Harmittaako vai eikö harmita? Siinä vasta kysymys. Ja mikä sitten harmittaisi, jos harmittaisi, siinäkin on hyvä kysymys. Ja hyvä vastaus tuohon lienee, että oma hölmöys tietysti ja siihenkin on hyvä kysyä, että oliko se nyt niin suurta hölmöilyä vai ihan vaan puhdasta tietämättömyyttä? Ja tuohonkin on hyvä vastata, että ei enää pitäisi olla, kyllä neljässä vuodessa tyhmempikin jotain oppii! Oppii mitä oppii. Minä opin pelaamaan Bridgeä, pienessä porukassa, Aurorankadulla, Suomalaisen Naisliiton Helsingin Yhdistyksen tiloissa.
Alkuun vain siellä, sitten pelin harrastajat innostuivat ja pelipaikkoja tuli sinne ja tänne, jonnekin sinne minäkin sitten Aurorankadun lisäksi ohjastin itseni. Bridge on paripeli, joten joskus oli hankalaa, kun pari ei päässyt, niin sitten toinenkin jäi vapaalle. Aurorankadun naisvaltaiselle kerholle luotiin sitten sääntö, että siellä ei tarvita paria, vaan me arvomme pelaajaparit, kortilla tietysti! Kaikki toimi hyvin siihen asti, kun sihteeri oli aukaisemassa ovea tai soiteltiin talon asukkaan ovikelloa samassa tarkoituksessa. Kokoaikainen sihteeri katosi, asukaskin muutti pois, tuli ongelma, kuka haluaa olla joka viikko oven aukasijana?!
Jäsenillat ovat tutustumisia varten,
siellä kai minäkin sitten ne kannukseni loin.Tuli uuden Hallituksen valinnan vuoro, bridgeläiset lähtivät innolla äänestämään meikäläistä hallitukseen, pitämään pelaajien puolia. Ei ollut itsestään selvää siihen aikaa, että Suomalaisen Naisliiton, johon Helsingin yhdistyskin kuuluu, tiloissa harrastetaan niinkin syntistä juttua kuin korttipeliä! Pelaajaporukka oli iso,
sai minut läpi ja näin minusta tuli hallitusammattilainen! Ensimmäsestä viimeiseen olen sallinut itseni ihmetellä osallisuuttani, sillä olen koko ikäni tarkkaan pitänyt itseni kaiken yhdistystoiminnan ulkopuolella, koen , että en hallitse yhdistysasioita. Siitä Bridgestä olen pitänyt ääntä ja se jäännee pöytäkirjoihin liki ainoana saavutuksenani, puhelias kuin muuten olenkin.
”Johan sinun
pitäisi osata! Olethan ollut hallituksessa jo neljä vuotta!” Niinpä, vaan taas
meni pieleen, en älynnyt, osaamiseksi ei tuota voinne sanoa. Hotelli Helkassa
oli vuosikokous, siellä äänestys ja ainuttakaan bridgen pelaajaa ei paikalla
kannustamassa! Kun en juuri muuta mainittavaa saavutusta ole onnistunut
kokoamaan, ei minua tunne kuin nuo hallituskumppanit ja pari muuta
kahvinkeittäjää! Vastassa oli monen kymmenen vuoden kokemukset omaavat
kokousammattilaiset, he halusivat tulla takaisin ja sinnehän he pääsivät
tottakai! Vilpittömästi ihan tyytyväisenä katselen uuden hallituksen jäseniä,
he tulevat saamaan paljon aikaan, energiaa riittää.
Helsingin Yhdistykseen minut houkutteli vuosia sitten koko ikänsä korttia pelannut ystävä, jo edesmennyt PirjoVappu,
rehtori Vallilan ala-asteen koulussa. Vaikka en itseäni yhdistysihmisenä pidäkään, olen silti kiitollinen PV:lle, että hän sai minut mukaan tähän toimintaan, ensin korttipeliin ja sitten monenlaiseen muuhun, lähinnä erilaisiin kerhotoimintoihin. Kun läheiset, tuttavat ja ystävät ympärilläni vähenevät vuosi vuodelta, tiedän , että tuolla on kuitenkin ihmisiä, joiden kanssa jutella, vaihtaa mielipiteitä, kahvitella, eli niitä kohtaamisia, joita meille ikäihmisille nyt hanakasti etsitään suunnalta jos toiselta.
Tästäkin yhteisöstä on pilven reunalle muuttanut useampikin kahvinjuoja,
pelaajatkin ovat ikääntyneet ja siksipä me kuulutammekin sitä kuuluisaa aivojumppaa, jota juuri bridgen pelaaminen hioo. Bridge on ”hiljainen peli”, mutta Aurorankadulla hiljaisuus katkeaa aina kahvihetkeen maailmanparannuskeskusteluineen, parasta jumppaa ikääntyville aivoille. Joku tokaisi, että koko Naisliitto on ihan tyhjänpäiväinen yhdistys, ei saa mitään aikaan. Mietin, mitähän sen pitäisi saada?! Eikö jo tuossa yhteisötoiminnassakin ole monelle yksinäiselle naiselle mahdollisuus olla vähemmän yksinäinen ihminen? Itselle pitää vain antaa se uskallus tulla kerran mukaan, vaikka vain sille kahvikupilliselle.
Näin sitä
tulee taas muistelleeksi pilven reunalta kurkkivia ystäviä, ajatus pysähtyy,
etsii albmista kuvaa, muistot palaavat. Siitä katse siirtyy elämän
alkutaipaleen taapertajiin, kuvien kera onneksi sielläkin. Mutta kuinka käy
sitten, kun suvun nuorin, nyt vajaa vuoden, on kahdeksankymppinen isoisä,
lapset perillisineen ehkä maailman toisella puolen, missä on hänen muistonsa?
No, voihan olla, että on keksitty aikakone tai aivoja muokkaava muisti, jolla
palauttaa nämä hetket mielikuviin, mutta mitään konkreettista tuskin tällä
vaarilla löytyy selattavaksi, katsottavaksi, hypisteltäväksi, sillä eihän enää
kukaan tee paperikuvaa, kuvat on tallessa ”pilvessä”, josta ne pääsee katsomaan
vain harvat ja valitut. Ehkä vaari silloin vielä osaa ja tajuaa... vai onko enää
olemassa koko pilveä...katosiko vaarin muistot pilven mukana avaruuteen, josta
niitä ei katsottavaksi saa edes innokas Facen käyttäjä, jonka kuvia voisi
sitten levitellä vaarille kopsattavaksi...
Säännöt on
luotu rikottaviksi, sanoi kouluaikainen matikanopettajani!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti