Siis siis siivoaminen

Kesä kerrostalossa tuo kuvaan joitain mainioita huomioita, joista yksi on ahkera Hesarin sivujen kahlaaminen.  Sunnuntaina 23.7. ilmaantuu varsinaisen lehden mukana kylkiäinen , jonka usein talvisaikaan jätän lukematta, mutta näin kesäisin – kun korvaan ulkoilmani istumalla parvekkeella, kelpaa sekin luettavaksi. Juttu ”Kansalaistaito nimeltä siivoaminen” kuulosti korvaani hieman kaukaa haetulta, tokihan jokainen nyt osaa siivota!

Siivota kotinsa, jälkensä, ympäristönsä, itsensä ja toisensa! Kun sitten tuota rupesin ajatuksella miettimään, niin eihän se nyt mikään itsestään selvyys ollutkaan! Jos olisi ollut, ei meidän tarvitsisi luoda tapahtumia kuten ”Miljoona roskapussia”, niitä roskia ei olisi, jos roskan tuottaja olisi siivouksen itselleen sisäistänyt. Tai keskelle katua korjaamatta jääneen ison koirankakkapökäleen korjaamatta jättäminen – kuten juuri äsken lenkille Almaa viedessä huomasin – missä se remmin päässä kulkeva kaksijalkainen on ollut silloin, kun on siivouksesta kotona keskusteltu?! Nyt kysyt, miksi minä en sitä pötköä noukkinut? Meinasin, mutta joku oli ennättänyt kävellä sen littaan kadun nupukivien väliin ja minä suuresti toivon, että pökäleen keräämättä jättänyt olento astuu siihen tulevan sateen jälkeen, manaa pökäleen jättäjää –ja huomaa sitten, että minähän tästä juuri kuljin,  lemmikilleni tuli hätä kesken katua, minä sen siihen jätin ja koirani tunsi suurta myötähäpeää isäntäoliota kohtaan.

Siivoaminen pitäisi oppia kotona, tarkentavat teoriat koulussa kotitaloustunnilla. Lehden kolumnin mukaan suurin ongelma nykypolvella on suihkukaapin siivous tai ikkunoiden pesu ilman naarmuja,  kaiken tuon saa halutessaan rahalla. Mutta on olemassa ongelma, jota ei saa edes rahalla, vaan siihen on saatava opetus kotoa käsin jo lapsena. Ja se on ns ”Pöntön-ohi-kuseskelu”. Pitkä kesähame ja yleinen vessa, siinä on yhdistelmä, joka raivostuttaa ja ihmetyttää, keräät hameesi syliisi ja toivot parasta. Ei talvi tuo asiaan muutosta ja sen on tainnut huomata myös tämä esseen kirjoittaja tuumatessaan:” Olisiko pönttöön osuminen taito, joka pitäisi opettaa kotitaloustunnilla, jota ilman ei voi päästä peruskoulusta läpi?” Loistava ehdotus, sillä asia on ikivanha. Keskimmäistä kentälle viedessä tulin jutelleeksi tästä kirjoituksesta ja mainitsin, että muinoin saattoi yleisen vessan seinällä olla lause: ”Astu lähemmäksi, se ei ole niin pitkä kuin luulet!” Tytär närkästyi äitinsä puheita.

Esseestä liikahdus sisimpääni, katselin ympärilleni ja likaistahan meillä oli. Olen imurin ystävä – tai olin - en rätin, joten lattioita ei oltu pesty ties koska. Siivoustavaroiden joukossa oli vielä tippa muovilattioille tarkoitettua pesuainetta vuodelta yks ja kas, lorautin pullon tyhjäksi vesiämpäriin, otin pesulastan (tai mikä se nyt on nimeltään ), kastoin veteen ja aloitin työn.

Jo muutaman vedon jälkeen olin ihan puhki, mietin että ei tällä nyt vielä elä, mutta kuolee helposti, kuntoko huono vai taito hukassa? Pesuvesi alkoi tummua, pitäisikö vesi vaihtaa, mutta kun ei ollut enää pesuainetta, niin kaipa se vanhalla vedelläkin puhdistuu. Otin kuvan, sekä vedestä että mopista, mustia olivat.  Näytin lenkiltä kotiin palanneelle miehelle, yritin saada myötätuntoa, joka tulikin näin:” Mitä sä siivoat, meillähän on ihan puhdasta!”

Voisiko tuon laskea siihen kuuluisaan pohjalaishuumoriin?!

Kun Alma-koiran kanssa lähden koirapuistoon vasta iltapäivällä,

joten kahvikuppi ja Suomi-leffa houkuttavat istumaan television ääreen. Elokuvat on hienosti digitoitu, kuva on kaunista ja maaseutu usein pääosassa. Puhetyylit ja sanonnat ovat monin tavoin perinteisiä, kireitäkin, mutta kieli on ilmaisukelpoista. Hauska lause, joka sopisi erinomaisesti tälle persujen Riikalle mantraksi, kuuluu: ” Kyllähän mä sanoin, vaikken mitään puhunut!” Tai Jotunin sanoin:”Kummallekin olen luvannut, otan toisen ja petän toisen? Minä olen kunniallinen mies, ei sellaista voi tehdä...”