Ajatus ja sanat.

 

Muuttuuko ihminen toiseksi vain lausuessaan sanan Anteeksi?! Kun hän eilen vielä ajatteli näin, niin ajatteleeko hän tänään toisin tuon sanan jälkeen ?!  

Luin Hesarini aamulla, siellä oli koko sivun aukeman verran julkaistuna Riikka Purran kirjoittamaa omaa blogia.

Onneksi oli, sillä jos luit sen kokonaan, tulit huomanneeksi, mikä ero on kokonaisella tekstillä ja siitä reväistyllä palasella. Toki teksi oli räävitöntä, rumaa, ilkeää ja uskomattoman sivitymätöntä, sanalla sanoen, jos sanat voisivat tappaa, ne olisivat sen tehneet. Miten on kasvanut tuollainen nuori aikuinen, jolla on hallussaan moinen sanan miekka ja jota hän vielä uskaltaa ja haluaa käyttää? Julkisesti.

Mutta. Luin tekstit tarkkaan ja huomasin olevani samaa mieltä.  Ajatus kirjoituksissa oli minusta oikea, sanojen valinta on ala-arvoista ja niistä kyllä lyö läpi rasistinen leima. Silti, feministi ajaa kaltoin kohdeltujen, alas painettujen naisten ja tyttöjen asemaa, siitä en voi olla eri mieltä. Olen murissut äkäisenä jo monena kesänä, kun vastaan tulee mies kesäpaidassa ja shortseissa, käsivarret paljaina ja vieressä kävelee vaimo täysin kaavun peittämänä taluttaen pieniä huiviin käärittyjä tyttäriään. Ihan raivo jyllää sisuksia ja tekisi mieli sanoa miehelle, että kun peität itsesi samanlaiseen kaapuun, hyväksyn. Muussa tapauksessa vapauta naisesi liiasta vaatetuksesta.

Maassa maan tavalla riittäisi. On käsittämätöntä, että me hyväksymme kohtelun, jossa tytöille jo pienestä pitäen opetetaan, että heidän hiuksensa ja vartalonsa ovat paha asia verratuna poikien kehoon, mitä muuta sellainen voisi lapsen mieleen antaa?! Naisen alistamista, sitä se on. Ja se ajatus kulkee noissa Purran blogeissa, kaiken sen äärirumien sanojen alla. Ja ne rumat sanat tekevät niistä rasismia. Harmittaa, olemme taas maailman kartalla. Juuri kun pääsimme ylös kehuihin, tulimme mielipiteinemme alas puolustellen. Kävihän Biden ja maailma näki miten Suomi makaa, mutta nuo uutiset ovat liian suurta.  Lehdet uutisoivat mieluiten juoruillen pienemmistä, niistä saa hienoja välijuttuja, niitä mieskin lukee nettinsä sivuilta, ne luovat sen yleisen näkymän, minkä maailma meistä saa. Ja nyt se pureskelee meidän ministereitä.

Kokonaan toisenlaiseen maailmaan olen hypännyt Satu Rämön kirjaan , ”Talo maailman laidalla”.

Yleensä en ole matkakirjojen suuri kuluttaja, mutta tämäpä on sellainen ihme, että jos tuollainen satumaailma on todella olemassa kuin mistä hän Islannissa elämästään kertoo, niin houkutus kokea moinen ihme voisi olla monellekin vastustamaton juttu! Ainoa este siinäkin taitaa olla kielitaidon puuttuminen, ihan ummikkona ei tuohon paratiisiin kannata rynnätä. Suomalainen Satu, islantilainen mies ja kaksi lasta, koira ja pienen pieni talo jossain vuorten kainalossa Atlantin rannalla. Asukkaita muutama tuhat, kaikki kuulemma lopulta tuttuja toisilleen. Elämisen tavat ihmisten välillä ovat kuin mummoni maailmasta, kauan sitten. On toki hankaluuksiakin, hirveästi lunta, tukkeutuneita teitä, lentojen peruuntumisia ja lumivyöryjä. Mutta jos osaa suhtautua kaikkeen tyyneydellä, niin kirjan mukaan elämä on auvoista. Ainakin se on kirjoittamisen arvoista, elämää islannista. En ole Islannissa käynyt, mutta keskimmäisen ystävällä on islantilainen mies, he elävät lapsineen Suomessa, joten olen ymmärtänyt, että elämä täällä on helpompaa kuin tuolla kuumien lähteiden maassa. Ja yksi on tainnut löytää rakkautensa Islannissa, mutta ei Islannista, yhteinen kokemus kuitenkin.

Lapsenlapsi täyttää vuosia, huomenna on juhlat. Helsinki-CUP on pelattu, kolme peliä voitettu ja yksi tasapeli hävitty rangaistuspotkulla. Ei enää leikki-ikäinen, mutta ei aikuinenkaan, mitä lahjaksi? Sankari toivoi  uusia nappiksia, tiesi tarkkaan millaisia, äiti sanoi, jotta kalliit ovat, Mummi siihen, että jos muuta ei halua, niin tokihan Mummi ja Vaari ne ostaa!

Nyt kengät ovat paketissa ja kyllä ne koko sen rahan arvoiset ovat, säihkyvät ja kiiltävät kuin perhoset! Sopii niillä nyt maaleja potkistella.

Kävin Kirjastossa, sain mukaani kassillisen uutta luettavaa. Kun olen siirtynyt melko kokonaan tilaamaan kirjat, niin joskus ei tule kuin yksi ja joskus niitä tulee sitten kassillinen! Toivottavasti tuossa pinossa suurin osa on sellaisia kirjoja, joita muut eivät ole huomanneet, että voin jatkaa tilaustani. Kova lukemaan vaikka olenkin, niin rajansa se on minullakin, kun vielä en hallitse tuota kesken jättämistä ollenkaan.

 Mitenkähän kävisi, jos opettaja koulussa sanoisi oppilaalleen, että ”nyt et kyllä ole ollenkaan vastaanottavaisella tuulella! Menepäs kotiin ja tule sitten ensi vuonna uudelleen, jos kiinnostaa.” Kuinkahan kävisi? Tuotapa mietin kävellessäni kotia kohti Bridgestä, jossa taas maailmaa paranneltiin pelin lomassa.

Mustat ukkospilvet maisemoivat Eduskuntatalon taustan upeine kirjastoineen, odotin vettä, mutta se putosikin sitten jossain Espoossa urheilukentälle kisailijoiden niskaan.