelkkiä tulevia ministereitä ja professoreja, joidenka äly ei kertausta tarvitse, sillä läksyjä ei ole, kaikki on tehty jo koulussa, tai ne tarvitaan vasta viikon päästä, ei nyt tartte lukea jne jne. Että eikö enää tarvita oppia työntekoon, riittääkö kun hallitsee kännyllä ja koneella monenmoiset pelit ja kuviot?! Isovaarinsa päähän meni oppi kuulemma kertalukemisella, täytyy toivoa, että Pikkukoululainen on saanut sieltä niin hyvät geenit, että Mummin ei tarvitse olla huolissaan, kun vastaus lopettamispyyntöön on kysymys "Miksi?".Eikä Mummi oikein osaa antaa siihen yhtään järkevää vastausta.
Jotenkin oli helpompi olla karanteenissa, kun oli synkeää, pimeää, sadetta ja loskaa, kun luonto ei komentanut ulos ja lenkille, kun aurinko moitti sisälläistujaa laiskaksi ja kun ei ketään voinut tavata. Nyt on yksi rokotus saatu ja sen mukana jonkinmoinen suoja pahinta tautia vastaan, silti elämä ei ole juurikaan muuttunut. Tukka vaan kasvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti