Salaiset Kansiot

Elämää määrittää nyt  MM-kisat ja televisio, kukaan ei puhu muusta kuin yleisurheilusta, koripallosta, josta olisi pitänyt tulla vaikka minkälaisia mitaleja, sillä ajatuksella sinne Okinawaan on suomalaisella porukalla menty. Tavallisen katsojan televisio on huomioinut kisat ja ajatellut ohjata katsojat maksullisiin kanaviin huonontamalla omaa ohjelmaansa näyttämällä moneen kertaan uusittuja Turhapuroja ja Bondeja, vaihtoehtoisina juttuina erinäköisiä kilpailuja milloin missäkin genressä. Mitenkähän katsojatutkimukset oikein lasketaan?! Tulokset on tietty hyviä, kun vaihtoehtoja ei tarjota, eipä tuota paljon tarvitse tutkiskella.

Olen elokuvien ystävä. Elokuva pitää katsoa pimeässä ja hiljaisuudessa oikeassa elokuvateatterissa, jääkaapilla käynti ja kommentointi omalla sohvalla pilaa koko elokuvanautinnon. Suomalainen vanha elokuva ei ole vielä löytänyt tietään edes pieniin saleihin, vaikka filmeistä jo suurin osa taitaa olla digitoitu sen tasoiseksi, että ne olisi voitu katsojalle näyttää. Tuosta valitin ja sain vastauksena linkin  https://elonet.finna.fi/ , jossa kuulemma näytetään suomifilmin kaikki vanhat kuvat! Ilahtuneena loin sinne salasanan, ennätin yhden ennen näkemättömän katsoa ja sitten tämä linkki ilmoitti jotta siinä on nyt virus, älä käytä sitä. Vaikka olen olevinani kovinkin edistynyt tämän koneeni ääressä, aina se välillä tekee minulle yllätyksiä, tuokin on ihmeteltävä, eihän sitä siihen voi jättää. Nyt  naapurihuoneesta kuuluu huuto: ”Katastrofi tulossa! Suomi häviää! Ja sitten on kisat meidän osalta loppu!” Onhan se kokemus tuokin, seurata paikan päällä moista onnettomuutta. Onneksi ei ollut pussin pohjalla ylimääräisiä pennosia Japanin matkaa varten. Nyt voikin sitten naapurihuone osallistua formuloihin, siellä ei tarvitse hermoilla, kun mitään  kotomaista odotettavaa ei Räikkösen jälkeen ole.

Minä jatkan suomifilmistä. On onnellista asua kävelymatkan päässä tapahtumista. Kansallisteatterin ” Oma Pohjassa” esitettiin ”Suomifilmin Salaiset kansiot”

, remontti on valmistunut ja lippukassan uusittu paikka auki, sinne kävelin puiston poikki kyselemään peruutuspaikkaa, oli ja sain vielä saman päivän lipun puolikkaalla hinnalla. Oliko Venetsijalaisilta vai lauantai syynä, mutta ihmiset teatterin ahtaassa aulassa olivat pukeutuneita, muutamalla miehellä jopa puku ja rusetti! Minä loin arkitunnelmaa shortsihameessa –amerikkalainen kylläkin –ja ikivanhassa ”valokuvaajan liivissä”, suosikissani, kun sinne mahtuu ihan kaikki! Olin siis omia mielipiteitäni vastaan, hiivin ensimmäisten joukossa pimeään saliin, jotten pilaisi toisten juhlatunnelmaa. Farkkuhousuisen miehen  sain viereeni, mutta toiselle puolelle yllätykseksi istahti Naisliitosta muinoinen tuttu, bridgeäkin silloin pelannut. Hän ei ollut farkuissa, liekö koskaan ollutkaan, joten yritin siinä selvitellä, että lenkiltä tulin suoraan ja silleen.

Esitys oli oikein väitöskirjatutkijan Anna Pitkämäen luomus Suomalaisen elokuvan kulttuurisesta merkityksestä ja tästä olen hänen kanssaan yhtä mieltä: ”Elokuvien esityksissä yhtäältä pidetään yllä ja toisaalta haastetaan yhteiskunnassa vallitsevia käsityksiä sekä totuttuja tapoja 

esittää esimerkiksi sukupuolta ja seksuaalisuutta.” Minä voisin tähän lisätä tärkeänä pitämäni kulloisenkin aikakauden elämäntavat ja luonnon kokemisen, se olisi tieto uusille polville, joista moni ei ole maaseutua koskaan nähnytkään. ”Kuka päättää, milloin tasa-arvo on mennyt liian pitkälle?” Tämä oli punainen lanka tässä esityksessä ja peratessa vanhoja perhekuvia, kuten ”Suomisen perhettä”, perheenäidin loppukaneetti perheensä arvoista päättyi omaan tiedonantoon, jotta  ”ja minulla ei ole mitään, mutta enhän minä mitään tarvitsekaan!” Montaakaan naurunremahdusta ei salissa kuultu, mutta tämä lause sai lähellä istuvan nuoren naisen nauramaan ääneen!

Iltani päättyi elokuvaan ”Suden vuosi”

. Muistan lukeneeni ensin kirjan ja katsoneeni sen jälkeen elokuvan, olin vaikuttunut molemmista. Huolimatta näyttelijä Heiskasesta, joka on loistavalla näyttelemisellään onnistunut luomaan minulle itsestään sadistin kuvan.