”Sanat ovat keino pukea asioita muille
jaettavaan muotoon. Myös piirrokset ovat kirjallisuutta. Niiden avulla
rakennamme siltoja, luomme iloa, inspiroidumme ja kosketamme toisen sisintä.
Kirjallisuudella rakennamme yhdessä ymmärrystä ihmisyyden ja maailman
monimuotoisuudesta.”
Näin on sanonut Taiteen Tohtori Asta Raami,
hän piti esitelmää Aurorankadulla Naisliitossa. Ilta oli todella mielenkiintoinen, vaikkakin osaltani ihan kaikki tieto ei hedelmää kantanutkaan. Kotona kerroin hienosta keksinnöstä ekologiseen puuta säästävään saunan kiukaaseen, siinä otetaan 30 litraa vettä ja viisi koivukalikkaa ja sytytetään.Tulee kuulemma kuuma ja hyvä löyly! No tämä nyt ei ollut Astan keksintö, mutta joku oli kyllä saanut hänet siihen uskomaan, se on kuulemma tuotteistettu ja ehkä piankin joka kylpijän saunassa.” Naisia on taas höynäytetty”, tuumasi mies, totta tai ei, saunaa ei enää ole, joten kokeilkoot ne joilla sellainen on. Jäi jotain muutakin mieleen, kuten elämänohje, jota myös ala-asteella luokassa käytettiin, liikennevalot! Se toimii näin: Kun kiukusta punaisena puhiset, nuku yli yön. Odota kun tulet aamulla keltaiseen. Entäs sitten?! Siinä odotat selkiytymistä ja suuntaa ja jos ne on selvillä, siirryt kiltisti vihreään ja elämä hymyilee. Mutta entäpä jos keltaisessa odottelu haluaakin houkutella sinut seitsemään suuntaan? Minne sitten?! Minua tuo ei auttanut yhtään, minähän istun siellä keltaisessa, tai luultavammin hyppään punaisesta suoraan vihreään odottamatta yli yön. Mutta oli kyllä mielenkiintoinen esitelmä, kannatti sinne kaatosateessa kävellä!
Syksy on lähtenyt mukavasti liikkeelle, Kampin pelaajat olivat melkein kaikki paikalla, Aurorankadulla pelataan ja kahvitellaan vakioporukalla huomenna.
Tänään oli Musiikkitalossa konsertti,
jonka nimivalikoima antoi odottaa paljonkin, Jukka-Pekka Saraste ja Pekka Kuusisto. Sibeliuksen ”Tapiolan” johti Saraste, musiikki soi suurempia tunteita herättämättä. Sitten Haydn ja Kuusisto. Orkesterin kokoonpanoa muuteltiin ja suurin osa puhaltajista jäi kahville. Innolla odotin kaunista sooloviulua, ei tullut.
Pekka johti itse viulu kädessä soittaen siis orkesterin soittajien mukana. Esiintyminen kapellimestarina häiritsi minua, hän venkoili ja kiemurteli, kuva ei ollut kaunis vaan peikkomaisen rumaa liikehdintää. Se häiritsi musiikkikokemusta ja fokus keskittyi Pekan jalkoihin, sillä lattialla oli musta neliö, jota hän paineli jalallaan tiuhaan tahtiin! Mikä se oli, en osannut arvata ja kysyinkin vieressä istuvalta herralta musiikin hiljennettyä, ”No tietysti, sillähän hän kääntelee nuotteja tietokoneelta!” Voi hyvänen aika, olisihan minun moinen juttu pitänyt tajuta! Monikohan tajusi, sali on täynnä harmaita päitä.
Väliajan jälkeen ”Sound and Fury” oli miellyttävää kuunneltavaa, antoi hiukan armonaikaa seuraavalle ”Ameriques”, säveltäjä Varese samoilta vuosilta kuin Sibelius. Kokoon oli saatu orkesterin kaikki soittajat, lava oli täys ja joka ikinen soittaja tuotti ääntä samaan aikaan, soitoksi sitä ei oikein voisi edes sanoa. Eniten huvitti kaksi tuuban soittajaa, olivat oikein kiillottaneet tuubansa loistamaan ja ne todella loistivat kuin isot kynttilät päiden yli ja ääni kun on vaan se ”buuuuuu”, jonka minä olen jo lapsuudessa oppinut kuulemaan, olohuoneen nurkassa nökötti tuuba ja oppilas kävi meillä oppimassa.
No, ehkä sieltä tuli joku muukin ääni, mutta siinä äänten suuressa metelissä ei yhtä ääntä kyennyt erottamaan! Mies tuumasi, jotta ”kannattaako sitä tulla oikein erikseen kuuntelemaan tuollaista meteliä, kun joka paikassa muutenkin kaikki toimii metelillä!” Hämmästys oli suuri kun kerroin kaverin syntymävuoden,1883!
Kesän laiskottelun
jälkeen sivistyminen on hyvällä alulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti