Mites se menikään-

 

”Joo,o vanhakin nyt nuortuu” , vai miten se menikään? Kävi näin: Pelikaverini on kova elokuvissa kävijä ja kerran kahvitauolla hän tokaisi, jotta ”nyt tuli katsottua se kaikkien aikojen huonoin elokuva! ”Skimbagirls”, onko joku nähnyt?”  Emme olleet, sehän nyt ei ollenkaan kuulosta meikäläisten tasoiselta, eihän sitä edes kehtaisi kellekään sanoakaan , että moisen hössötykseen on rahansa uhrannut!

Asia jäi tietysti minua kaihertamaan. Oikeastaan toiseksi paras mainos on toisen inhokki, täytyyhän se nähdä, eihän siitä muuten voi sanoa sitä ei tätä. Suurin syy on tietysti tuo lausuttu lause, miksi niin ja onko se minunkin mielestäni? Uteliaisuus on kummllinen helmasynti, se on teettänyt minulle monta huonoa ja yhtä monta hyvää, mutta aina kiutenkin olen sen tehnyt ja siitä sitten tyytyväinen. No nyt sitten klikkasin koneelle ja katselin missä moinen elokuva menee, tuore juttu, kai se nyt on joka teatterissa, kun suomi-filmin parhaimpia näyttelijöitä on mukaansa saanut.

Taisi olla Laskiaissunnuntain syy, sillä kaikki näyttivät iltapäivään vain lastenelokuvia, hieno homma sekin, vaikkakin meidän hiihtolomalaispaavolla oli isäviikonloppu, silloin ei pelikoneen äärestä varmaan kadottu edes lumiukkoa tekemään.Eipä tuolla nyt suuria suruja loihdita, sillä ”Paavo” lähtee Lapin lumille ja tuo Mummille Alma-koiran, jotta Mummikin voi nautiskella valkoisesta lumesta niin kauan kuin sellainen ihme kaupungissa kestää. ”Skimbagirls”- elokuva meni kuitenkin Itiksessä yhdessä pienessä salissa, klikkasin lipun, tulostin sen, toki olin modernina mummona myös klikannut lipun kännykääni, mutta enhän minä pelkästään siihen voi luottaa, paperilippu on varma, se tuntuu kädessä ja siitä pitää pitää huolta. Metrolla pääsee varttitunnissa ja siitä sitten.

En muuten ollut käynyt Itiksessä vuosiin, joten jo tulo sinne eksytti, kumpaan suuntaan?! Väärään tietysti, niin minä aina. Kysymällä pärjää, siis takaisin päin, raput alas , vasemmalle ja sitten, minne se nyt olikaan? Kysymälllä ja neuvoa noudattaen olin  vanhan tutun Itiksen kupolikaton alla, mutta siihen se tuttuus jäikin. Olo oli kuin ulkomailla, suurta, valoisaa ja tuntematonta. Etsin kylttejä, nuolia elokuvateatteriin oli , mutta nuoli taisi sojottaa jonnekin pellon laitaan, sillä yhtäkään elokuvateatterin näköistä ei silmien eteen ilmaantunut! Taas mummu kysyi ja nuoren miehen käsi heilahti ”tuonne päin, siellä se on” ja siellähän se sitten olikin.

Karkkihyllyä oli kilometri, itsepalvelupisteitä monta ja yksi poika, joka lippuni nähdessään opasti näyttämään kuvapuolta tuohon siniseen valoon. No ei tämä nyt ihan vierasta ollut, mutta suurelta ja uudelta kaikki tuntui, kun oli tottunut uutisten ja lehtien juttuihin Itäkeskuksen sottaisuudesta ja vaarallisuudesta. Minun silmääni kaikki näytti hyvin normaalilta, ehkä muiden silmissä oli yks melkein eksynyt mummo, joka haahuili kauppakeskusta sinne ja tänne kännyllä kuvia napsien.

Löysin näppärästi oikean salin, oikean rivin ja penkin. Sali oli melkein täynnä, katselin yleisöä, nuoria aikuisia,  minä luultavasti joukon vanhin. Kännykät sulkeutuivat, Sali pimeni, mainokset alkoivat ja alkoi myös täysi hiljaisuus! Oikein jäin sitä kuuntelemaan, voiko tämä olla totta, he tulivat katsomaan elokuvaa ja olivat kaikki syöneet jo kotona! Elokuvan juoni  kertoo neljästä ystävästä, jotka viettävät Lapissa laskettelun merkeissä joka vuotisia tapaamisiaan, tällä kertaa yhden sisaren häitä.

Olen tullut katsomaan kreisikomediaa, olen myös asennoitunut, etten elokuvasta pidä. Toisin kävi. Totta on, että huumori on hyvin kreisiä, vallatonta, mutta niinhän sen pitääkin olla ja vieläpä sellaista, joka naurattaa ja se jos mikä on taituruutta! Käsikirjoitus oli onnistunut, kuvaus oli kaunista, kohteet oli valittu huolella ja näyttelijät olivat loistavia. Ja kaiken hulluden keskellä juoneen oli saatu mahduttettua tunteisiin vetoavaa sisarrakkautta, tipautin pari kyyneltä elokuvan lopussa.

Tyytyväisenä kokemaani, ymmärrykseeni kolmi- nelikymppisten muotimaailman kummallisuuksista, sellaisihan he nykyään ovat. Mitä vaan voi päällensä laittaa, sitä juuri edellisenä iltana mietiskelin kävellessäni perjantai-iltana kaupungin kaduilla. Valikoima oli  lievästi kerrottuna hauska, moni muotoinen, rimpsuja, pitsiä, kudottua, korjattua, ihan mitä vaan, tarkkaan varmaan harkittua, hankalaakin, mutta ei tunnu missään. Sellaisilta näyttivät myös Skimbagirlin naiset, minun silmääni sopi jopa morsiamen morsiushuntu hiihtohaalarin vyötäröllä. Mahtavat me bridgeleidit näyttää ikävän harmailta näiden Ilottelijoiden silmissä. Näin se menee, onneksi makuja on monenlaisia, kaikille löytyy omansa.