Vuosi alkoi lotisten

 

Vetisen , takkuisen ja ruman viikon kohokohta on tämä torstaipäivä. Koko alkaneen vuoden olen valvonut vuorokauden toiselle puolen, katsonut näkemättömiä sarjoja tietsikalta ja lukenut toinen toistaan oudonpia kirjoja, niistä moni on vienyt loputkin unet ja monesti aamu jo valjennut, vaikka eihän se näissä pimeyksissä valkene. Aamu kuitenkin ja sitten kun mies laittaa parvekkeen oven selälleen, meikäläinen nukkuu autuaan unia näkemättömän unta aina puoleen päivään saakka, joskus pitempäänkin.Joku sanoisi tuota kaamokseksi , joku joksikin muuksi. Tänään rytmi sitten rikkoontui, joku ikäihmisiä tuntematon aikataulujen vääntäjä oli listannut miehelle Terveyskeskukseen ajan kello 8.30 –aamulla! Minähän nukuin hapekasta ja raikasta untani, mutta heräsin ulko-oven kolahdukseen jo heti yhdeksän jälkeen. Hyvänen aika, mitä sitä ihminen voi tehdä aamulla kerrostalossa tuohon aikaan?! Hesari tuli luettua melkein jokaista pikkuilmoitusta myöten, toki taloudellista, sillä lehtihän on pienen omaisuuden arvoinen, mutta silti aika ei kulunut. Minun piti oikein tarkistaa, että kelloni patteri toimii, hieman huvittuneena huomasin sen olevan ihan oikeassa ajassa. Lorvaillen vaatetin itseni ja suuntasin kävellen kaupunkia kohti, oli Bridge-päivä. Rumaa ja vetistä, loskaista ja jäistä, kaikkea tuota isoja lätäköitä väistellen.

Peli meni mukavasti, pelaajia oli yhdeksän pöytää, eli yhdeksän kertaa neljä. Meitä on siis paljon, ikäporukalla on kiire nauttimaan kanssaihmisten seurasta ja ravistelemaan aivojaan. Korona ja joulun ajat on ohi, toki tauti ympärillä pysyy, mutta mehän olemme kaikki viisinkertaisesti rokotettuja, luottamus rokotteisiin on korkea, ei maskeja ei etäisyyksiä.

Hapekkaasta ilmasta nauttien kävelin kotiinpäin, lätäköt eivät olleet kadonneet ja liukas loskakin tapasi kengän pohjan muutaman kerran, ymmärsin kepin käyttäjiä. Meistä on tullut niin kaupunkilaista, että jopa konserttiin mennään julkisilla ja kävellään loput! Unohduksiin on painuneet juhlavat asut, ohuet sukat ja vaihto pikkukenkiin, arkiseksi on juhlat muuttuneet! Silmä kalasti kyllä muutaman siron pikkukengän, jopa parit kirjavat tossut, usean farkkupepun ja villajumpperin. Tuli mieleen ”olipa kerran Lontoossa”. Mies oli löytänyt ns khakihousut ikuisten puvunhousujen paikalle ja niitähän ei sitten riisuttu, ei vaihdettu, vaikka silloinen Lontoon noki värjäsi housut uuden värisiksi. Palladiumissa muu väki oli pukeutunut juhla-asuihin, mies käveli sisään khakihousuissaan ja tennistossuissaan,sehän lienee pohjalaisen oikeus! Eipä kukaan nenäänsä nirpistänyt, ne on brittejä ne, vaimo vähän häpesi.

Nyt oltiin siis konsertissa ihan oikeaoppisesti mies farkuissa ja vaimo talvilenkkareissa. Ensin oli Korealaisen Unsuk Chinin viisiminuuttinen konserttialkusoittonsa,

nykysävellys, joka tällä kertaa oli todella maukas kokonaisuus. Pidin siitä. Sitten seurasi Beethovenin pianokonsertto nro 2 B-duuri, sen soitti ihmelapseksi syntynyt Kit Armstrong. Nyt kolmekymppinen LA:ssa syntynyt , ulkonäön perusteella kiinalaisen perheen, outolintu kävi yliopistoa kymmenvuotiaana pääaineinaan matematiikka, fysiikka, kemia ja biologia. Vapaa-aikanaan sävelsi sitten ja soitti pianoa ja nyt on sitten vaikka mitä, mukavan näköinenkin kaveri!

Aika huikeaa oli sormien vikkelyys, siinä olisi ollut ihmettä kerrakseen  lapsenlapselle. Pietari Inkinen kapellimestarina sai orkesterin luomaan leppoisan tanssiaistunnelman, olin siinä jo näkevinäni rokokoohameiden pyörähdyksen ja sulavan kavaljeerin  valkohanskaisen käden heilahduksen.

 Puoliajan jälkeen seurasi Sibeliusta, Sinfonianro 5 Es-duuri ja jotain. Aika sekasotkua koko touhu, meteliä kerrakseen. Keskityin soittajiin, sillä vaskethan siellä melusivat! Siinä mielessä sinfonia oli mainioa, että se ikäänkuin esitteli erikseen kaikki puhaltimet, viuluthan on aina mukana. Käyrätorvessa on uusi tyttö, joka vaikuttaa aivan lapselta ja trumpetissa oli komea mies, hänessä oli vain nuhjuisen vikaa, sillä hän pyyhki räkäiset sormensa aina housunreiteen. Mahtoi frakkipöksyt olla näky illan päätteeksi, mutta väliäkös tuolla, eiköhän soittajilla toimi Musiikkitalon ilmainen pesula! Samoin sitä tarvitsee käyrätorven soittajatyttö, joka ahkerasti ravisteli räkäistä kättään ja pyyhki lopulta sitä hameen helmaan! Näitä seuratessa mietin, jotta miksi heillä ei ole pyyheliinaa polven päällä?! Onhan noita mustiakin pyyhkeitä...

Kotiin ratikalla kutkuttavasti jäniksenä...