Katselin tuossa edessäni olevaa allakkaa ja huomasin, että minullahan on taas kohta päivä, jolloin olen edellistä vuotta vuoden vanhempi. Vanhin siitä jo muistutteli kauniisti ystävänpäivänä magneetilla, jonka olen läntännyt työpöytääni valaisevaan ikivanhaan lamppuun. Siihen se päätyi jo aiemmin annetun viisauden myötä muistuttamaan, että aika kulkee latujaan. Tämä isäni työlamppu Järvilinnan vastaanottokodin ajoilta ikäänkuin siunaa tyttärensä kuvahulluuden, lamppu ja minä kuljemme vuosissa yhtä matkaa.
Lampun minä sitten testamenttaan ”paavolle”, sillä silmälääkärini painotti erityisesti valon merkitystä lukemisen ääressä ja siihen mennessä toivon ”paavon” jo istuvan innokkaasti kirjan ääressä työpöytänsä vieressä eikä lattialla, sillä vanhanaikainen lamppuni haluaa valaista pöydällä, ei lattialla.
Magneetit lampun päällä
oli tietysti kuvattava, mistä tulikin mieleen tehdä kuvasta kortti. Kortista muistui mieleen vanheneminen, Anopin antamassa synkkärikirjassa on merkintöjä maaliskuun joka päivälle, oli helmikuunkin, Äidin kuolinpäivä, siitäkin jo kuusi vuotta aikaa. Olisi mukava muistaa syntymäpäiväänsä viettäviä kortilla, mutta posti on tehnyt siitäkin traditiosta hankalan. Mieluiten muistaisi juuri sinä päivänä kun merkkipäivä on eikä kuukautta myöhemmin tai aiemmin, jutusta on mennyt koko hohto. Allakkaa katselessa muistin miehen kertoman vitsin:” Mies kertoi viettävänsä juomatonta päivää helmikuun kakskymmenesyhdeksäs viiva kolmaskymmenesyhdes.” Naurattiko? no ei ainakaan katsoessani edessä olevaa viikkoa, joka loppuukin yllättäen sunnuntaihin, jolloin ne kahvit on tarjottava jos sellaisia aikoo. Ja aionhan minä, juhlan paikat ovat näillä lukemilla harvassa ja korttikin on jo tehty
. Mutta se posti, neljä päivää on sille mahdoton toimitusaika, siispä pakko ottaa uudet konstit käyttöön, liittää kortti viestiin ja toivoa, että vastaanottaja sen lukee. Sen verran vanhanaikainen olen, että se mikä on käsin kosketeltava, on aina varmempi kuin pelkkä pilvessä liehuja. Itsekäskin olen, ajatus, että joku pitelee korttia kädessään, katselee ja ehkä vähän minua ajatteleekin, se lämmittää.
Iästä muistutetaan vähän joka puolella. Vanhus sana on epäkohtelias, ikäihminen, seniori, myöhempi keski-ikä, kääkkä, vanha akka, muija, onhan noita, ovatko paremmiksi muuttuneet, kukin voi itsessään miettiä. Ja sitä tulee väistämättä miettineeksi joka kerta Finnkinon powderroomissa,
siellä upeat valokuvat vessan ovissa menneen ajan suuruuksista muistuttavat, että jos joskus jotain kerrottiin muistuttavan, niin eipähän muistuta enää!
Mummo on tyytyväinen mummoiluunsa, onnellinen ”paavostaan” ja onnellinen paavon Almasta.
Hiihtolomalla Alman kanssa ulkoilu puhtaan valkoisessa lumessa oli Hesan korkeudella todellista juhlaa, Tokoinlahdella toiset mummot hiihtelivät paavojen ja maijojensa kanssa, joskus talvi yllättää. Kaunista oli.
Nyt ollaan sitten jo illassa ja yöllä alkaa bussilakko. Paavon koulu sujuu bussilla normaalisti, mitenkähän käy nyt?! Ottaako opettaja hermoloman ja jättää lapset oman onnensa nojaan vai joko taas leikitään etäyhteyksillä ?! Vähemmilläkin konsteilla voi lapsen harrastus-ja koulupolun tärvellä. Viikon ovat luvanneet olla ajelematta, se siis tarkoittaa myös hankaluuksia bridgen pelaajille, pelaajat jäävät kotiin. Tämä pelaaja kyllä pääsee, sillä omat jalat ovat vielä kävelykunnossa eikä matkakaan ole aiemmasta pidentynyt, mutta ilman kaveria ei peli suju. Jääpähän sitten aikaa lattianpesuun ja pöytien pyyhkimiseen, mies lupasi hoitaa tarjoilut !
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti