Ruskea, keltainen, valkoinen, musta ja sitten jotain muuta---

 

Minkä värinen olet? Oletko tumma vai vaalea? Punatukkainen ja pisamainen? Minkälaiset ovat silmäsi, pyöreät, vinot vai ehkä mantelinmuotoiset? Entä hiuksesi, muistuttavatko ne moppia vai juuriharjaa? Vai ovatko jotain siltä väliltä?

Marja Sannikan keskusteluohjelma laukaisi sanallisen ihmettelyn muuttuneesta maailmasta, mitä saa sanoa ja mitä ei. Toinen kuului vanhaan sukupolveen, joka on lapsuudessaan näytellyt Tiernapoikia ja lukenut Peppi Pitkätossua,

päätynyt oletettavasti toimimaan sulassa sovussa kaikenlaisessa nykymaailman kokoonpanossa. Toisen alkuperä ei keskustelussa tullut esille, jos nyt edes tuosta asiasta saa keskustelua käydä. Ainoa termi, jota hän käytti oli sana ruskea ja sen pitäisi sitten kartoittaa meille katselijoille jotain tärkeää ja samalla surkeaa, sillä minulle ei ohjelman aikana selvinnyt oliko hän ylpeä syntyperästään vai syyttikö hän vastapuolta tämän syntyperästä! Ällistyttävä huomio,että värillä on väliä ja että ärsytyskynnys siihen voi olla noin matalalla vielä nykyaikana.

Mutta tottahan se on. Kun itse kuuluu valkoiseen herrarotuun, joka myöskin lienee nykyisin kielletty sanamuoto, on vaikea ymmärtää, millaista on syntyä toisenlaiseen perheeseen, jossa jo pelkkä ihonväri luokittelee sinut määrättyyn lokeroon, kastiin tai heimoon.Minäpä yritän vähän:

Lapsuudessani asuin Jyväskylässä, joka oli siihen aikaan varsinaista tuppukylää.Siellä käytiin töissä tehtaassa tai opetettiin lapsia koulussa, juotiin pää täyteen lauantaina ja käytiin putkassa sunnuntaina.Toki muunlaistakin, mutta parasta kai oli pieni, lasten hallittava kaupunki ja turvalliset vaeltelut ympäristön metsissä ja kaduilla. Hevoskärryt samettihameisine daameineen ja komeine huopahattuisine piiskan heiluttajineen vetivät puoleensa mielikuvissaan eleilevää mustahiuksista ja tummasilmäistä tyttölasta

ja pianpa sitä tyttönen istui kärryjen puupenkillä suhailemassa kaupungin ympäri, yhtenä samettihameisista. Samaistuminen oli valmis.

Kerran sitten istuin talossamme olevan kaupan rappusilla ja ostoksille tuli pieni valkohiuksinen tyttö äitinsä kanssa, potkaisi minua

ja tuumasi äidilleen, jotta ”mitä tuo mustalaistyttö kehtaa tuossa istua?!” Äiti siihen , jotta noh noh...Kyllä minäkin suutuin silloin...Eikä tuo kokemus jäänyt ainoaksi...Jotenkin sitä tummuuttaan lapsena häpesi...

Hong Kongissa vanhimmallani oli ystäväpiiri , jossa oli yksi kerrassaan syötävän kaunis poika! Hänellä oli iho kuin pehmeää samettia, hiukset kiilsivät mustina veistoksellisen kauniita kasvoja, joita täydensivät mustat mantelin muotoiset silmät! Vieläkin ihaillen muistan tuota täydellisyyttä. Mutta kun kuvatessani juttelin hänen kanssaan, hän kertoi surullisen tarinan, hän oli Hong Kongissa –siis Kiinassa- halveksittu syntyperänsä vuoksi, hän ei ollut puhdas kiinalainen, vaan puoliksi malajilainen! Mutta ei hän omassa maassaankaan ollut hyväksytty.En muista minne hän päätyi, oliko Shanghai, mutta surin silloin kovasti kiinalaisen maailman yksioikoisuutta, joka ei kyllä ole vieläkään kadonnut.

Ystäväni asui Brasiliassa ja kävin häntä siellä katsomassa. He elivät yläluokkaista elämää, jollainen muualla olisi kuulunut vain valkolaisille, mutta ei siellä silloin. Koin, että siihen aikaan, neljäkymmentä vuotta sitten, siinä maassa ei rotuerottelua ollut lainkaan! Vastaan tuli mitä monimuotoisinta rotujen sekoitusta, oli tumman eri variaatioita, hiuksia vaaleasta mustaan, mustia silmiä sinisiin, ihan mitä vain ja ne yhdistelmät olivat kauniita! En nyt ihan noin naivi ollut, kävin kyllä vuorilla katsomassa köyhyyttäkin, mutta se värien sekoitus jatkui sielläkin. Ihonväri ei ollut ongelma, köyhyys ei väriä katsonut.

Olen elänyt maailman eri laidoilla ja elänyt monen näköisten ihmisten kanssa jopa samassa huushollissa. Voin ihan rehellisellä hyvällä omatunnolla todeta, että suomalainen kansa on kaunistunut saadessaan uudesta sukupolvesta ruskean sukupolven! Meidän valju maidonvalkoinen kansa hiirenharmaine lentävine hiuksineen voi olla katoava näky katuvilinässä parin polven jälkeen, mutta sitä en ole näkemässä ja se on surkeaa, sillä tuokin ruskea haastateltava oli todellinen silmien ilo, vaikkei korvien ollutkaan.

Katselin Reetta Onkelin ”Iloinen talo” viimeistä osaa ja siitä tämä kirjoitelma sai lähtönsä.

Ei tuolla maaseudulla tarvita ihonväriä riidan aikaan saamiseksi, kyllä suomalainen sukujuurensa kärventää ilman ihonväriäkin.