Etiäinen kävi taas

 

Viisikymmentä vuotta sitten oli kaunis huhtikuun päivä, olin vahvasti raskaana, lapset olivat koulussa, mies töissä, koira vahtina pihalla ja aidan takainen naapuri Linda oli leipomassa korvapuusteja. Lapsivesi meni, hätäännyin, mutta Linda tuumasi rauhallisesti, että ” odottele kunnes pullat paistuu, juodaan kahvit ja sitten soitetaan taksi.” Ja niin tuli nuorimmaisesta tyttärestä ”korvapuustitytär”.

On Talvipäivänseisaus ja minulle tulee etiäinen, että on lähdettävä käymään Lindan luona Palvelutalossa, huolimatta sunnuntaista, jolloin ajattelen perheen jälkikasvun olevan moninaisena paikalla. Tällä ikäihmisen iällä on hyvä muistella auton käytön osaamista, sitä tulee niin harvoin harjoitettua näin kaupungissa asuessa, joten rattiin vaan ja liikkeelle. Jouluradiota kuunnellessa tuli ajettua pikkuisen kiertotietä, mutta äkkiäkös vanha kotiosoite ottaa vallan ja kohta olen entisen kotitaloni edustalla.

Taloa ympäröivä aita on edelleen paikallaan, tasakatto on kokenut muodonmuutoksen harjaksi ja kaunis punavihreä ikkunaväritys on muuttunut synkeän mustaksi. Aidan takana naapurissa on tapahtunut vallankumous! Valtavat sireenit on kaadettu, Lindan vanha mökki on kadonnut, sauna myös ja koko tontti on yhtä tasaista rumaa peltomaata.

Paitsi että tontin laidalla seisoo uudisrakennus, jonka vertaista saa nykyisinkin kaukaa etsiä, se on ruma neliskanttinen tönö ja niitä tulee tontille kuulemma kolme! Seisoin portilla kuvaamassa ja ihmettelin nykyistä arkkitehtien koulutusta, rumaa, pientä ja vielä rumaa! Oli aika, jolloin rakennus piti sijoittaa alueelleen paikkaansa sopien, ei kunhan nyt jotain ja joku suunnittelee tai suunnittelee ollenkaan!  Kyllä tuolla menolla onnistutaan pilaamaan ennen idylliset omakotialueet, kuin myös Helsingin rannat.

Aikani siinä ihmetellessä jatkoin matkaa Tattariharjuntietä, siis Malmin Lentokentän viereistä tietä, se on käsittämättömän remontin kourissa, tie kiemurtelee kuin käärme. Pimeässä ajaminen oli oikein hyvää pimeän ajon oppikertausta, matka tuntui yllättäen pitkältä, perille kuitenkin saavuin. Palvelutalon huoneen ovi pidetään lukossa, joten rimputettuani ovikelloa, asukkaan pitää tulla itse avaamaan! Villasukat, juomapullo, rollaattori- yhdistelmä aiheutti kaatumisen, siitä huutelin postiluukun kautta, jotta paina sitä ranteessa olevaa hälytintä, kyllä joku tulee. Nopeasti tuli kaksi hentoa pientä naista yrittämään nostaa ylös erästä hyvin painavaa kiukkuista asukasta. Eihän siitä mitään tullut, mutta apuvälineet ovat näköjään nopeasti lähellä ja mielenkiinnolla seurasin toimitusta jolla mummo saatiin ylös rollaattorin kampeen.

Pienen ruhjeen silmäkulmaan hän oli saanut luultavasti kelkan kahvasta, mutta omahoitaja kävi tarkistamassa, että lisähoitoa ei tarvita. Hyvin siellä pitävät huolta, paitsi tämä ”asukkaan omaoikeus” menee kyllä liiallisuuksiin liukkaiden villasukkien kohdalla!

 Linda istui sängyn laidalla ja naposteli suklaakonvehteja rasiasta, jonka mieheni oli ostanut, minä ottanut talteen ja nyt lahja saanut ylitsevuotavan kiitoksen rasian valinnasta,” Arto tietää”. Kehujen keskellä keitin kahvit. Sitten muisteltiin.

Se oli mukavaa aikaa, tehtiin paljon, reissattiin ja kasvatettiin lapsia, hoidettiin koiria ja hevosia. Lindan pravuurina olivat korvapuustit ja lihapullat sekä suurena ylpeyden aiheena, kun hän kerran korvapuustitytön kotihipoissa vahtivuorossa pääsi komentamaan Ville Valoa! Silloin Ville oli vielä pahainen luokkakaveri, mutta sitten joskus myöhemmin, Villestä tuli Ville ja muisto sai ihan uuden ulottuvuuden!

Aamulla katsoin kännykkääni, Ritva-tytär oli laittanut viestin, jotta ”äiti kuoli illalla 22.35.” Se pysäytti, taas kerran. Jäin miettimään kohtaamistamme ja kun näin jälkikäteen asiaa tutkin, olihan tilanne poikkeuksellinen monin tavoin. Linda kävi ikään kuin koko meidän perheen läpi, rauhallisesti, kiirehtimättä, jokaisen erikseen. Samoin oman tyttärensä ja hänen perheensä. Pojastaan, Olavista, hän ei sanonut sanaakaan, ikään kuin hän olisi ollut jo tietoinen että sinne pilven reunalle hän nyt lähtee, Olavin luo, jonne hän on ollut matkalla jo kauan ja joka ikinen kerta kun olemme jutelleet tai tavanneet, nyt ei siis sanaakaan. Miten tuota sunnuntaita ajattelisin, Linda suoritti huoneen siivousta, se tuntuu hyvältä minusta, ehkä hänestäkin. Kuolema on aina kuolema, mutta nyt Linda sai sen mitä hän oli jo kauan toivonut, hän pääsi Olavin luo, niin hän uskoi ja mikä minä olen sitä kieltämään.

Parin päivän päästä on Jouluaatto. On yksi lapsi ja sekään ei enää joulupukkiin usko, joten aika arkiseksi aaton tunnelma taitaa muodostua! Joulupöydän antimet ovat kyllä perinteiset, mutta vatsan tilavuus on kaikilla huomattavasti pienentynyt, liekö moiset laatikot ja kinkut maistukaan enää kuten joskus ennen, se nyt jää nähtäväksi. Mutta onhan kuitenkin paketteja lahjapapereissa nimilappuineen, koululainen ne lukee ja me aikuiset olemme iloisesti yllättyneitä lahjoistamme. Onhan se Joulu kuitenkin aina Joulu, joka vuosi odotettu ja onneksi vielä joka vuosi tullut, tuttu ja turvallinen.

            Hyvää Joulua Teille ja Onnellista Uutta Vuotta 2026 !

Mitähän nyt-

Ihmisen elämänhalu on kummallinen asia, se tunkee mieleen, vaikka toisenlainen päätös oli jo tehty ja varmana käsitelty. Jospa kuitenkin kokeilisin, jospa kuitenkin se auttaisi, ehkä antaisi aikaa, eikä tarvitsisi  vastailla kyselyihin, että miksi et edes kokeillut? Itkut on jo itketty, nyt voi sitten rauhoittua ja aloittaa joulun vieton ihan uudella ajatuksella ja sillä, mille se on aikoinaan maailmaan luotukin, toivolla. Toivotetaan Hyvää Uutta Vuotta 2026 meille ja teille, kaikille kuten pikkupupu Sokoksen mainoksessa ihmettelee ”Minulleko? Sinulle ja meille kaikille.” Tuossa vaiheessa minä aina nyyhkin kyyneleitä...

Kun sitä joulumieltä ei oikein tunnu tulevan, niin jospa se löytyisi joululauluista, joita nyt lauletaan ihan joka kirkossa ja torin laidalla. Kallion komea kirkko on lähellä, siellähän niitä on perinteisesti laulettu, kurkistus ohjelmistoon ja tänään kello viisitoista oli mahdollista päästä kuulemaan Yleisradion joulukonserttia. Siis sinne.

Näin kaamoksen aikaan vuorokausirytmi on ihan mennyttä, sitä ei ole, niinpä nytkin ennätin juuri juoda aamuteeni ja lukea Hesarini, jossa oli muuten osassa ”Koti” selostus oikeasta liki sadan vuoden jouluperinteestä! Eero Järnefeltin Järvenpään kodissa on vietetty samoin perintein joulua jo yli 90 joulua, kertoo lapsenlapsi Juhani Kolehmainen. Perinteitä minäkin haluaisin noudattaa, mutta enää se ei onnistu, sehän vaatii ison huushollin tiloineen ja perheenjäsenineen, niin oli ennen ja silloin se oli ihanaa, nyt on muistot jäljellä, kansissa ja mielissä. Nyt tuli hypättyä kuin pohjalainen jutuissaan, voinen palata takaisin samoin askelin,

siis kohtaan, jossa huomasin tuon ilmoituksen. Mies jäi ruudun ääreen, minä vaatetin itseni ja siirryin ulos raikkaaseen ihan talviseen oloon! Kirkon mäki oli valkoinen! Lunta ei paljon ollut, mutta heti se toi uuden tunnelman, talvi on menossa. Katuremontissa uuden ilmeen saanuuta valkoista mäkeä oli nousemassa moni muukin, luultavasti suuntakin oli sama, sillä kellon lyödessä kolme oli kirkko liki täynnä ja odotus jouluisesta hetkestä korkealla.

Konsertti radioitiin kuuteentoista maahan, Rapakon takana tyttäreni olisi voinut myös osallistua, enpä ollut infonnut. Kuuluttajana oli tuttu ääni, Ainomaija Pennanen, hän kertoi konsertin eri osista, lauluista, jotka linkittyivät Ruotsin vallan aikoihin. Pieni tietokertomus sen ajan Suomesta, kun kuuluimme Ruotsiin, ehkä se oli monelle nuoremmalle tuttua tarinaa, tiedä häntä kuinka historia tänään kouluissa luetaan. Esiintyjiä oli kolme, yksi laulaa ja soittaa pianoa, vähän muutakin mukana. Yhdellä oli jouhikko – enpä moista nimeä tunne –ja erilaisia viuluja. Kolmas oli loistava nokkahuilisti, sen minä jo osasin suuresti arvostaa! Tosin tämä johtaja lauluäänellään oli loistava ja mietin, jotta oli varmaan mahtavaa laulaa tuossa kirkossa, siellä kun akustiikka on todella kuuluvainen! Upea ääni, kadehdittava suorastaan. Yhtyeen nimi on ”Ensemble Gamut”. Toivottavasti suomalaiset maailmalla nauttivat tuosta musiikista, taidokasta se oli, mutta joulu siitä kyllä puuttui kokonaan.

Jos nyt sitten ottaisi esiin vanhan keltaisen laatikon, jonka kyljessä lukee ”Joulu”, koristelisi lipastot ja tasot tontuilla ja muulla jouluhörhöllä, joulukuustahan en kerrostaloon ole huolinut. Sellaisen kaipuun voin taltuttaa kävelemällä ulos Hakaniemen torille, siellä on suuri upea kuusi valoineen, se riittää tähän hetkeen.

Etiäinen

Kymmenen vuotta sitten sain etiäisen ja kiiruhdin ystäväni luo Palvelutaloon. Ennätin vielä sanoa hyvästit ja hän lähti pilven reunalle seuraamaan Itsenäisyyspäivän juhlijoita, joihin hänen lapsenlapsensakin syntymän muistaminen kuului. Miten se onkaan järjestetty niin, että kun yksi lähtee, tulee toinen tilalle, ja vielä Suomen Itsenäisyyspäivänä. Ei unohdu.

Etiäinen on vieraillut ainakin neljän ystävän

tai sukulaisen luona. Harvoin meillä enää vieraita kylään ilmaantuu, mutta nyt heitä tuli neljänä peräkkäisenä päivänä ja

yksi jopa jonka käynnistä lienee neljäkin vuotta!

Aivan ihanaa kun tulivat! Tosin meillä oli kerrottavana ikävänpuoleinen syy tuohon etiäisen ilmaantumiseen, miehen käynti HUSsissa lääkärin juttusilla aiheutti meille pienoisen shokin, josta selviäminen ei ihan ole vieläkään onnistunut. Vaihtoehtoja annettiin kaksi, molemmat olivat huonoja. Niitä sitten mietittiin Ratikassa kotimatkalla, kotona illan suussa ja sitten mies tarttui puhelimeen. Minä tihursin vieressä kuunnellessani tyttärien itkettämistä, kyllä sen kuuli puhelimen välitykselläkin, vaikka etäisyyttä oli kokonainen valtameri, alpit tai vain merellinen Helsinki.

Vastaan ne tulevat, ympyrä sulkeutuu. Minä aloitin tämän blogin kirjoittamisen vuosia sitten melko samanlaisissa tunnelmissa. Olen huono puhelin ihminen, niin ajatuksena oli ja on, että jos haluat tietää, mitä meille kuuluu, niin kirjeessäni sen kerron. Näinhän se ei enää mene, netti Faceineen on monelle epämieluisa juttu ja uusia alustoja on pilvin pimein tullut lisää, joten taitaa tämäkin jäädä itselle päiväkirjamerkinnäksi. Joulukorttiin ei kehtaa huonoja uutisia merkata, joulu on jokaiselle ilon ja toivon juhla, ehkä vielä meillekin, eihän siihen enää ole kuin kolmisen viikkoa.

                                                 Tänään vaalittiin perinteitä,

katsottiin se tuttu ”Tuntematon” televisiosta, se on kuulunut oikeastaan miehen pohjalaisen perheen perinteisiin, itselleni se tuli miehen perinteen kautta. Ja siihen jäänyt. Tuntemattomia on kolme filmausta, mutta vain tuo Edvin Laineen filmatisointi on meille se oikea ja nythän sitä katselee mielellään, kun elokuva on digitoitu. Kuva on terävää ja mustavalkokuva on kaunista katseltavaa,

huolimatta kovista sotakohtauksista, mutta nehän voi jättää katsomatta. Kirja tietysti on kuulemma parempi, mutta enpä halua pilata elokuvakokemusta kirjaa lukemalla, pilalle se menisi.

                   Illalla oli sitten uusi televisiorupeama, Linnan juhlat, perinne sekin.

Mies katselee onko tuttuja, joita ei näillä vuosilla enää löydy ja minä katselen kauniita pukuja, koruja ja kampauksia, kerrankin näkee suomalaiset jossain muussa asussa kuin lenkkiverkkareissa!

Ja on ilahduttavaa seurata juhlayleisöä, joka juhlii liki selvin päin! Sehän ei suomalaiseen juhlailmeeseen normaalisti istu, meistähän lähetetään maailmalle malliesimerkki oikein elokuvan voimin, ”Sata litraa sahtia” on esittelyn nimi. Voin suositella, jos olette joutuneet elämään lapsuutenne vain” yhden lasin” verran, kuten näissä pressan juhlissa nyt oli päätetty! Ehkä asia korjaantui Linnan jatkoilla, niitä en enää jäänyt seuraamaan. En myöskään toista perinteistä pohjalaista elämäntapaa,

jota elokuva ”Pohjanmaa” näyttää tarjoavan. Vaasalaiselle miehelle se on kuin minulle Niskavuoret. Minä siis tulin tänne koneelle ja yritin löytää Areenasta Linnan juhlien yleisöstä ystäväni prinsessan, hän livahti niin äkkiä, että mietin, kättelikö ollenkaan!

                                   Oliko hän tuossa ihmisjoukossa, tuttu hymy löytyi.