Siihen on tultu

 

”Nyt on sitten tultu siihen tilanteeseen, että en enää pääse ratikkaan! Portaat ovat liian korkeat.” sanoi ystäväni eräänä päivänä yrittäessään nousta vanhanmalliseen raitiovaunuun. Kuski katseli toisaalle ja ratikka meni menojaan. Ei muuten ole ainoa tuttavani, joka on joutunut toteamaan saman asian ja jättänyt pois  koko liikkumisen julkisilla. Toki rinnalla kulkee matalalattiaisia kulkuneuvoja, mutta arkuus kaatumisesta painaa, huolimatta rollaattorista ja sauvoista, jotka kiitettävästi ovat lisääntyneet katukuvassa.

Tätä ”kuolinsiivousta” suorittaessani olen törmännyt itselleni ikävään asiaan, luopuminen tavarasta ei ole helppoa! Oli aika jolloin sitä tavaraa oli runsain mitoin, jakaminen oli helpotus ja ilo, sukulaiset ja ystävät ottivat mielihyvin ylijäämän vastaan. Se oli aikaa, jolloin ei oltu vielä asetuttu omine tavaroine niin sanotusti ”jo kalustettuun kotiin”, tilaa oli vielä. Nyt on jokaisella koti täysin varustettuna, jos jotain puuttuu, se haetaan itse kierrätyksestä, jonne joku toinen on ylijääneet tavaransa kuljettanut. Kierrätys on hyvä, mutta tässä perkaamispuuhassa olen huomannut, että tavarani eivät täytä edes vitage-määrettä, olen auttamattomasti lähempänä roskalaatikkoa kuin kierrätystä. Myös itseni kanssa. Onnekseni minulla on askeleita keräävä mies kotona, kierrätyskelpoiseksi olen täysin nollaantunut, mieli kuljettaa mieluusti ajassa taaksepäin, ”ajatuskorvamato” vaivaa, hauska sana taisi olla Johanna Vuoksenmaan väläys.

Tämä ”ajatuskorvamato” lähtee välittömästi liikkeelle jo pelkästään pölyjä pyyhkiessä pianon päältä. Kaikkea olen elämässäni räpeltänyt juuri sen verran, että mitään en osaa. Viulu on ainoa soitin, joka on jäänyt kuulon asteelle, no, saksofoni myös, minulle nuo soittimet kuitenkin jäivät,

odottavat, joten pyyhin niistä pölyt. Pianon,  klarinetin ja trumpetin tunnilla istuin ja ihmettelin lasten nopeaa oppimista, lapsi meni ohi ja minulta se kuuluisa motivaatio samoin. Jokunen klarinetti uinuu muiden soittimien kanssa ruususen untaan, miehen trumpetit pölyttyvät makkarin laatikossa, enää niitä ei edes huolleta, mutta tallessa ovat, pois ei saa antaa. Joten olen toiveikas, että ne ovat soittokuntoisia vielä siinä vaiheessa kun ainoa lapsenlapsemme selviää tuosta ”Motivaation puutteesta”, asiasta, jonka katson varsinaiseksi osaamistaidottomaksi virheeksi opetuksen puolelta. Soittaa hän jotain tai ei, perintöä kuitenkin.

Liekö tämä mummovaihe aiheuttanut ylenmääräistä tykytystä kuunnellessani klassista, siellä sooloja noissa soittimissa, ne ihan itkettää. Ajatuskorvamato väijyy, klarinetti vie lapsuuteen, olin kahdeksan vuotias, kun pääsin elokuviin Benny Goodmannin elämänkertaan, kokemus oli lähtemätön. Outoa, että siitä ei sitten jatkoa seurannut, vaikka jo silloin kuolleen isäni kaksi veljeä sitä soittivat, toinen jopa ammatikseen. Mikä sopi tytölle ja mikä taas pojalle, siinä se taisi olla. Trumpettikaan ei sopinut tytölle, mutta urkuharmoni ja pianotunti kyllä, yhdistelmä ei onnistunut.

Koulu on alkanut ja lehdet uutisoivat suuresti lasten huonoa lukutaitoa,  F-Securen Hyppönen kaavailee näille lapsille tulevaisuuden, jossa ei juuri lukutaitoa tarvita, kaikki on sähköistetty.

Asiat mitä ennen piti lukea ja oppia, päätyvät aivoihin ajatuksen voimalla, kun katsot jotain, tiedät mitä se on ja muistat sen kun tietoa tarvitset. Hyvä vai huono, siihen minulla ei ole mitään kommenttia, kun mitään en tiedä, mitään en voi myöskään sanoa. Siispä kirjahyllyssä vielä jäljellä olevat lasten kirjat joutavat lähtemään.

Ensinnäkään kukaan ei ratsasta, kirjat kertovat hevosista. Toisekseen maailma on nyt jo ihan toinen. Ei miehellekään kelpaa klassikot, tarina pitää olla tätä päivää. Ihan kuin  mielikuvitus on hukattu jonnekin todellisen ja harmaan alle. Miten mahtaa käydä tulevaisuudessa uusien kirjailijoiden, muusikoiden, taitelijoiden, miten onnistuu koulu, jota nämä lapset nyt kuitenkin vielä sitä käyvät? Katoammeko me, jonnekin...

Olen nyt yhden hyllyllisen lastenkirjoja tyhjentänyt kassiin, kassi on hyvin painava. Hylly ammottaa tyhjyyttä, mutta onneksi se on katon rajassa, josta sitä ei mies vielä huomaa. Mutta pian sekin on edessä, sillä hetki sitten hän  suuntasi katseensa minun huoneeni katon rajaan ja tuumi, että mitään ei saa tyhjentää!

Sittenhän ne ovat tyhjiä. Niinhän ne ovat, jos ne tyhjennetään. Ja tyhjiksi taitaisivat jäädäkin, kiipeäminen tikkailla kuulunee aikaan jolloin nuo katon rajassa olevat hyllyt on sinne kiinnitetty.  Kirjat jäänevät paikoilleen.

Huomenna on  Aurorankadulla Naisliitossa syksyn ensimmäinen Jäsenilta. Taidan suunnistaa sinne, aihe siellä sopii valitukseeni kuin tarkoitettuna, ehkä tulen viisaampana ihmisenä takaisin. Tästä puhutaan:

”Miten ihminen voi yltää täysin uusiin, ennennäkemättömiin oivalluksiin?  Miten ratkaista yhä vaikeampia ongelmia, joita kohtaamme maailman monimutkaistuessa?  Vastaus löytyy ihmisen tietämisen hyödyntämisestä ja rajallisen älyn ylittämisestä.”