Elämä on juhla

Laatikossa lojui arkipäivän elokuvalippu, jonka käyttöpäivä läheni loppuaan. Oli siis mentävä elokuviin. Kurkistus Finn-Kinon sivuille ei houkutellut, mutta käytettävähän lippu oli,  suomalaista kannattaa aina kannatella ja varsinkin tässä tilanteessa, kun Persut haluavat haudata koko elokuvatuotannon!

”Elämä on juhla” olikin ainoa mahdollinen  teatterin ja kellonajan suhteen, tosin sen synapsis kertoili tarinaa  suomalaisesta älämölökännirähinästäisestä Juhannusjuhlasta, että ellei sitä ilmaista lippua olisi ollut, en olisi mennyt. Ilmainen maksoi nyt kuitenkin neljä euroa ja kysyttäessä syytä moiseen, minulle kerrottiin, että pääsen upeaan uudistettuun saliin, jossa on säädettävät penkit ja jotain muutakin mukavuutta sen neljän euron vuoksi.

Sain siis ihan yksityisnäytöksen, olin ainoa asiakas, joka istui hyvin mukavilla säädettävillä penkeillä, vieressä pöytä, jolle olisi voinut levitellä leffaeväät, jos sellaiset olisi ollut.

Elokuvan kuvauspaikka oli Nauvon saarella. Jostain oli löytynyt kaunis vanha huvila, jota ympäröi  puolivilli puutarha. Huvilaa asutti isoäiti, joka oli joutunut majoittamaan taloudellisissa vaikeuksissa olevan tyttärensä perheen. Kesä oli hehkeimmillään, luontokuvauksiin oli löydetty upea maisema, oli merta, kallioita ja metsää, todella kaunista. Juhannusta odoteltiin ja siinä päästiin mukaan ruotsalaiseen Juhannuksen viettoon tapoineen, yhteisöineen ja juhlimiseen.

Kamera kuvasi monenlaista viettäjää, mutta yhtä kaikki, se ei kertaakaan poikennut tyylittömyyden puolelle, se oli hieno kuvaus suomalaisesta –vaikkakin suomenruotsalaisesta – kesästä, niin hieno, että olisin suonut tämän filmin lähtevän ehdokkaaksi Oscareihin Rapakon toiselle puolen! Hyvät näyttelijät, kaunis luonto ja lopulta elokuvan onnellinen sanoma, että elämä on juhla. Sen sijaan meistä näytetään räävitön sekopäinen viinaan katoava epäsiisti siivottomassa maaseudussa sikaileva suomalainen elokuvassa ”100 litraa Sahtia”.

Esimerkki, jollaisia epätoivottuja perheensä kaltoin kohtelijoita näkee kyllä ympäri maapallon, sen sijaan, että kerrankin meistä annettaisiin miellyttävä, kauniissa maassa elelevä tyylikäs suomalainen, että mekin huomaisimme, että elämä on juhla. Kaiken ruman ja räävittömän keskellä oli tunteita nostattavaa nähdä jotain kaunista, olin vaikuttunut.

Ja sehän nyt riittää tälle illalle, telkkarin ääressä uutisissa ja A-Studiossa pudotetaan kyllä totuuden eteen. Joku sanoi, älä katsele niitä, älä lue Hesaria. Eipä taida olla ratkaisuksi.

Kun en löytänyt kaunista merikuvaa, niin saatte kuvan Vantaan kalaportaista, kaunis sekin.

Aika entinen ei koskaan enää palaa...

 

Joskus noista yleisurheilukisoistakin on jotain hyötyä, harsohattuinen mies pysyy kotona television ääressä, silloin minä voin hyvällä omatunnolla tehdä omiani eli mennä vaikka elokuviin. Taivas suolsi vettä kuin siinä ikivanhassa sanonnassa esteristä, mutta eipä se näiden kulmien asukasta haittaa, yksi kadun ylitys ja olet suojassa. Metro kulkee kotoa elokuvateatteriin, todella luksusta, juttu on lisättävä asumismukavuuteen ja miksei kustannuksiinkin! Jos asuisimme Kehätien toisella puolen vielä kyyti olisi bussi tai sitten oma auto ja parkkimaksu, aikaa menisi jo pelkästään aikataulun seuraamiseen, nyt sen kun lähdet ja menet. Pakkohan minun on näitä hehkutella, kun aikoinaan kehuskelin, että kaupunkiin muutto tapahtuu vain kuolleen ruumiini yli, halusin tepastella kasteisella nurmikolla ja haravoida syksyn lehdet, luoda talven lumet. Melkein tuo toive meinasi toteutua, sitten tottumus loi uuden ja nyt taas kieriskellään siinä kissan neljännessä elämässä, sitkeästi edeten, HUSsia kiittäen.

”Downton Abbey: Viimeinen näytelmä.” Olihan se nähtävä, kehuivat sitä koko tarinan päätökseksi. Pukuloisto oli edelleen yhtä upea kuin ennenkin, osa ihmisistä oli vanhentunut reilusti, osa säilynyt lähes ennallaan, ihmisiä ne ovat tähdetkin.

Kolmisenkymmentä vuotta oli kulunut, aika oli muuttanut ylä- ja alakerran suhteita, uudet tavat tulivat hyväksytyksi nihkeästi, mutta kuitenkin. Onneksi yhteisön lämmintä henkeä ei oltu tärvelty,

se oli säilytetty kuin satuna meille vanhan brittikulttuurin ihailijoille, luovutettu uudelle ajalle lempeästi, suruvoittoisen tunteen jäädessä päällimmäiseksi. Kävelin kotiin Kaisaniemen puiston kautta, sade oli kastellut maan ja suuret puut. Vanhan ajan kesäsateen jälkeinen tuoksu leijui ilmassa, olin nostalgian vallassa ja haistelin! Upeaa, meilläkin!

Sentään kaikkea kaunista ei ole onnistuttu tämän kaupunkisuunnittelun käsissä tuhoamaan, vaikka paljon on tehokkuuden nimissä kaadettu. Kiersin Tokoinlahden radan puolista sivua ja siellähän se työkone kauhoineen oli työssä, usein kuvaamani  poukama kaartuvine puineen oli enää muisto vain.

Aika entinen ei sinne koskaan enää palaa kuin kuvissani, joita tuskin tulee katseltua, ehkä joskus palattua siihen muistoon, kun rannat on valmiiksi rakennettu uutta polvea miellyttäviksi, siisteiksi ja pölyttömiksi, ehkä kivettyinä, asfaltoituina.

Vieläkö pikkupojat istuvat rannoilla onkimassa vai onko mukaan ilmaantunut kieltokyltti?!

Melkein nostalgiaan voisi liittää tämän päiväinen kahvittelu vanhan ystävän kanssa, sen verran harvoin tulee tavattua, viisi vuotta lienee edellisestä, vaikka samassa kaupungissa eletään! Tuttavuus on ajalta kun nuorin oli leikkipuistoiässä, siellä se ensikohtaaminen taisi olla, koulussa sitten luokkakaveruus jatkui. Nyt oli uusi kohtaaminen, kun minä olin tämän osteopaattityttären hoivassa ja ystävätär tuli tervehtimään ja tarkistamaan, millainen hoito tuo osteopatia oikein on! Eiköhän se saanut hyväksynnän ja samalla tuli tytärkin uudelleen tutuksi. me kaksi mummoa istuimme sitten Fazerin kuppilassa rauhallisessa nurkassa päivittämässä sairauskertomukset ja sitten ne muut asiat. Perunaleivos oli molempien herkku, menneeseen aikaanhan sekin oikeastaan kuuluu. Olen aina sanonut sveitsiläisestäni, että vaikkei hän ole tavannut ystäviään vuosiin, niin kun he sitten tapaavat, juttu alkaa siitä mihin edellisellä kerralla jäi! Taidan olla tyttäreni äiti, joidenkin kanssa välimatkat eivät muodosta estettä, on kuin olisimme eilen just nähneet.

Minä rakastan syksyä. On ihanaa loikoilla aamulla sängyssä ovi parvekkeelle auki ja kuunnella sateen ropinaa, joskus jopa ukkosen jyrähtelyä, salamakin voi välähtää jos pimeys sen sallii. Se on terapeuttista, hoitaa päivän murheet alleen, miettiä että ajattelen sitä sitten huomenna, huomenna on taas uusi päivä.

Miten menee ja mitä kuuluu

 

Tuossa mietittiin, kävellessä kauniissa kesäisessä säässä Töölönlahden puiston kautta kotia kohti, että nyt jos oltaisiin maalla, seuraavat pari kuukautta olisi hankalaa. Sitä kissan neljättä elämää ei tässä nyt ole tarvittu, mutta kun muistelee naapurin päivittäisiä taksimatkoja sadan kilometrin päähän sairaalahoitoon, niin helpotuksen tunne nousee katsellessa ikkunasta ulos, jossa bussi seisoo pysäkillään ja ratikka on tulollaan, ei muuta kuin harppaus kadun yli ja olet kyydissä matkalla HUSsin hyvään hoitoon. Turbaani pienenee joka viikko, mutta saa sädehtivää käsittelyä parin kuukauden ajan, varmuuden vuoksi, että pysyy peikko poissa myssyn alta.

Tuo nyt sitten kyläilyttää joka päivä, mutta julkinen kuljettaa, satoi tai paistoi. Vaikka jos aikataulu sallii, niin mieshän kävelee molempiin suuntiin.

Huomenna on konsertti, sinne taidan mennä yksin, vaikka tiedänkin sen aiheuttavan kohun vieruspaikoilla, tyhjä paikka kertoo aina jotain. Nyt on kuitenkin hyvää kerrottavaa, miehellä ei ollut sopivaa päähinettä! Naisilla tuokin asia olisi helposti hoidettu, mutta pyöräytäpä miehen päähän huivi, suomalaisen päässä se aiheuttaa vähintään kulmien noston, ellei sitten tarvetta selityksiin. Eteisen hyllylle on haettava jostain baskeri, se sopinee joka päähän.

Tuli käveltyä viikonloppuna Arabian rantaa eteenpäin, kaunista, vihreää ja vetistä. Vanhan kaupungin lahti ja siellä upeat kalaportaat, kelpaa nyt lohikalojen nousta ja kiitellä puolustajaansa. Paikka on remontissa, mutta Tekniikan Museo oli avoinna.

Olen siellä joskus käynyt, mutta nyt hämmästelin suurta muutosta, paikka oli suorastaan upea! Ja tietenkin pullollaan ns ”vanhaa tekniikkaa”, jonka meikäläinen löytää vielä oman huushollinsa nurkista ihan käytössä.

Onneksi oli myös täysin käsittämätöntä ihmettä, se teki hyvää ja muistutti, ettei sitä nyt ihan vielä olla museomummoa! Meidän Museot ovat kyllä loistoluokkaa, kelpaa niitä esitellä ulkolaisille vieraille ja ehkä myös koululaisille, jos ne opettajat nyt mitään kuljetusavustusta enää saavat.

Pitkä ikä ja paikallaan elo tuovat haasteet omalle kielitaidolle, se on kurja pääoma, se katoaa ellei sitä käytä. Joten huolimatta sukuun tulleesta ja sittemmin kadonneesta espanjan kielisestä, koululaisenikaan ei tuota kieltä mummin kanssa suostu juttelemaan, siispä oppia on etsittävä muualta. Yhdessä Kirjastossa oli keskustelua  alkuperäisen espanjan kielen taitajan kanssa, sinne siis. Pieni kynnys oli ylitettävänä kun suuni avasin, mutta oli ilo huomata, että ei minua ihan myytyä onnistuttaisi tuolla kielellä. Parin viikon oppiväli on meikäläiselle oikein sopiva, jos vaikka kertaisi sanoja tai verbejä, mutta kieliopin jätän kertaamatta, tulee jos on tullakseen. Siinä nimiä kerrottaessa vieressäni istuva nuori nainen nappasi kiinni nimestäni, että ”eihän tuon nimisiä ole muita! Joten oletkos sinä se Noran äiti?!” Ja olenhan minä, hän oli Noran taitoluisteluvalmentaja Päivi, sieltä vuosien takaa. Lähetti terveiset sekä Evalle että Noralle. Näen Päivin taas parin viikon päästä. Kyllä maailma on pieni.