Miten muistat minut ja muut.

Oscarvoittaja "Parasite" on nyt nähty ,kelvolliseksi elokuvaksi todettu ja samalla ihmetelty, miten oikeastaan on mahdollista , että amerikkalainen yleisö on sen parhaaksi ulkomaiseksi valinnut! Elokuva oli löyhä parodia rutiköyhästä  ja yltiörikkaasta korealaisesta perheestä. Näyttelijät olivat hyviä, miljööt asiaansa sopivia, kuvaus huolellista ja kaunista, kunnes käsikirjoitus livahti ylilyönteihin, niin kiinalaiseen tapaan, korealaista kun en tunne. Mies oli pitkästynyt, minä kyllä katsoin ihan mielenkiinnolla koko elokuvan läpi. Ei siitä suosikkia tullut, mutta onpahan nähty. Ja vierailtu korealaisessa asuinympäristössä, mielenkiintoinen, mutta sinne en haluaisi muuttaa.

Myrskysade hakkaa ikkunaa, tuuli painaa kävelijän vinoon, pakottaa sivuaskeliin. Hakaniemi on telineitä täynnä, joka puolella revitään ja rakennetaan. Silti asuinpaikkana se on näin koirattomalle eläkeläiselle loistava paikka asua, elokuviinkin juoksimme vain yhden kadun yli ja metrolla Kalasatamaan! Ei haittaa sade, ei myrsky, uskomatoman helppoa elämää, joskus ihan hävettää tämä liikumisen helppous.

Koirattomana, tuli sanottua.Tuttava on saanut kotiinsa pienen sekarotuisen pennun, snautseri ja villakoira.Tulos on ainakin nyt syötävän suloinen, toivottavasti jatkossakin, ettei käy niinkuin minun löytökoirani kanssa Espanjassa! Matiksi ristitty ihanuus olisi päätynyt mukaani, jos olisin ollut siellä tarpeeksi kauan kaikkiin rokotuksiin! Matti oli hellyttävä mustavalkoinen pentu, joka sitten onneksi pääsi oikeaan kotiin vuorille ja kasvoi liki vasikankokoiseksi! Sekarotuisen geeneistä ei ikinä tiedä.Yhtä kaikki, rakastettuja heistä tulee, kasvoivat he sitten millaiseen muottiin tahansa.

Talvilomaviikko, ennen se oli hiihtolomaviikko, nyt sen nimi voisi olla uintilomaviikko, niin on ollut märkää! Mummillakin on ollut vapaata, joten onnistuin saamaan vanhat naapurit kylään Saku  koiransa kanssa. Sakulla on ikää jo reipaat yksitoista vuotta, se oli täysin tottunut vierailija, torkkui suurimman osan visiitistään. Toki täytyy myöntää, että isäntänsäkin on vanhemmiten herkistynyt. Ei olisi ollut mahdollista muinoin rotwailer-Fefulle laittaa nenäänsä ruokapöydälle ja tietää saavansa isännän kädestä muutaman herkkupalan! Pikkumiehellä on tallessa koiranherkut naapurin Pinja-hauvaa varten, pussi pöydälle ja koiran isännän käsi kävi tottuneesti pussin ja hauvelin kuonon välillä. Talon emännästä oli totisesti hauska seurata, kuinka koira vie isäntää, kuten sanonta kuuluu. Eipä silti, suodaan moinen lellittely vanhalle.

Luin kirjan "Miten muistat minut" ja jäin miettimään, että miten me oikeastaan muistamme toisemme! Tuota ongelmaa minun perheelläni ei pitäisi olla, sillä koko elämä on tallennettu kansiin valokuvin,  tekstein sen aikuisesta tilanteesta, oli sitten kyse lapsen kehityksestä, koulumenestyksestä tai perheen muusta tilanteesta, yleensä liitettynä sen ajan tapahtumiin ja maailman menoon.Tätä yritän jatkaa Pikkumiehen albumiin, tallentaa muun muassa lehtiuutiset Kuuban tilanteesta, millaista elämä oli hänen lapsuusaikana Papan kotimaassa, sillä kommunistisessa Kuubassa arki on kovin toista kuin täällä meillä.Tuossa kirjassa äiti ja poika muistelivat elämäänsä yhdessä ja erikseen, satuttavan traaginen tarina hyljeksityksi joutuvan kerjäävästä anteeksiannosta, liimasta, joka kuitenkin, vaikkakin heikolla köydellä, sitoo heidät yhteen.

Turku oli ennen lähellä, autollahan hurahdit päväsaikaa sinne ja takaisin.Miten siitäkin matkasta on tullut yhtäkkiä pitkä? Pitäisi ennättää valoisan aikana ja mieluiten illaksi kotiin omaan sänkyyn? Turussa on lapsuudenystävä, siellä pitäisi (sana jota inhoan) käydä ja samalla vierailla näyttelyissä, joita sillä matkalla tuntuu riittävän! Katselin juuri yhtä postausta ja ihastuin pariin kuvaan, miksi , en osaa selittää, ne kun eivät välttämättä ole minulle tyypillisiä, mutta tuossa ne nyt ovat! Ja kunhan kevät  tuo tuon ökykirkkaan valonsa, niin vielä sinne ennättää, toukokuuhun asti ovat katsottavina.
 LÖYTÖRETKIÄ Lars Göran Johnssonin kokoelma24.1.–17.5.2020

 "Miksi sinulla on vain kuolleita kukkia maljakossa, heitetään ne pois!" Tuumasi kerran Pikkumies katsellessaan taideastelmiani. Nyt minulla on ihan elävä kukka, huone-esikko kuulemma ja kohta kukkii keskimmäisen marraskuussa tuoma valkoinen tulilatva! Elossa on myös parvekkeella vanhimman äitienpäiväruusu, avaako nuppunsa, voi olla. Nuorimmainen kukittaa äitiään ja isäänsä elävillä ja normaalisti kuolevilla leikkokukilla. Ystävänpäiväkorttikin rantautui eilen, kiitos!

Tervetuloa myrsky

 Helmikuu, siis kevät .Ja kevään inhoittava kova valo, joka ei kyllä helli migreenikon päätä!Päässä suhisee, olo on kuin muurahaispesässä. Toivotan ilolla tervetulleeksi myrskyn vesisateineen, se pimentää ainakin tuon alhaalla taivaalla kelluvan valomöykyn, joka tirittää suoraan silmään vaikka kuinka yrität piiloutua lasien tai lakin lipan alle! Helsingissähän ei hiihtolomalaisten harmiksi lunta ole, on lähdettävä Lappiin asti, jos mielii nähdä kauniita valkoisia hankia. Katselin vanhoja kuvakansioitani, sillä mielestäni aina ennen oli tähän aikaan lunta, märkää tai pehmeää, paljon tai vähä. Maa oli valkoinen , oli pakkasta ja toppahousut jalassa. Nyt ei ole toppavaatteilla ollut käyttöä, paljain nilkoin ja kesäkengillä Helsingin kylmää tuulta vastaan , hyvin on pärjännyt.Meri velloo vapaana ,  olisi ollut loistava vuosi harrastaa uintia, tosin mukavuushaluisena sauna tai ainakin pukukoppi olisi ollut suotava! Ja mieluusti järvivesi. Eri vuosien helmikuut näyttivät ettei se talvi nyt ihan joka vuosi ole luminen ollut , mutta kun se on ollut , niin kaunis se on ollut ! Muutaman kuvan kopioin tänne ihailtavaksi.

Kevät on myös luonnon heräämisen aikaa, kaupungissa sen huomaa paitsi valon lisääntymisestä, niin varpusten sirkutuksesta Töölönlahden rantapensaissa.Niitä kun kuuntelee, jää pakosta ihmettelemään huolesta varpusen katoamiseen , siellä niitä ainakin on ihan entiseen malliin sirkuttamassa! Tuli tuossa mieleen, kun Iltalehdessä otsikoitiin surkeutta, kun vanhus jutteli kukkasille! Ennen aina  sanottiin, että kukat kasvaa, kun niille jutellaan? Kun asut yksin, jollekin sinun on juteltava, muuten katoaa ääni! Tässä vieressä näette minun juttelukaverini, komensin heitä pysymään paikoillaan ja hyvin nuo tottelivat, tosin ikkunan takana!Täällä kaupungissa kun ei lintuja saa ruokkia ja kaikilla ei ole koiraa tai kissaa, niin sitten juttelet kukkasille, ei se sen kummempaa surkeutta ole.

Torstain konsertissa oli sello , upea soitin , kun sitä soitetaan melodisesti, vanhanaikaisesti kuten  Schumannin konsertoissa soitetaan.Tosin tuo konsertto ei ollut minun suurinta suosikkia, toki sello, mutta muuten musiikki oli irtonaista ja pomppivaa. Kun tämä Daniel Muller-Schott sitten soitti kiitoskappaleen, silloin sello soi niinkuin sen mielestäni pitääkin , melodisesti ja laulaen. Simone Young oli kapellimestari , australialainen nainen, kiitelty kylläkin. Pohjalainen anoppi olisi tokaissut, että "Tukka kiinni"! Saman kommentin kuulin Bridgeporukassa, niin tärkeä on esiintyjän ulkoasu, valtoimenaan roikkuva epäsiisti tukka häiritsi esiintymistä, joka sekään ei ollut liikekieleltään kaunista.
Schubertin traaginen sinfonia jätti hyvän kokemuksen tunteen, kaunista.Vanhanaikaista, sanoi vieressäistuja, hyvä!

Kokemuksesta puheenollen, luin Eva Lennonin omaelämänkertakirjan.Hän kirjoittaa elävästi ja hauskalla puolipakina tyylillä ajasta viiskyt ja kuuskytluvulta Helsingistä. Minä vaikutin siihen aikaan keski-Suomessa ja ihmettelin, olinko elänyt ollenkaan tuota aikautta! En tunnistanut tuosta elämästä yhtään mitään, se ei koskettanut minua millään lailla, ei uutisilla ei ihmisillä ei tyylillä. Koko Suomi näytti olevan jaettuna kahtia Helsinki-Turku akselista, ehkä himpin verran Vaasa pääsi mukaan Ruotsin läheisyyden vuoksi. Hämmästelen vieläkin moista kokemusta.

Korona-viirus luo kauhua maailmalla , mutta Dennis-myrskyä taidetaan ainakin kameraihmisten kohdalla odotella innolla! Upeita kuvia Islannista, tuskin meillä nyt ihan noin komeita otoksia saadaan, mutta aina nuo kuvat hoitokotien kurjista vanhuskohtaloista voittavat, jos uskallan näin edes sanoa.

Yksi maalaa, toinen kuvaa.

Helene Schjerfbeckin uran alkuvaihetta varjosti paitsi lapsena kaatumisen seurauksena saatu vaikea lonkkavika myös ajan ahdas naiskäsitys, joka ei olisi antanut tilaa voimakkaalle luovuudelle.  Yleisö ei Helene Schjerfbeckin teoksista 1880-luvulla saanut sitä mitä se odotti, ja vastaanotto oli sen mukainen: hän joutui lahjakkuudestaan huolimatta tuntemaan itsensä suomalaisessa taide-elämässä muukalaiseksi.

 Helene Schjerfbeckin taide otettiin Ruotsissa vastaan paljon innostuneemmin kuin Suomessa, jossa suhtautuminen oli hyvin vaihtelevaa. Taidehistoriassa Schjerfbeck nähtiin pitkään lähinnä 1880-luvun edustajana, ja hänen myöhemmälle tuotannolleen alettiin herätä hitaasti. Nykyään hän on vakiintunut yhdeksi Suomen taiteen "suurista", ja 1990-luvulla hänen teoksensa ovat alkaneet herättää huomiota myös pohjoismaiden ulkopuolella. Käsitys hänestä taiteilijana ei kuitenkaan ole vielä selvä; se pohjautuu paljolti edelleen vanhojen elämäkertojen luomiin oletuksiin. Erityisen voimakkaasti näkemystä Schjerfbeckistä on muokannut H. Ahtelan (Einar Reuter) elämäkerta, joka kuvaa hänet hauraaksi ja kärsiväksi olennoksi, mikä on vaikuttanut teosten tulkintaan. Helene Schjerfbeck ei kuitenkaan ollut niin eteerinen ja ruumiiton kuin on usein haluttu ymmärtää, eikä hänen taiteensakaan ole pelkkää estetisointia, vaan se on intensiivisesti olemassaoloa luotaavaa ja monella tavalla aikaan ja taiteen yleiseen kehitykseen sidoksissa.
Antti Jokisen elokuva Helen Scherfbäckistä oli silmiä hivelevän kaunis, kuin herkkää maalausta olisi katsonut koko elokuvan ajan. Kerronta ei poikennut hetkeksikään hitaasta ja rauhallisesta tunnelmasta, näyttelijät olivat loistavia ja rooleihinsa sovipia. Paitsi, minusta Pirkko Saisio oli väärä valinta äidin rooliin.Upea näyttelijä, mutta tähän olisin suonut luisevamman, pohjalaistyyppisen, äidin, joka määräsi Helenin arkipäivää mennen tullen ymmärtämättä, että ei taiteilja voi kuurata silloin, kun valo on juuri parhaimmillaan!Olen lukenut kolme kirjaa Helenistä ja kyllä jokaisesta sain alistuvan tyttären kuvan! Elokuva antaa ärhäkkään kuvan, ei alistujan. Ja hyvä niin.

Eilen oli Suomalaisen Naisliiton Helsingin osaston (tuskastuttavan pitkä nimi) vuotuinen Seminaari, jossa käsiteltiin muun muassa ilmastoa, valeuutisia, rokotevastaisuutta ja digipalvelujen hankaluutta ikäihmisille, siis itseni ikäisille. Todellisuus tuli kuultavaksi ja nähtäväksi, kun digitaitojen yliopettaja ei onnistunut saamaan omaa kannettavaansa näytölle. Siinä salillinen mummoja seurasi, kun Yliopiston opiskelijat ryntäsivät opettajansa avuksi ja liittolainen Merja tyhjensi pussukkansa. Sieltä löytyi erinäinen kokoelma liittimiä ja mitä lie, ainakin sellaista tavaraa, jota ei mummoporukan pussukoista moiseen tarpeeseen löydy! Aikansa pähkäiltyään, seinällä rupesi näkymään, kuvaa ja tekstiä. Hyvin teknistä, englannin kielellä, joten taisi mennä aika monelta ohi .Loppu hyvin ja paras oli vielä edessä:"Älä soimaa itseäsi, jos palvelu epäonnistuu!" Sen luulen tulleen ymmärretyksi.

Otsikko "Ihan pihalla" kertoili sitten asioista, joista moni koki olevansa ihan pihalla ja lähti kotiin. Ei olisi kannattanut, sillä kerrotut asiat olisi jokaisen hallittava tavalla tai toisen avulla, jolloin silloinkin on tiedettävä, mitä palvelua haluaa! Uhkaus oli, että tämä maailma pudottaa pois ohjelmastaan heidät, jotka eivät hallitse, osaa, halua opetella uutta tekniikkaa, on kuin sulkisi toisen silmänsä ja katsoisi toisellakin kieroon! Mitä tehdä? Kävellään yli, jätetään omilleen, vai toimitaanko heidän kanssaan entiseen malliin?!Ymmärtäväinen toimisi niin, mutta kun tuo konepahus ei siihen kohta enää suostu, on ongelmia ratkottavana. Rapakon takainen tytär miehineen on vihainen kehityksestä, jota tässä edistyneessä Suomessa käydään, heillä on oltava kaikki muinoiset palvelusysteemit käytössä, kansaa on paljon ja maa on suuri. Niinkuin muinoin Kaliforniassa pölyimurikauppias sanoi minulle ihmettellessäni imurin vanhanaikaisuutta, että "ei ole mahdollista uusia koko mantereen imureita kerralla...tietääkö rouva, paljonko niitä oikein on?!" No , tiesihän tämä rouva sen ja ymmärsi, että vanhan korjaus on helpompaa, kun osat ovat samoja ja tuttuja läpi maan! Kehitys kulkee hitain askelin,vai? Nyt mietin, jotta millaisin askelin siellä Iowassa edetään, kun presidenttiehdokas on uusi, nuori naama ja jolla on miespuolinen vaimo!? Muistan aikoinaan, kun olin tyttärellä visiitillä, meillä ihmeteltiin tummaa pressaehdokasta ja kerroin sen. Tuloksena oli raikas nauru ja kommentti, jotta "Musta presidentti, ei ikinä!" Mutta niin vaan tuli Obama, joka nyt on kyllä yhtä valkoinen kuin on musta. Että odotellaanpa!






Pikkumies ei todella jää digiosaamisen viidakkoon ihmettelemään, hän istahtaa koneeni äärelle, klikkaa itsensä sisään tunnuksillani, jotka olen kuulemma jättänyt "silleen näkyville, että joka voro pystyy ne löytämään!"Hänellä on ne päässään,  ei tarvitse neuvoja, osaa kuulemma. Mustetta kuluu, niiden osto on Vaarin kukkarolla, antaa siis pojan opetella. Tässä yksi tulos, johon Vaari ei kuulemma yllä...Mummi vielä onneksi.

Ilmoittauduin syksyllä WorldPress-kurssille. Kuvittelin oppivani paljonkin ja osaavan kurssin jälkeen loihtia itselleni oman nettisivun! Kuinka omahyväinen olinkaan taitojeni suhteen, nyt kerran siellä käytyäni voni sanoa , että "olen ihan pihalla" ja tuskin se muuksi muuttuu. Jo pelkkä sanasto on uuden oppimista, he ovat luoneet ihan toisen suomen kielen käyttöönsä! Jollen muuta opi, niin opinhan edes sen.