Ukkosta, lätäköitä ja roskia

 

Kävelin kansallisylpeytemme Ateneumin Taidemuseon ohi. Olin menossa sisään, museokortilla jo toisenkin kerran katsomaan Albert Edelfeltin kauniita maalauksia, mutta kävelin ohi. Hävetti. Turistia tuli ulos ja astui sisään jatkuvana virtana ja mitä he vievät maailmalle mennessään ? Paitsi upean näyttelyn ja kauniin talon, myös sen roskaisen sisäänkäynnin ja puuttuvan roskapöntön? Harmitti suomalaisuus, käännyin takaisin, menin sisään. Pääportaiden luona seisoi lippuvahdissa kaksi nuorta aikuista, joille kerroin tuon hävettävän näyn sisäänkäynnin edessä ulkona ja kysyin eikö joku voisi käydä siivoamassa roskat pois! ”Se ei kuulu meille. Se on kaupungin asia, soita sinne!” Sen verran tyrmistyin, että en muistanut koko ”Miljoonaa roskapussia”, vaan lähdin kotia kohti harmissani oman ikäni tuomasta kömpelyydestä ja sitten huomasin, ettei notkeuskaan olisi auttanut, sillä se roskapöttö oli sisäpuolella, tyhjänä. Ohjeistuksen mukaan keskustan katualueilla roska-astioista ja niiden tyhjentämisestä vastaa kohdalla oleva kiinteistö, eli tässä tapuksessa Ateneum! Ehkä siksi sitä roskapönttöä ei siellä portailla ulkopuolella ollut! Kun olisi edes se ”vääränlainen ”roskapönttö, josta mielipidesivulla oltiin muuta mieltä,  mutta kun ei! Kulkija ja roskapönttö eivät kohtaa . ”Miljoona- roskapussia” –kampanja tuotti kertaluonteisen tuloksen näyttämällä kansalaisille oikein uutisten ja television välityksellä,  kuinka paljon roskaa me ympärillemme tuotamme! Siihen se sitten jäi.

Pari viikkoa sitten Sveitsissä kuljin omenan kara kämmenen sisällä odottamassa roskikseen heittoa majapaikasta juhlapaikkaan. Matkan varrella ei ollut ainuttakaan roskaa, ei kyllä  ollut roskistakaan. Onko meidät suomalaiset kasvatettu joten väärin?! Omat jälkeläiseni kiitettävästi ovat sisäistäneet opetuslauseeni, jonka tungen aina jonnekin näkyville muuttaessamme uuteen kotiin ja se kuuluu näin: ” Tuo tullessas, vie mennessäs, siivoa huomatessas..” On pari muutakin lausetta ollut teipattuna muun muassa eteisen seinään, vaikutus on ollut, miten sanoisi, että edistyksellinen.

Eilen oli pelipäivä. Suuri osa pelaajista viettää kesää hyttysten seurassa, mutta onneksi meitä on aina sentään sen yhden pöydän verran.

Kun peliparit arvotaan kortilla, kysely tehdään ryhmäwhatsupilla, hän tulee, joka kulloinkin on kaupungissa. Pelataan, juodaan kahvit ja keskustellaan päivän uutisista, joita nytkin oli ihan juoruiluun asti. Jos nyt olisin nuorempi ja lehtiolio, niin olisi tosi mielenkiitoista kirjoittaa sekä kommentoida pävän tapahtumia, houkutus mustan huumorin ystävälle olisi liian suuri! Onneksi en ole noista kumpikaan, siispä päädyn vain huokailemaan ja ihmettelemään julkimoiden ihmeellisiä kuvioita. Eipä lopu puheenaiheet kotisohvalla!

Eilinen oli ja meni.Keskimmäinen lensi Suomeen, mutta katosi ystäviensä luokse pariksi yöksi, ehkä jo kohta sisarensa vierashuoneeseen Alma-koiran ja  jalkapalloilijan iloksi. Maanantaina alkaviin Helsinki-CUPiin hän osallistuu katsojana ja saa seurakseen isänä, jota Vaariksi kutsutaan. Tämä Mummi ei juuri jalkapallosta innostu edelleenkään, mutta voinhan ehkä jonkun pelin käydä seuraamassa minäkin, vaikken siitä mitään ymmärrä, pallon potkaisun verkkoon sentään.

Tänään oli upea päivä! Istuin parvekkeella kirjaa lukien,

ihailin mustaksi tummuvaa taivasta, ukkosen jylinää ja sadetta, joka innostui kaatosateeksi vähän väliä! Oli se komeaa seurattavaa! Sitä komeaa ei ehkä ihan kaikki kiitelleet, sillä nettiuutiset näyttivät filmiä keskustan katujen tulvista ja jopa vesinoroista, joita valui Forumin sisäkatoista, saattoi tuo olla joku muukin kauppakuja. Harvinaista herkkua uutiskuvaajalle, mutta kiirettä huoltoyhtiöille.

Loppuilta menikin sitten telkkarin ääressä, luonto-ohjelmasta puoleen yöhön, vain urheiluruudun viisitoistaminuuttinen salli käydä asua vaihtamassa! Pelkkää dekkarisarjaa koko ilta, suosikkejani  ja ne on nyt tuupattu samaan iltaan, onneksi sentään peräkkäin. ”Veran” loputtua, muistin Teeman tarjoaman ”Carmenin”

ja jäin siihen sitten kiinni. Kuvauspaikat oli tarkoin harkittuja, elokuvallisin keinoin, kaunista kuin museon seinältä reväistyä taidetta. Katsoin ja harmittelin, tuollainen elokuva vaatii suuren kankaan, pimeän huoneen ja hyvät äänentoistolaitteet. Ja ennen kaikkea tilan, jossa se ääni saa kuulua, lujaa ja mahtavana, ei kituliaana kerrostaloäänenä. Siis aivan väärä paikka kuunnella oopperaa. Ihan harmitti.

Nyt istun koneen ääressä, eikä ajatuskaan kunnolla luista, mutta jos et kirjoita, kohta et osaa tätäkään vähää, josta tulikin välittömästi mieleen lukemani kirja  ”Neiti Steinin keittäjätär”.

Leena Parkkinen on kirjoittaja, toimttajakin, silti mietin, mistä hän sai moisen idean tämän kirjan kirjoittamiseen? Toki osin olemassa olevista asioista, mutta silti? Luin, ensin pävittelin, sitten pidin ja nyt ihmettelen. Mutta aika useinhan minä ihmettelen miksi, miten, mitä ja mihin. Ja samalla totean, että siinä se kirjailija juuri on, hän vastaa noihin ja kirjoittaa. Luin toisenkin kirjan, toimittaja tekijänä siinäkin :”Jäätynyt tyttö”.

Sujuva, ei oikein sallinut jättää kesken, oli luettava melko yhteen menoon ja toivottava, että ihan kuvauksenlaista ei meidän elämämme vielä olisi, vaikka se siihen suuntaan onkin näyttävästi menossa. Kirja jätti huonon olon.