Haluatko nämä?!

Haluatko nämä ?

 No, enhän minä nyt sinun kenkiäsi voi ottaa!

Ostin siis tuonnoin kengät, joiden ostosta en mitenkään voi itseäni onnitella. Viitisen kertaa olen nuo kengät jalkaani laittanut ja joka kerta tuntenut itseni lähinnä Ines Ankaksi.  Kuljen katuja tuijottaen ihmisten jalkoihin, katsellen millaisilla kengillä he kulkevat ja todennut, että yksikään ei kulje tällaisillä mummokengillä, oli hän sitten mummo tai ei ! Tytär katsoo niitä ja kertoo, että oikeastaan ne näyttävät aika pieniltä ollakseen numero neljäkymmentä! Ei, en minä niitä kyllä halua, mutta ihan ne on! Tyttären työkaveri katseli fysioterapeutin silmin ja tuumasi, että ihan ovat hyvän näköiset, kävele sinä niillä vaan. Hain Alman hoiviini, kun tytär lähti perillisineen katsomaan Sveitsin tyttären upeita maisemia,

 ystävä jäi kukkia kastelemaan,  minä sitten kiusaantuneena riisuin rumat kenkäni manaten,  tarinaa vikaostoksesta repostean.” No miten niin? Nuohan on tosi tyylikkäät kengät, todella hienot.” Siihen minä taas että, haluatko? Saat vaikka heti! ”Enhän minä nyt sinun kenkiäsi voi ottaa!” Ja niin tallustelin  koiran kanssa autoon. Bridgessä yksi pelaaja katsahti jalkoihini loihien lausumaan, että ”sinulla on uudet kengät! Onpa ne hyvän näköiset!” Ai on , no , haluatko? Saat, jos haluat, näillä on kävelty vasta viisi kertaa. Ei muuten halunnut.

Kun kukaan ei kalliita kenkiäni huolinut, mieleen hiipi väkisinkin heikko epäilys, että ne eivät ehkä olleetkaan niin kauniit ja tyylikkäät kuin kaikki olivat kehuneet, ehkä jonkun mielestä jopa rumat ja kalossimaiset! Mutta miksi kukaan ei kehdannut sitä kertoa? Minähän olin vain ja ainoastaan ostanut ne, en tehnyt tai suunnitellut, voisin nyt pitää ne piilossa hyvällä omalla tunnolla niin kuin ne nyt ovat, katsella joskus ja muistella, etteivät hekään niitä kauniina pitäneet.

Alma oli sitten hoidossa ja käyttäytyi hyvin, kuten vastasin kysyttäessä. Ja tottahan se olikin, söi hyvin koiranruokansa muutaman herkun kera, josta kyllä vannotin Almaa olemaan kertomatta emännälleen, nukkui mukana tuodussa koiranpedissä päivällä, mutta piti tiukasti huolta, että oli yhtä aika sängyssä Vaarin kanssa, ilmoitti myös naapureille, että kannattaisi tulla kotiin hiukan aikaisemmin, yömyöhällä talossa on vahti. Aamulla väsytti liki puoleen päivään, iltapäivällä ohjelmassa oli Koirapuisto, jossa just eilen kävi niin, että olisin saanut maan mainiot kuvat Almasta, se kännykamera oli kotona pöydällä. Puistossa on iso kivi, kiven keskellä on iso kuoppa ja se kuoppa oli vettä täynnä. Heittelin keppiä Almalle, joka toi sen aina minulle, jotta voisin suorittaa päivittäisen jumppahetkeni: kumarra maahan , ota keppi, heitä, kumarra maahan, ota keppi, heitä. Tunnin verran. Almakin siinä kuumentui, meni juomaan kuopasta ja huomasi paremman jutun! Alma kävi maate kuoppaan, ensin etuosa koirasta kylpyyn, siitä ryömien kiven reunalle, jotta takaosa saa saman kylvyn! Oli se hauskaa katsottavaa, kun koiruus ihan oikeasti toimi järkeä käyttäen!  

Kirjalauantaissa oli luettavina Kanarian saarten kirjallisuutta,

jota  tarjolla on todella niukasti ja nuivasti lisäksi, sen verran , että nuo todelliset kirjallisuusihmiset olivat omatoimisesti unohtaneet koko saaret ja lukeneet mantereen kirjallisuutta. Tulipahan luettua.  Bridgen pelit torstaina isolla porukalla ja perjantaipeli pienemmällä pitävät hoksottimet kunnossa ja Femmari-ilta tänään laittoi miettimään ikä-ihmisten digitaitojen huoltamista, unohtamatta kuitenkaan heitä monia, jotka niitä eivät halua käyttää. Tuohon aina yhtä valoisasti ajatteleva kotivaarini tuumasi, jotta  viidessä vuodessa tuokin ongelma on ohi ja ymmärsinhän minä, mitä hän tarkoitti.

Kävin elokuvissa katsomassa ranskalaisen ”Rikos on minun”.

Olipahan pieniä ranskalaisia valheita täynnä, joista kehkeytyi mainio suhdesekasotku, murhajuttu, joka lopulta päättyi hauskasti ja hyvin ranskalaisittain. Elokuva oli ajoitettu viime vuosisadan alkuun kolkytluvulle, kauniisti kuvattu ja ilman väkivaltaa. Tyylikäs elokuva, mutta ei ihan kärjessä suosikkilistassani.