Variationeja

Tänään ei ollut hyvä mieluiseni konsertti. Jo aluksi Esa-pekka Salosen LA variations, jo ainakin kerran aiemmin kultuna, ei tuota teosta aika ollut saanut parantumaan sotkuisesta soittimien kaaoksesta.  Teos on kuulemma pieni otos Los Angelesin tunnelmaa ja sitä minä sitkeästi yritin nyt etsiskellä, mutta ihan turhaan. Jos jonnekin LA:n suuntaa se pitäisi asemoida, niin Disneyland ja elokuvaStudiot voisin vielä kuvitella, mutta helpommin tuli mieleen ala-asteen kootut musiikkiluokat, joissa jokainen sai päästää ääntä osaamallaan tai vasta opettelemallaan instrumentilla- yhtäaikaa! Lapsilla olisi ollut hauskaa, mutta sinfoniaorkesterin soittajilla tuskin. Mutta kuten jo olen tainnut tuosta mainita, kun on valmiiksi kuuluisa ja kapellimestari ja suomalainen vielä, kaikki käy. Mitenkähän olisi käynyt paperi, johon meikäläinen olisi nuo nuotit kirjoittanut ja sitten tarjonnut ne soitettavaksi?! Juu, ei tarvitse vastata.

Jazzpianistin Chick Coreanin
”Pasuunakonserton” soitti Joseph Alessi

minulle tuntematon, sillä harvoinpa pasuunaa saa kuunnella ihan soolosoittimena. Soitin on vaikea, kaunisääninen vaskisoitin, mukana ”vanhanmallisessa” jazzmusiikissa, kuten Miles Davis, Chick itse mielsi itsensä säveltäjäksi ja pianistiksi ja piano-osuuden hän olisi halunnut itse esittää, mutta sairaus vei hänet 2021 ennen konserton kantaesitystä.

Olen vanhan ajan jazzin ystävä, mutta tämä konsertto ei nyt ollut mieluinen, huolimatta taitavasta esittäjästään. Kahden ensimmäisen osan kohdalla mietin, jotta musiikin pitäisi hivellä korvia, ei repiä ja raastaa, ja että miksi nykyaikana tuotettu musiikkin on levotonta kakofoniaa, josta ei kaunista melodiaa löydy kuin pieni hetkin? Juuri kun olin tuon ajatuksen saanut loppuun, se kaunis tuli—ja kesti muutaman minuutin. Sitten taas mentiin ruuhkassa melun keskellä.

Johannes Brahms sitten. Esitteessä kerrotaan, että säveltäjä sävelsi elämänsä surullisimman teoksen, joten minä asetuin odottavaan tilaan kuulemaan jotain korvia hivelevää. Ei löytynyt surua, löytyi musiikia, joka tuuditti tasaisuudellaan varmaan mummot ja papat kevyeen uneen. Konsertti loppui vauhdilla, ehkä juuri sen oli tarkoitus herätellä uinuva kuulija.

Aina ei esitys ole mieluinen, mutta aina on yhtä mieluista olla kuulemassa elävää musiikkia,

katsella ihmisten reaktioita ja vaihtaa jokunen sana kuulemastaan.

 Pelipäiväkin oli tänään, ihmisillä tuntuu olevan suuri tarve jutella, sen huomaa jo metelistä, joka tässä ”hiljaisessa pelissä” valiitsee! Ja onhan se aivojumppaa, kun täytyy ajatella, laskea ja jutella samaan aikaan ja huomata, että hyvin onnistuu! Muuten viikko on mennyt oudosti, hitaasti, kun se motivaation puute on pitänyt kaverin pois mummin motivoinnin ulottuvilta, olen menettänyt tatsini, vai miten se sanotaan?