Naapurisopua vai..

 

”A man like OTTO”! Nyt olisi tarvetta tuon elokuvan opeille, alakerrassa asuu yhtä äkäinen naapuri kuin Otto! Minun pitäisi osata pehmittää moinen kiukku, mutta milläs moisen osaat, kun toinen tulee silmille suuna päänä? Juteltiin elokuvista kävellessä, että tuossa nyt tuli selväksi ero suomalaisen ja etelämaalaisen ihmisen välillä, juro kömpelö suomalainen ja vilkas peräänantamaton etelän ihminen, sellainen, jolle ei loppujen lopuksi voi muuta kuin antaa periksi ja hyväksyä ystävyys. Minun pitäisi osata olla se etelän ihminen, sillä jurompaa vastustajaa en lähinurkilta löydä.

 Menenpä ajassa taaksepäin. Vuosia sitten hän asui viereisen oven takana, hänellä oli koira, joskus myös hiukan ongelmainen haukkuva hoitokoira. Kahvittelimme joskus  meillä, usein pihassa ja Isomummin pikkutavara pääsi kiertoon hänen kirppisksellään. Eli oli oikein mukava naapuri. Vanhan koiran tilalle tuli uusi, sitä koulutettiin, muuten hyvällä menestyksellä, mutta hauvelilla oli kuulemma ADHD, se vaati hiljaisuutta. Tyttärelläni on pikkuinen koira, joka sulatti naapurinkin sydämen, pihalle antavasta ikkunasta hän seurasi kuinka pentu juoksi ja leikki pallon kanssa, joskus tuli ulos ihailemaan, kun leikki oli niin kovin itseohjautuvaa, pentu ja pallo, ehdoton yhdistelmä. Tyttökoira on mainio kapistus, piha kuuluu sen omaan reviiriin, koti, jota ei liata, tarpeet tehdään pihan ulkopuolella. Jotain tapahtui ja ikkunasta kantautui  rumakielinen huuto, että vie se koirasi muualle pallon kanssa, heidän koiransa ei voi nukkua! Kello taisi olla seitsemän. No, siinä kävi nyt sitten niinkuin vanhoissa elokuvissa, ”talkkarinakka” määrää säännöt, palloa tuli pelattua kerta muutama. Eilen sitten tuli haettua pallo kellarista, siitä seurasi innokas haukunta, se nostatti naapurikoiran haukun ja rouvanaapurin kännyköineen oven suuhun suoltamaan sellaista sanatulvaa, että enpä sitä kehtaa tässä toistella. Hetken siinä vielä heittelin palloa, periksi en moiselle anna, mutta miettimään jäin. Tässä olisi juuri nyt tarvittu sitä Otto elokuvan naapuria, ihan sitä ei minusta löydy, mutta muuten löytyy kyllä kannaottoja ja saavutuksia tuolta rintamalta! Vuosia sitten tuli avattua Hesarin yleisönosaston keskustelu koirista ja Kirjastoista ja voisinpa sanoa sillä olleen vaikutusta koiran mukanaolon hyväksymiseen ainakin kirjastoissa, nythän koira saa olla mukana missä vain, kunhan vain osaa käyttäytyä. Esimerkkejä löytyy koirakavereista, terapiakoirista, koirasta Kämpin kuppilassa

 

 tai alakerran kaupassa, myös tästä tyttären koirasta, joka tuottaa iloa ja hyvää mieltä hänen työpaikallaan, eikä ole ainoa laatuaan. Pihassa ei ole edes allergiaongelmia, ei kyllä ole lapsiakaan, ellei sitten ole allerginen raittiille ilmalle, sellaisenkin olen tavannut.

Mielipiteitä on erilaisia ja kukin haluaa olla omassaan oikeassa. Minäkin.Ymmärrystä minulla on lasten leikkipuistoihin, sinne ei koiria saa viedä, ei toki allergian vuoksi, ihan vaan mahdollisen koirapelon vuoksi tai jotain. Kukaanhan ei kiellä umpikännisten, narkkareiden tai muuten epäsosiaalisten oleskelua lasten leikkipaikoilla, ei siellä ainakaan ole ainuttakaan kieltomerkkiä –muusta kuin koirasta. Vessaa ei puistoissa ole, lapsille tulee hätä, joka pitää hoitaa, huomaamattomasti jossain pensaan vierellä. Mutta koira, ihmisen paras ystävä, monen puistossa leikkivän lapsenkin kaveri, se ei ole tervetullut mukaan, vaikka hauveli olisi koulutettu ”pitämään omat nurkat” siisteinä. Näin myös meidän pihassa, jonka hiekkalaatikossa taitaa vielä lojua Isomiehen ämpärit ja lapiot, muuta leikkijää ei siellä ole näkynyt. Pikkumieskin on kasvanut pituutta, jättänyt hiekkalaatikon taakseen, Almaakaan ei yökylään usein anneta.

Tietysti minä pahoitin mieleni. Mutta onhan se totta, että piha ei ole mikään koirapuisto ja säännöt on tarkoitettu noudatettaviksi. Minunkin.