Sanotaan, että kevään kirkas valo herättää kuolleetkin, ainakin se herättää autoilevan parin mielen, pitää lähteä liikenteeseen, katsomaan miten maailma makaa. Tosin nyt vain Helsinki. Kaupunki rakentaa, uutta tulee sekä tiestöön että asukkaille uusia koteja niiden varsille. Ensin täytyy kuitenkin käydä kurkistamassa, miten vanha kotitalo makaa ja hyvinhän se makaa, ei ole vielä kaivuri käynyt. Talo seisoo pystyssä kuin ikivanha linnoitus ja sellainenhan se melkein on, vahva betonikakku.
Harmittaa, mutta enää ei itketä, se elämä on ohi. Naapurustokin on muuttunut, vain yksi on jäljellä ja sinne minä ajelutin miehen. Kevät ja valo herättävät minussa tunnetusti kyläluudan, muuta hyvää alhaalta silmiin poraamaan aurinkoon en löydä. Ja kun tuohon lisää vielä täyden kuun, niin kyläluuta olisi valmis! Asiassa on vain yksi mutta ja se suurenee vuosi vuodelta, herättää minussa kummastusta, pientä pelkoakin tulevaisuutta ajatellen. Kun siihen vielä lisätään lause, joka putkahti tyttäreni suusta tässä kerran talven aikaan:” Ei kukaan muu kuin sinä mene ihmisten kylään kutsumatta!”
Pelikaverin kolmikerroksisessa talossa tehtiin lukkouudistus, ovikoodeja oli jaeltu liikaa ja koko koodihomma poistettiin. Tilalle saatiin ”avainlätkä”, sellainen, joka on käytössä muun muassa lukollisissa roskiksissa ja ainakin telkkarisarjojen kauhukuvien mukaan sairaaloissa. Ystävä mietti siinä, miten toimia, jos joku kaikesta huolimatta haluaa tulla kylään, tai jäävätkö ihmiset ruuatta, kun ruokalähetit ei pääse sisään? Miten ambulanssi tai kotihoitaja ? Onko hänen juostava ulko-ovelle kolmannesta kerroksesta, jos odottaa jonkun tulevaksi? Entä jos ja niin edelleen jos. Tämä on nyt sitä uudistusta, pidetään meidät turvassa ja sitten unohdetaan kokonaan, kunnes Iltasanomat meidät löytää. Näin voisi tapahtua toisen pelikaverin kohdalla, hän on linnottatunut kotiinsa, ei vastaa puhelimeen, ei muista ovikoodia, joten kukaan ei voi mennä tiedustelemaan, onko hän hengissä edes, kun ulko-ovesta ei pääse. Näistä vastoinkäymisistä huolimatta siinä ohi ajellessa tuli kahvikuppi ja systeri mieleen. ”Tulkaa käymään” on kännykän vakiolause ja nyt sitten ajattelin toteuttaa sen. Mutta sen verran olen minäkin tämän maailman oudoissa kuvioissa hioutunut, että otin puhelimen ja soitin. ”Onko sulla jotain asiaakin?” ”Ajelllaan tässä ohi ja ois voitu tulla kahville?!” ” Ei meille noin vain voi tulla! Pitää ilmoittaa etukäteen! Ei meillä ole mitään tarjottavaakaan.” No , minulla oli kakku auton lattialla ja nythän minä ilmoitin. Vastaus ilmoitukseen riittänee ei tai joo, nyt tuli selväksi ei ja me jatkettiin matkaa. Mitään suurta ei ollut tapahtunut, kyläluuta ei tällä kertaa onnistunut. Migreenikkona elämäni kulkenut, olen joutunut oppimaan extemporee-elämän, sillä varmasti makasin punkan pohjalla, jos olin etukäteen jotain sopinut. Itsellenihän tämä tyyli sopii vallan mainiosti, mutta tällä nykymeiningillä se ei kaupungissa onnistu.Vaikka kaupunkilaiseksi itseni nykyisin ilmoitankin, niin todellinen minäni on siellä esikaupunkialueella elävä omakoti-ihminen, jonka ulko-ovessa toimii vielä ovikello. Siellä vanhalla kotinurkalla sitten menin ja pirautin ovikelloa. On aina mukava kohdata ystävä kasvokkain, siinä päivitettiin asiat kohdalleen, kahvitkin olisi keitetty, mutta mies istui autossa ja hänhän ei tule sisään ilman kutsukorttia, hän siis jutteli pihalla miehen kanssa ja minä sisällä naisen kanssa.
Mietittiin montako vuotta sitten Saana-tytär menehtyi rintasyöpään, syntymäpäivä olisi pian, ikinä ei unohdu, oli keskimmäisen hyvä ystävä. Ystäväkortit on kohta postissa, silti olen onnellinen, että taas kerran uskalsin toimia kyläluutana.
Anopin antamaan syntymäpäiväkirjaan on kirjoitettu nimiä joka päivälle, osaa onnittelen
ja osaa muistelen,
1 kommentti:
Hauskasti kirjoitettuna totista asiaa. Pani miettimään näitä linnoittautumisia omaan kotiin muiden ulottumattomiin🤔
Lähetä kommentti