Kerran vielä

Kävin tänään tyttären hoidossa parantelemassa pökkelöksi käyneitä jalkojani sekä ympäri pyörähtelevää päätäni, toki myös Alman pusuja haalimassa. Jalat kävelyttivät reippaasti kotia kohti, pääkin seurasi mukana, mutta siinä miettiessä tehtyjä syviä muistin edellisen lauantain, sen jälkeenhän huterointi alkoi! Siis minä tein sitä ”kuolinsiivousta”, hävitin ja vein roskiin, tulos on nyt siivo ja hyvä, mutta jonkun toisenkin tuo toimitus suututti, meillä lentelee pienen pieniä vikkeliä mustia kärpäsvauvoja, joskus pään ohi suhahtaa isompikin lentävä, silmä ei ole vielä onnistunut kartoittamaan luokkaa ja laatua. Muistelen kyllä maininneeni samaisesta hauskuudesta jonakin toisen syksynäkin, ehkä meillä on lemmikkejä?!  Helppoja hoidettavia ovat, löytävät itse ruokansa.

Vaikka ei tietääkseni ole nyt täyskuu, on tuo heiluvainen pääkoppa laittanut kummia juttuja liikkeelle. Sinänsä erinomainen juttu oli lapsuuden ystäväni tapaaminen, jonka hän  oli suunnitellut kenkäkauppa ”Kenkä-Pertin” laajalestisten mummokenkien ostamiseen. Hän tuli bussilla, kun ratikkakiskot oli työn alla, minä pääsin nurkan takaa ratikalla suoraan, tai melkein, sillä Pertti oli muuttanut ja juhli nyt uusia avajaisiaan. Kauppaan tullessani ystäväni istui jo palveltavana ja melkein päätöksensä mustiin kenkiin tehneenä, katselin valikoimaa odottaessani ja silmä nappasi yhdet ainoat punaiset telineessä,

joka mainitsi sen hyllyn valikoiman olevan jonkin sortin medical jotain.  Ei olisi pitänyt tuijottaa, tottahan asiakastaitoinen myyjä vikkelään huomasi mahdollisuuden ja kysäisi: ”Mitä rouvalle saisi olla? Sovitettaisiinko noita punaisia, mikähän olisi koko? Mennäänpä tuohon tuolille ja mitataan jalka.” Rouvahan meni, jalka mitattiin, kengät laitettiin jalkaan ja neuvottiin hiukan kävelemään. Siinä kävelin, nätit ovat, paremmat kuin liian isot ja kovat jalassa olevat lenkkarit, kassalle siis, kun vielä avajaispäivänä sai hinnasta pois kymmenen prosenttia! Kun kassa kilahti, ennätin tovin ajatella, että aika kalliit kengät ostin. Itseni tuntien, olin oston varulta ottanut mukaan oikeata rahaa, sillä maksoin ja kuitin pudotin muovikassiin uusien kenkien seuraksi. Kotona näytin miehelle uusia kenkiäni, hän purskahti nauruun ja tuumasi, jotta monotko hommasit! Monothan ne, toki punaiset, mutta kömpelöt, raskaat ja ylisuuret. Kengät päätyivät takaisin muovikassiin.

Aurinko paistoi tänään jo aamupäivästä, otin kenkäkassin, laitoin vanhat lenkkarit jalkaan, otin miehen mukaan ja kävelimme Töölönlahden toiselle puolen, missä Kenkä-Pertti lähellä Oopperaa nyt palvelee asiakkaitaan, siis jos heitä siihen aikaan riittää. Nyt ei ollut kuin minä ja yksi kepin kanssa ostoksille tullut mummo. Kerroin tarinani, myyjä oli ystävällinen ja kysyi haluanko rahat vai katsonko vielä jos jotain löytyisi? Totta kai minä halusin katsoa, vaikka näin, ettei hyllyissä ollut kuin mustaa, minähän tunsin itseni epäkelvoksi, joten nätisti annoin myyjän hakea minulle ne ” pehmeät, taipuisat ja kevyet” kengät

Siitä ne löytyi ihan selän takaa, pieni kierros kaupassa ja kiitos kyllä, laitetaan kasiin. Puolta halvemmatkin oli, sain rahat takaisin, oli kuulemma ihan normi juttu, vaikka kovasti pyytelin anteeksi hässäkkää. Normi juttu minullekin. Kotona laitoin kengät jalkaan, pehmeät ja kevyet, mutta taisi tulla numeroa liian suuret!? Tepastelin samalla kun seurasin Eduskunnassa käytävää rasismikeskustelua, puheenjohtajien puheenvuorot olivat mielenkiintoiset,

varsinkin Raziman puhe sai silmäni kostumaan ja

vihreiden puheet omista kokemuksista muistuttivat mieleen omat kokemukseni lapsena, mustalaiseksi haukuttuna ja syljettynä. Tosin en muista ottaneeni siitä suurtakaan murhetta, pikemminkin päinvastoin. Kengät todella tuntuivat hiukan liian suurilta, mutta kun on toinen jalka suurempi, niin minkäs teet. Kello kävi, tuli kiire ja kengät jäi jalkaan. Hyvin ne palvelivat kävelijää, kun ratikalle kiiruhdin. Tytär sanoi, että ainahan sinne voi laittaa isommat sukat.

Huomenna sitten kuullaan mitä kansanedustajat ovat yönsä aikana päättäneet.

Vaikka minä en Riikka Purran puheita enkä hänen puolueensa joukkoa hyväksykään, niin hiukan minun kävi sääliksi kun hänet haukuttiin niin mennen tullen maan rakoon, kova luonne täytyy olla, jos kaiken tuon katkeran kalkin ilman mitään ongelmia nielee. Katselin kasvojen ilmeitä hänen Hallituksen penkillä istuessaan, ne olivat jämähtäneet kiveksi, katse kohdistui katoon. En kadehdi, en myöskään hyväksy myöhäsyntyistä, pakotettua anteeksipyyntöä.

Ja ystävälleni, joka halusi näyttää minulle ikuisesti Töölöntorilla olleen kahvilan punaisen vessan, joka ei sitten enää punainen ollutkaan, vaan mustavalkoinen, sekä miesten että naisten,

kiitos salaatista ja tiedoksi, ettei se ratikka todellakaan pysähdy, ellei paina sitä punaista nappia!