Uuno se on
vähän kuin Matti, joskus tulee viisauksia kuin suuremmaltakin filosofilta.
Tänään tuijotin syystä tai toisesta Turhapuron muuttoa maalle ja nappasin pari
hyvää jutun juurta, kuten Appiukon lausahdus: ”On se hyvä, että joku tässäkin
perheessä tekee sitä, mitä minä olen suunnitellut! Kävelee pellon laitaa heinän
korsi suussa!” Ja nyt koulun alkamisen
kunniaksi Uunon opettajan kehumiset: ”Vaikka sinä et koskaan ole osannut
vastata oikein, niin hyviä kysymyksiä sinulla riittää!” Taito se tuokin, kuin
myös oli näyttelijöiden saldo tässä elokuvassa, siinä lauloi Taru Valjakka ”Pai
pai paitaressun” ja kauniisti lauloikin ja tämä meidän mahdollinen tuleva Tasavallan
uusi presidentti Paavo Väyrynen lausui kalevalaisen runon pohjalaisessa
asussaan!
Tekipä Uuno
asemapiirrokseen näppärän peukalotempun, jolla tiehen saatiin pieni mutka
huvilan kohdalle, samaisen tempun teki Landella vastarannalla kaveri saunansa
kanssa, tosin siinä tarvittiin mukaan hyvät saunomiset tykötarpeineen. Mutta
rantaan sauna peukaloitiin ja kukapa sitä enää purkamaan.
Lueskelin
lehteäni ja oivalsin, että minähän voisin vielä tällä myöhäisiällä päästä ihan
uuden tiedon mukaan, vai? Siinä Euroopan alueella asuva kaveri kertoi
häpeävänsä hankkimaansa kielitaitoa, mutta älysi sitten ruveta juttelemaan
tämän uuden sovelluksen, Tekoälyn, kanssa ja hyvinhän tuo näytti
sujuvan. Mitähän moinen vaatii käytännössä ja mistä sen tiedon sitten saisi?
Vuosien iso työ espanjan kielessä alkaa rapistua oikein kunnolla, kielen
ylläpitoon vaaditaan keskustelua jonkun kanssa, lukeminen auttaa sanavarastoa,
mutta rohkeutta käyttää kieltä se edistää heikommin. Olisihan se mainiota , kun
voisi jutella koneen kanssa, kysyä mitä haluaisi ja saada siihen vastaus, joka olisi jotain muuta kuin ”se- oikea-kieliopillinen-lause”, tuskinpa kone pahemmin moittisi muutamaa huonosti muotoiltua ajatusta.
Näitä huonosti muotoiltuja ajatuksia pyrkii nykyisin uniin, eivätkä laske irti edes päiväsaikaan. Sängyllä lojuessani katse viipyy hääkuvassa, olen siinä niin kovin nuori, juuri saavuttanut silloisen täysikäisyyden, eli luku on kaksikymmentäyksi. Vuoden vanhempi sulhanen
on kuvassa kuin pikkupoika ja sitähän hän siihen aikaan taisi ollakin, ainakin Anopin mielestä, joka kauhisteli aikeitamme. Itse tietysti koin olevani kovastikin aikuinen, ehkä olinkin. Lapsenlapseni on nyt kaksitoista, siihen pitää lisätä vain kymmenen vuotta ja hän on saman ikäinen kuin Vaarinsa naimisiin mennessään. Ajatus huimaa, järkyttääkin eikä edes tunnu uskottavalta.
Mikä on muuttunut? Lapsuus on lyhentynyt, nuoruus vastaavasti pidentynyt, aikuisuus hypännyt ainakin yhden kymmenkauden yli ja eläkeikäiset on venytetty loputtomaan mummoikään, joka onneksi venyy ja jatkuu, sillä uteliaisuus ja huoli lapsenlapsen tulevaisuutta kohtaan on lähes sydäntä riipivä! Miten hän ehtii kasvaa ja oppia elämän tuossa vajaassa vuosikymmenessä, jolloin tytöt kuulemma pistävät pään sekaisin ja jalkapallokin unohtuu?! Näin lohdutti Vaarinsa Mummoa aamutuimaan, kun Mummo huolestuneena outoja uniaan kertoi.
Tanssikielto, sellainenkin on Suomessa koettu ja huonoksi ajatukseksi huomattu. Kesäiset lavatanssit, sieltä illan viimeinen tango ja sen mukaan kotiin saattaja, kaikki mennyttä romantiikkaa, jollaista ei nykyihminen taida enää edes osata kaivata. Tänään kotimainen elokuva
”Vihaan sinua, rakas” ei puhuttele enää ketään, siitä huolimatta, että Ansa Ikosen sanailu oli nokkelaa ja nykyfemmareille hyvinkin kelpaavaa, oppiainesta sanojen tyylikkäästä asettelusta. Siksi minä näitä vanhoja suomifilmejä katselen, ihailen kaunista maaseutua, sen ihmisiä ja kielenkäyttöä, joka on kaunista ja kohteliasta jopa hävyttömiä huudettaessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti