Huuhdotut aivot

 

On tullut vähän vettä. Moni on kastunutkin, mies muun muassa kun kulkee ratikkalippu taskussa, mutta ei raaski sitä käyttää. ”Vesi vanhin voitehista” lienee tallentunut pohjalaisen aivoihin, sehän ei mitään maksa ja sitä on nyt saatu ihan riittävästi. On mahtavaa ottaa uuskäyttöön vanhat menetelmät, lenkkitossuista kaadetaan vesi pois ja sitten tungetaan sanomalehteä tossuun! Uuniakin ehdotti, mutta se leivinuuni jäi sinne Landelle, joten jätimme tämän ehdotuksen sivuun, sen sijaan vanha hiustenkuivaaja kelpasi kunnes rupesi haisemaan ja oli uskottava, että nyt on odotettava aurinkoa ja sen kuumentavaa vaikutusta. Vaimo kainosti ehdotti tossujen vaihtoa, mutta eihän pohjalainen hyvää vaihda parempaan, hyvinhän nuo ”vain enää hiukan kosteat” jalkaan menivät. Toinen vaihtoehto olisi voinut olla jäädä kuivaan kotiin sateen ajaksi. Tai ottaa mukaan sateenvarjo, joita meillä on liki kymmenen kappaletta, isoja ja pieniä, kolme jopa Hong Kongista kuljetettu! Eipä silti, ei sovi sateenvarjo minullekaan, huppu suojaa sen minkä tarvitsen, kun en kuitenkaan sokerista ole! Tai suolasta, kummin päin vaan.

Silloin kun ei sada, paistaa aurinko. Niin tänäänkin, joten päivästä tuli normaali sunnuntai eli ajelulle jonnekin päin pääkaupunkiseutua,

tällä kertaa Herttoniemen kallioille, joilla mies oli lenkkinsä tehnyt ja jäänyt ihmettelemään kaunista ja pientä kaupunginosaa puutarhoineen ja vanhoine pihoineen. Tuskin auton mentävät tiet kiemurtelivat todella komeiden mäntyjen reunustamia tienvarsia, pihojen runsas kasvillisuus oli kotoisin jo mummojen ja vaarien hyvän hoidon ajalta, kuka lie asuukaan noissa vanhoissa hyvin hoidetuissa taloissa, kesän hän saa nauttia paratiisimaisesta viidakosta, mutta lumien tultua vaikeudet ovat edessä, sukset olisivat varmimmat kulkuvälineet, auton voisi suosiolla unohtaa. Sellainen pieni vanhanaikainen kylä. 

Helsinki rakentaa, senhän jo kaikki tietävät, mutta miten ja kuinka älyttömästi se rakentaakaan, se on ikuinen ihmettelyn aihe!

Tulee uutta ratikkalinjaa, uutta tielinjaa, uutta rakennusta , kaivetaan, peitetään, murskataan ja taas kaivetaan. Valmista ei tunnu ikinä tulevan, keskeneräisyys on ällistyttävää, samoin ihmisten kärsivällisyys  oman asuinalueensa räjähdysmäiselle täystuholle, odotus valmiiksi saattamiseen venyy, mutta sinne muutetaan, joskus kaikki on valmista. Loppujen lopuksi aika nopeastikin.

Sitten kun  se on valmis, kun ratikka on valmis, kun ja kun, niin kyllä siitä sitten hyvä tulee! Aika monen lapsuus kuluu tietyöremppojen merkeissä, aikuisena voi sitten jo kurvailla ratikalla lapsuusmaisemien ohi ja muistella. Onneksi olen tallentanut kuvin albumiin nuokin muistelmat, niitä koululaiseni voi puiden katveessa ihmetellä, jotta oliko se tosiaan tuollaista!

Luin kirjan nimeltä ”Viimeinen valkoinen ihminen”. Mistä lie kirjoittaja saanut kimmokkeen tuohon tekstiin, kirjalla ei ole mitään tekemistä tämän nyt jylläävän rasistikeskustelun kanssa, se on kirjoitettu aiemmin. Mutta ajatus oli viehko, päähenkilö heräsi yhtenä aamuna ja alkoi tummua, kohta hän ei tunnistanut itseään peilikuvasta. Pikkuhiljaa koko kaupunki muuttui ja vain päähenkilön vanha kuoleva isä säilyi valkoisena hautaan asti. Ajatukset kulkivat sinne ja tänne, tuli ongelma, kuka oli syntyperäinen tumma ja kuka vain muuttuja, heitä ei erottanut ja se laittoi miettimään! Hassuja juttuja.

Ihan asiasta toiseen yhtä hassua on tyyli, jolla se on kirjoitettu: Ei pistettä ollenkaan, muutama pilkku, mutta muuten koko kirja yhtä samaa pötköä. Kirjoittaja ei ole suomalainen, jotta tuskin ”Alastalon salissa” on tullut tutuksi, siis onko nyt ymmärrettävä, että tämäkin luritus olisi voinut olla yhtä ja samaa lausetta?!

Kun käsillä oli pari outoa luettavaa, päätin katsoa Areenasta jonkin jutun, valitsin vanhan sarjan ”Kaikenkarvaiset ystäväväni”, leppoisaa maalaiselämää. Siinä tuli mieleen, että mitenkä tämä tapa ”lukea” Herriotin kirjaa poikkeaa äänikirjasta? Eikös tämä ole kirjan lukemisesta seuraava hyvä, sillä kun katselen ja kuuntelen, en voi samalla tiskata tai imuroida, mutta äänikirjan kuuntelijat voivat ajella pyörällä, lenkkeillä, tehdä ruokaa ja miksei siivotakin! Tulin tulokseen, että olin ihan hyvä ”lukija” ja ”näkijä” ja nyt menen sänkyyn  sen oikean kirjan kanssa, se nyt kuitenkin on vielä minulle se ainut rehellinen tapa lukea kirja.

Aamu on valjennut aurinkoisena, mies uskalsi jättää Jyväskylän autourheilun hetkeksi ja lähteä lenkilleen halki kaupungin, puhelin murinan kanssa taskussa. Älyjen kantaminen vanhanaikaisten puseroiden taskussa on suunnitteluvirhe tai sitten pitäisi ostaa älyyn sopiva pusakka ja kummankohan  mies valitsee, ei tarvitse arvuutella. Minun osaltani lenkkeily saa  siirtyä tuonnemmaksi, hoitelen nyt jalkaani, johon sain mukavan reiän kompuroidessani betoniportaissa, sitä tässä kiittelen huomatessani, jotta onpa mummolla vahvat luut! Ja kiittäisin auttajia, joita ilmaantui monin kappalein apua tarjoamaan, ei kaikki kävele vain ohi, vaikka sellaistakin usein valitellaan! Hyvin paranee, ei tullut edes mustaa silmää, vaikka seuralaiseni sellaisen  minulle manasi.

Mutta, ei voi mitään, aika juoksee, ikää tulee ja sen myötä kompurointiakin. Mutta myös muistoja kauniista tapahtumista, kuten nyt juuri tänään! Puhelin kilahti ja Pikkusysteri viestitti kuvan kanssa 40-vuotishääpäivästään!

 Jos nyt kotosalla nurisen, kun mies juttelee sisarensa kanssa että ”Ei ole kuule kivaa tämä vanheneminen!” niin tajutessa, että Pikkusysteri  on elänyt jo Reijonsa kanssa neljäkymmentä vuotta! Mitä se siis tekee minulle? Albumi esiin ja siellä ne on tallessa muistot, monenlaisine kommentteineen. Pieni häpeän puna hiipii kasvoille, olin itseoikeutettu kuvaaja, joka kyllä siinä kohdin epäonnistui, taisi kamera oikutella, muistelen, mikä ei filmiaikaan ollut mitenkään epätavallista. Mutta tallessa ovat ja sehän on se pääasia.