Sukulaiset, keitä he ovatkaan?

 Sunnuntaiaamu on venähtänyt iltapäivän puolelle ja me lojutaan sängyssä.Mies lukee Hesarin kuolinsivuja, tänään oli vain yksi tuttu kuollut. Onhan näitä ilmoituksia muinakin päivinä, mutta tämä korona-aika on luonut meidän sunnuntaiaamulle rutiinin: pitää katsoa moniko on kuollut ja onko tuttuja. Aika usein on, miehellä on pöytälaatikossa iso nippu kuolinilmoituksia, minun ystäväni on liimattu albumiin kuvien ja muistojen kera. Tänä aamuna tuntui jotenkin synkältä kuunnella syntymäaikoja, ne oudosti olivat lähellä omaa syntymävuottani,aiemmin ne ovat olleet vain lukuja, nyt usemmissa oli samat numerot kuin minulla.Mietin, mistä moinen kirkastuminen tuli, ehkä eilisestä , istuin Kaisanniemen kasvitieteellisessä

ja soittelin kolmelle yhdeksänkymppiselle, kerroin kukkien kauneudesta ja olin pahoillani, kun he eivät päässet ulos raittiiseen ilmaan. Jokainen asui omassa kodissaan, yksin.Yhden herätin sohvalta ja sinne hän meni puhelun loputtua.Toinen kärsi selän rappeumasta, ei ollut ketään viemässä ulos omaan pihaan. Kolmas, ikäiseni, astmaatikko pysyi sisällä, ei edes parveke houkutellut. Ja aurinko paistoi! Ikä ja tulevat vuodet mietityttivät, minne se aika oikein meni? Koko kesä on kadonnut, hups, noin vain! Tavallisena sunnuntaina olismme  tarkistaneet , mitä elokuvia menee? Ja hypänneet ratikkaan, ajelleet ehkä päätepysäkille ja kävelleet takaisin. Jotain tällaista. Mutta nyt ei ole elokuvia, ratikat ovat muistoja menneiltä koronavapailta ajoilta. Museoita olisi ehkä, mutta jollain lailla tämä aika on luonut meistä aivan uudet ihmiset, ikäihmiset, varovaiset ja toisia karttavat, omaan oloon tyytyväisiä kummajaisia.

Olen aina ollut sukurakas, kehittänyt isoja sukujuhlia ja ilmaantunut usein kutsumattakin tarkistamaan , vieläkö sukulaiset tuntevat. On ollut mieltä ylentävää törmätä jonkun sukulaisen ovelle, sellaisen, jolle on pitänyt esitellä itsensä ja kertoa, kuka olen ja mistä tulen! Tämä kesä olisi ollut juuri sopiva sellaisiin vierailuihin, mutta sitten tuli tämä korona. Ja tottakai luvassa olisi ollut monenlaisia juhlia, kuten nyt tällä viikonvaihteella kahdet!

Melkein koko miehen puolen suku juhli uutta kevään ylioppilasta lauantaina ja sunnuntaina sama porukka  rippilasta! Huolimatta miehen hienovaraisesta huomautuksesta joskus, olen tuntenut kuuluvani samaan ryhmään lasteni ikäisten sukulaisten kanssa, eivät ole minua häätäneet juhlistaan, mutta nyt tämä kurja sanonta "riskiryhmäläinen" on asettanut minut uuteen asemaan, jäimme pois juhlista. Kaikilla on kännykkä, siinä kamera, lähettäminen ei maksane muuta kuin hiukan aikaa. Suvussa on myös kunnon kameran hallitsevia, on tietokoneet ja vain napsautus ja kuva olisi perillä!

Silti tähän asti olen ollut hän, joka on kameraansa tallentanut kymmenet juhlat ja juhlittavat! Nyt tämä riskiryhmäläinen joutui pyytämään Tatjaa, Aukkua ja Maikkua käyttämään kännykameraa ja suuri kiitos heille, kännyyni tulvi kiitettävästi kuvia, jotka sitten latasin koneelleni. 

Miksi se on niin tärkeää? Siksi, että minä haluan tuntea sukulaiseni, kun he tulevat kadulla vastaan. Tai kun tapaan heitä ehkä tulevissa juhlissa, tapaamisissa tai muuten vain.Tämä tuli konkreettisesti mieleen, kun sain yllätyspuhelun kouluaikaiselta kaverilta, ääni ei kuulostanut entiseltä ja varmaan mies on muuttunut kymmenien vuosien saatossa, tuntisinko?! Tuskinpa, ainakaan kadulla kulkiessa. Niinpä tuohonkin olisin tarvinnut kuvan, kasvot, jotka olisin yhdistänyt nimeen. Lapset kasvavat, muuttuvat ja jollen näe edes kuvia, heistä tulee tuntemattomia. Siksikin kuvat ovat tärkeitä, ja siksi  Mummolan pianon päällä on suuri kokoelma hääkuvista ristiäisiin.

Tämä sateinen sunnuntai on mennyt albumia tehdessä. Kuvat on teetetty, lajilteltu ja kohta ne on liimattu."Niihin paksuihin lehtiin. Minä tykkään katsella niitä." Mistäpäs se Pikkumieskään sukuaan tuntisi, ellei olisi Mummin valokuva-albumia! Siellä he kaikki ovat, kansio on tutustumista varten.  

Uusi Googlen Blogi ärsyttää-edelleen.

Viime yönä oli mahtava ukonilma, pamautteli ja jyrisi reilusti suuremmin kuin tuo vieressä jylläävä Hakaniemen kallioiden räjäyttely! Ukkonen piti valveilla puoli yötä, sammutin valot, jotta saatoin nauttia räiskyvistä salamoista ja heti päälle jyrinää, komeaa luonnonnäytelmää, nautittavaa täällä kaupungissa. Maalla joskus kiersi outo kupliva vatsassa, siellä saatoin mennä ulos kameran kanssa ja kokea  pienen pelon tunteen, kun se oikein paukkui kalliota vasten. Nyt olin laiska, nautin luonnonjuhlinnasta pituusasennossa sängyn pohjalla avonaisen parvekkeen vieressä. Meillä ei ole suljettu ovea yli puoleen vuoteen, koronapöpöt ovat saaneet kyytiä, läpivetoahan ne suositteli! Oliko niin, että ainakin kolme kertaa tunnissa olisi ilman vaihduttava, jotta se on edes niukasti turvallista hengittää! Sopii minulle, koneellinen ilmastointi  ei.

Keskimmäinen saapui Sveitsistä, hän asusti nuorimmaisen luona, etäisyyttä pidettiin niin , ettei juurikaan ennätetty tavata koko neitoa! Halata ei saa, mutta uida uskalsin kuitenkin Pikkumiehen kanssa, kukaan ei ole uutisoinut koronan leviämistä uimaveden mukana!

Tämä on nyt niin sanottu uusi parempi Googlen blogi, oli miten oli, minulla se ei toimi .Kuvat eivät asetu haluamaani paikkaan, ne katoavat, kun yritän niitä siirrellä. Toistaiseksi en ole löytänyt yhtä hyviä työkaluja kuin vanhassa oli ja entisestään tiedän, että valittelu ei auta, joko olen tyytyväinen tai sitten otan pitkät! Pelkällä tekstillä en tee mitään, elän kuvien kautta. Pitäisi löytyä pitkää pinnaa, epäilen omaani suuresti, ellei sitten itsepäisyys vie voittoa tuostakin asiasta. Jää nähtäväksi, kuinka käy.

Tällä hetkellä kävi juuri niin, että ajatus katkesi ja pinna paloi. Nyt on sopiva mielentila murjaista päivän vitsi:

 Vaimo istuu parvekkeella kirjan kanssa, mies kurkkaa ovelta, hän on lähdössä lenkille.Vaimo siihen:

”Viitsitkö kurkistaa, onko imurin pussi täys? Se kun haisee vähän…”

"Pikkuhetki, koskeeko tämä jotenkin mua?!”

Olenkohan ollut liian kauan nenän edessä kotona vai onko tämä hienovarainen ilmoitus. että voisi sen siivoojan kohta hommata!? Mies kun ei voi sietää edes imurin ääntä, ellei se sitten satu kuulumaan auton imurointiin. Tässä olisi nyt sitä Naisliiton oppia tarjolla: tasa-arvoa. Ei voi mitään, ikä tuo mukanaan outoja juttuja… väärin väärin, kyllä meillä sitä tasa-arvoa, mutta ensin lenkki, jalkapallo, snookeri ja nyt vanhoilla päivillä yleisurheilu! Onneksi kaikki nämä, sillä onhan meillä nyt KORONA, ei sitä mieskään jaksa koko päivää imuroida!

Latasin tähän monta kuvaa, mutta ette ehkä niitä tarvitse, kone on päättänyt niin. Nyt saa riittää, menen lukemaan parvekkeelle kesän viimeisiä lämpöisiä öitä nautiskelemaan. Donna Leon on meneillään ja kerroin just miehelleni, että siinä on kirja, jonka lukeminen on aloitettava ensimmäisestä kirjasta! Ensinnäkin henkilöt tulevat tutuiksi, sitten verkkainen elämäntyyli Venetsiassa ja jos siihen tykästyy, lukee kaikki seuraavatkin kirjat! Mutta jos aloittaa vaikka tästä uusimmasta, tutustuminen jää siihen. Nyt menen nauttimaan Brunettin rauhallisesta ja kultturellisesta elämänmenosta.

Nyt on seuraava päivä ja jatkan noin vain tätä kirjoitusta! Ei tarvita käskyä "muokkaa" tai muuta, ehkä se tulee  julkaisuun, kunhan sinne asti ennätän.Tai sitten ei. Olen saanut ohjeita, mitä tehdä tuolle ukko-paralle, joka ilmaantuu, kun julkaisen jutun. Nyt on jännittävää nähdä, toimiko se, oma naama siinä nyt pitäisi olla tilalla. Ennen siihen ilmaantui postauksen ensimmäinen kuva, joka oli tavallaan houkuttelemassa lukijoita, nyt taitaa olla ehdolla minun naamani, toivottavasti se on hyvinkin puoleensa vetävä, sillä muuta ei nyt tähän hätään onnistu!

Ylihuomenna on Käpykylässä lakkiaiset, jonne emme lähde. Kiitos koronan. Olisi ollut mukava tavata sukua ja tuttavia, hotellinkin olin  varannut jo aikaa, peruuttaahan se piti.Tatjalle olen heittänyt pyynnön ottaa kuvia, niillähän sitä jo juhlii täällä seinien suojassa pitkän aikaa!

 

Tämä on jännää aikaa, ihmiset muistelee. Facen sivuilla olen huomannut kuinka paljon kuva merkitsee.  Ei mikä tahansa kuva, vaan juuri se kuva siitä kohtaamisesta ja siitä ihmisestä, siitä muistosta silloin kerran. Siellä se on tallessa, koneella jossain, kun sen vaan nyt löytäisi! Meillä ei ole tuota ongelmaa, kuvia on paljon ja kaikki kansien välissä teksteineen ja lausahduksineen, otat minkä vuoden kansion tahansa, sieltä he löytyvät, ystävät, tutut, kohtaamiset ja sen mukana tunnelmat. Perhe ja lapset, niiden kansioiden tärkeys korostuu tänä aikana, kun emme voi tavata, emmekä olla puhelimessakaan  pitkin päivää. Mutta valokuvakansioita voi katsella ja kieriskellä muistoissa, joskus niin haikeissa, mutta useimmiten hilpeissä tunnelmissa. Onneksi olen tallentanut - ihan kaiken.

Nyt julkaisen tämän jatkoteksteineen, ehkä siellä sitten on Ukko hukattu ja laitettu Vanski tilalle, tiedä sitten oliko se parempi ratkaisu. Ainahan senkin voi muuttaa, jos nyt tämä onnistuu...Kuvien asettelu ei kyllä ole minnekään muuttunut...rasittavaa. Sänky kutsuu ja ehkä näen mukavia unia mukavsiat muistoista! Toivottavasti tekin.

 

Mitä minä koulussa opin...

Luin Linda Olssonin kirjan "Autio ranta".En erikoisemmin pitänyt siitä, mutta sattumoisin se kolahti juuri kohdalla! Juttelin ystäväni Liisa Amandan kanssa puhelimessa, tietenkin, sillä eihän tänä korona-aikana kylään uskalla mennä, vaikka kutsukin kävi! Olin kirjassa ihan loppusuoralla ja miten päädyimmekin päivittelemään nykyajan kylmää yhteydenpitoa, kaikki kun tapahtuu netissä tai puhelimessa! Liisalla oli ollut syntymäpäivä ja minä olin lähettänyt ihan oikean postin kautta hänelle kortin, johon olin liimannut Pikkumiehen maalauksesta tehdyn postimerkin, Liisahan maalaa, joten kortti oli todella ajateltu juttu! Ja vastaanottajalta myös huomattu. Minulla oli nimipäivä ja sain aika monta kaunista kuvaa kännykkääni, mutta ei niitä voi seinälle ripustaa! Pöydälläni on malja, joka ennen täyttyi saaduista korteista ympäri maailman, nyt ne kuvat ja viestit löydän kyllä koneilta, onnekseni kiitän siitä naamakirjaa. Mutta eihän se ole sama kuin että voit ottaa ne käteesi, hypistellä, katsella postimerkkiä ja leimaa siinä, muistella häntä, joka sen minulle lähetti. Mutta entäs he, joilla ei tuota nettiyhteyttä ole ? Puhelimen käyttökin muussa tarkoituksessa kuin juttelemisessa ei onnistu? Joku nyt sanoo, että ainahan voi soittaa! Mutta jospa sekä soittaisi että lähettäisi kortin, saisi muistella soittajaa katselemalla korttia seinällä. Tekisi ehkä hyvää monelle mummolle ja papalle, tätä olen Pikkumiehellekin yrittänyt jakaa, varsinkin nyt, kun hänellä on pianon kannella monta upeaa Mummin teettämää postimerkkiä! Sopisi niillä ilahduttaa Mummiakin, mutta kun moista ehdotin, vastaus oli vikkelä :" Minä laitan sulle kuvia WhatsUppilla" Ja niitä olen kiitettävästi saanutkin. 

Liisa Amandaan sitten. Hän oli ratkaissut korttiongelman tavalla, jonka minä adoptoin välittömästi! Hän säästi viimevuotiset joulukortit ja laittaa ne esille ensi jouluna uudelleen! Eihän korttien sanoma ja ilo ole vuodessa parissa miksikään muuttunut! Liisa oli myös löytänyt vanhoja kirjeitä, joista hän oli kovin onnellinen ja aikoo säästää ne lapsenlapsilleen! Tuohon asiaan minulla oli heti kommentti, aikaisemmin jo mietitty. Minullakin on tallessa monia vanhoja kirjeitä, joten tuumasin, että "Liisa pieni, kenen luulet osaavan niitä lukea?!" Pikkumies on kaksi vuotta kouluaan käynyt, mutta Mummin käsialasta ei tule selvää! Se onkin kuulemma huonosti selvää otettavaa ja huononee koko ajan  käytön puutteesta, mutta allekirjoitukseni on kuitenkin vielä kelvannut! Seuraava polvi jättää sormenjäljen, eikös ne tehneet juuri niin yli sata vuotta sitten?! Vedettiin punainen viiva tai peukalon jälki! Takaperoista kehitystä, sanoisin.

Mistäköhän syystä halusin laittaa näkyville kuvan muinoisesta pyykkilaudasta ja soikosta!? Ehkä se on vastaus johonkin Facebookin nuoren ihmettelyyn, jotta muistaako kukaan tällaista?! Ja eihän moni ollut koskaan nähnytkään ja miksi olisikaan, kolmekymppinen perheenäiti pyykkää pyykkinsä koneella eikä tunnista moista tavaraa. Mutta minä kyllä tunnistan ja muistan myös sitä käyttäneeni, molempiakin ja siksi on aika hauska katsella vanhoja suomi-leffoja, niistä sitä huomaa, kuinka ikäloppu tämä ikäihminen jo on! Ei ole ollenkaan vaikeaa ymmärtää tätä luokitusta seniorista "riskiryhmäläiseksi ikäihmiseksi". Me siis pysytään kotona, ei vierailla, ei käydä elokuvissa, ei konserteissa, tallataan vaan asfalttia! Jos on elo muuten taaksepäin menoa, niin röyhistän rintaani, sillä tämä uusittu blogi taitaa toimia! Joitakin kurjuuksia vielä on opittava, kuvat keikkuu missä sattuu, mutta ajan kanssa oppi lisääntyy, seniorilla.

Valkoposkihanhista oli juttua Hesarissa. Syy ja seuraus, hanhet syö ruohoa ja se menee läpi minuutissa, eli hanhi syö ja kakkaa .Ja sehän näkyy ja suututtaa kävelijää. Mies luki saman jutun, tuumi:" Ehkä minunkin on parempi olla syömättä salaattia, kun se on noin huonosti sulavaa." Konstit on monet, mutta onneksi kaikki eivät mene perille!