Koiranpuremia

 Kevät, roskaa, hiekkaa kengässä, outoja koiranomistajia ilman kakkapusseja, kirkas aurongonpaiste, joka sokaisee silmät, mutta ei tarpeeksi kaikelta lialta, jota ihmiset ovat mättäneet luontoon upean talvenaikana, kuvitelleet, että kun ne katoavat hankeen, niitä ei enää ole! Kun Pikkumiehen Alma-koira  jättää tassunjälkensä kadun reunalla olevaan auringon pehmentämään kakkaläjään, sitä aivan riemusta heittää toiveen läjän omistajan astuvan reippaaasti omaan tuotokseensa -ja vievänsä sen omistajansa olohuoneen sohvallle! Kiitokset siitä pitäisi saada, ehkä omistaja muistaa korjata seuraavalla ulkoilulenkillä tuotoksen kakapussiin ja pudottaa se roskikseen! Alman askel on kevyt ja tassut on helppo siivoilla vaikka lähilätäkössä, mutta muistuupa mieleen isovillakoira Blackyn muutamat kokemukset kaupunkielämästä, niistä ei emäntä aina ollut kovin iloinen! Tosin on sanottava, että paljon on kuri parantunut parinkymmenen vuoden matkalla, mutta aina noita holtittomia löytyy!

Tuohon holtittomuuteen oli Hallituksen ja THL:n taas puututtava, liikkumisrajoitukset astunevat voimaan Pääsiäisenä, jos aikataulu pitää. On se kumma, että ilman maassa vallitsevaa lakia, kansa ei itse osaa rajoittaa menemisiään, ollaan kuin lastentarhassa, jossa totellaan jos opettaja niin sanoo! Vaikka eipä enää sielläkään. Usein tulee tässä ajassa mietittyä, että ei se itsevaltius olisi lainkaan huono juttu, pitäisi vaan olla hyvä hallitsija ja sitähän se ei kokemuksen mukaan koskaan ole.

Luin  tuon Lara Prescottin kirjan "Tohtori Zivagosta", Boris Pasternakin teoksesta, jota ei olisi saanut julkaista Neuvostoliitossa, koska se kertoi Pasternakin oman rakkaustarinan vaiheet kaikkine julmuuksineen ja Siperiaan karkoituksineen. Vaikka tarina oli osin mielikuvitusta, kuva yhteiskunnasta ja sen silloisesta järjestyksestä lienee oikea, eli aina ei kuri onnistu tehtävässään. Ihan mielenkiinnolla seuraan tätä oman maamme kurinpitoa, miten itsenäiset kansalaisemme siihen suhtautuvat! 

Suurta haloota on tullut uuden kanadalaisen sarjan uudesta filmatisoinnista, "Anna-A", nimellä kulkeva sarja jakaa mielipiteitä ainakin Facebookissa! Me, jotka olemme nuorina kahlanneet Annamme kertaan jos toiseen, emme voi millään hyväksyä sitä sisältöä, mitä Annaan on luotu. Itse Anna kyllä kelpaa, kuten Marilla ja Mathew, kaikki muu ja muut ovat sitten falskeja! Annan tarina kulkee tuhatkahdeksansataa luvun lopulla, ei silloin sanottu vastaan opettajalle, ei  hyväksytty ja puhuttu miesten tai naisten keskinäisistä suhteista. Avonleassa ei ollut mustia tai intiaaneja, ei gettoja. Sarjassa on selvä tiedonvälityksen maku, se vaan on väärässä aikakaudessa, olisi pitänyt hypätä ainakin sata vuotta eteenpäin! Mutta katsojat hyväksyvät eriaikaisuudet, Annan soljuva lörpöttely vie mennessään. Mutta meille kirjan maailmaan joskus uponneina toinen Anna, Megan Follows  on se oikea Anna. Vaikka täytyyhän sarjaa katsoa, eihän sitä voi muuten arvostella. 

 

Joskus sitä miettii, että mitä Hesarin arvostelijat ymmärtävät vanhan ajan elokuvatuotannosta, tämäkin Mika Waltarin kirjoittama elokuva mainittiin yhdeksi Waltarin huonoimmaksi. Onneksi kuitenkin istuin katsomaan, sillä se oli tunteellinen oman maan ja kodin kaipaus talvisodassa menetetystä Karjalalasta.Tippa silmässä sitä katsoin, ei sitä voi edes kuvitella millaista se elämä toiveineen siihen aikaan oli. Poikkeuksellinen elokuva oli siinäkin mielessä, että tarinassa oli kerrankin hyvä isäntä, joka ymmärsi paluumuutajia ja heidän kaipuutaan omaan maahan ja kotin. 

Myös "Neljä naista" elokuva oli hyvä. Sekin talvisodan jälkeen ja myös sen ajan naisten kohtelusta itsenäisinä toimijoina, kuvaus oli kaunista, tällä kertaa hieman paremman väen ruokapöydästä. 

Jalkapalloa harrastava Pikkumies sai  vetää päälleen eilen Suomen pelin kunniaksi "Suomi-peli-paidan "!Se oli hieno juttu tässä asiassa. Huono juttu oli, että sitä peliä ei voinut katsoa kotitelkkarista! Onneksi paita oli hyvää kestävää keinokuitua, sillä se lensi kaaressa pään yli nurkkaan ja muutama kiukkuinen askellus päälle! Mikään ei ollut hyvin, mutta parani hiukan, kun Mummi rupesi lukemaan Muumipeikon talvesta. Siellä kirjan sivun alalaidassa istui hyvin kiukkuinen PikkuMyy. " Ihan kuin äiti", tuhahti Pikkumies. Eikä se kaukana ollutkaan, Mummia nauratti ja sulihan se Pikkumieskin, onneksi kaveri on nopeasti leppyvää sorttia!

Lopetan sillä, millä aloitin. Newfoundlannin koiran, Pantten, jättämällä vaalitulla muistolla. Kirja on vielä luettavassa kunnossa ja mukava sellainen vaihteeksi.