Etiäinen

Minun ystäväni kuolevat kotona, rauhallisesti, kuten Lisu, kesken syönnin , oman kodin keittiön pöydän ääreen, oman miehen seurassa. Taas tuli yksi uusi miesleski, kolme niitä on jo ystäväpiirissä, yksineläjiä, omaan seuraansa käpristyneitä, tottuneita, oppineita. Minä vaan en tahdo millään tottua, että se toinen puolikas siitä liitosta on poissa, lopullisesti.

Joskus tuntuu, että olen syntynyt vanhaan itkijäsukuun, sillä ei mene päivääkään, etten muistelisi jollain tavalla jotain ystävääni, jota ei enää tässä maailmassa ole. Kun olen niin tavaraan kiintynyt, niitä muistoja on! Juuri äsken perkasin mansikat ja tietysti ne laitoin Riksun ostamaan siniseen kulhoon,

siihenhän ne on joka vuosi perattu ja siitä tarjoiltu, muistothan siinä mieleen tulvahtaa. Parin päivän päästä on yhden ystävän kesäiset syntymäpäiväjuhlat.

 Espoo on kaukana,  minä olen toiminut autokuskina vuosia, niin nytkin. Kuljetettavien määrä on vain pienentynyt vuosi vuodelta, rollaattorit ovat tulleet kuvioon mukaan, esteitä sairauksien muodossa ja siitähän se äkkiä taas lipsahtaa aikoihin entisiin, jolloin meitä naisia oli monta! Iloisia hetkiä, taidematkoja ja kyläilyjä, hieman haikeana lueskelen kesäistä Hesaria sen hehkuttaessa Mäntän taidetapahtumista,  joka vuosia sitten tarjosi naisille monenlaista kokemusta ja kuinka moni siellä taidetta itseensä imenyt seuraa tapahtumia nyt pilven reunalta.

Silti, mutta heitä muistelen mielelläni, ne olivat iloisia aikoja. Ja oikeastaan, kun näin suden hetkenä ajattelen, jos suru pois menosta onkin suru, niin ilo siinä on se ilo, että olen saanut olla ystävä, että minua on muistettu, on pidetty elämänkulussa mukana.

Kuusisataa sivua

Kirjassa oli kuusisataakolme sivua. Sen on kirjoittanut ruotsalainen kirjailija ja kriitikko Gun-Britt Sundström vuonna 1979, se on otettu Keltaisen kirjaston luokkaan, joka on tae ns hyvästä kirjallisuudesta, hyvästä kielestä ja sujuvasta etenemisestä. Joku oli siitä pitänyt ja kertonut Facebookin kirjallisuusryhmässä, minä olin sen sitten tilannut, kävellyt Kirjastoon, etsinyt teoksen tilattujen hyllystä, todennut, että kuusisataa sivua, sehän on paksu!

Just olin päättänyt saadessani Jari Tervon ”Eevan ja Aatamin” käsiini, että tästä lähtien minä kieltäydyn paksuista kirjoista, hyvistä tai huonoista, niitä on kerrassaan mahdoton lukea illalla sängyssä makuuasennossa. Kymmenen senttiä paksut kirjat pitäisi lukea pöydän ääressä istuallaan, sylissäkin kirja kaivaa kolon reisille, mustelman ainakin, joten jätetään lukematta ja viedään takaisin Kirjastoon jonkun toisen vähän onnellisen tilaajan murheeksi. Siis näin olin päättänyt, mutta uteliaana kurkistin tämän kuusisataisen sivuja, selailin ja syystä tai toisesta luin sen kirjan. Nimi ”Suhteista parhain” kuvaa aika hyvin tuota raivostuttavan feminististä naisihmistä, joka tässä kertoo omasta parisuhteestaan, joka ei saa olla parisuhde, koska se sitoo ja eihän se käy nuorelle naiselle, joka haluaa olla oman itsensä omistaja. Tarinassa ei tapahdu oikeastaan yhtään mitään, ei oikeastaan ole edes mitään kerrottavaa, kun miettii suurta sivumäärää. Tarina etenee ja ei etene, takkuilee, mutta ei saavuta loppua koskaan. Vain murheellinen loppu elämän monimutkaisuudesta, omistamisesta, rakkaudesta ja vapaudesta. Uskomaton kirjoitustyyli, tavallaan vain sanoja peräkkäin ja silti luin ne kaikki, koko sen kuusisataakolme sivua. Kirja on silloin hyvä, kun se tuottaa mielenliikutusta, tämä tuotti, sekä sitä että raivoa.

Tiiliskiven jälkeen olikin kevyen Enni Mustosen vuoro.

Ukkoset ja helle olivat tulleet Suomen kesään ja lukeminen paitasillaan yötä myöten parvekkeella oli taas mukavaa, jostain tuo kirja ”Toinen Kevät” oli ilmestynyt hyllylleni, sopivan kevyt pokkari vain noin sentin paksuinenkin. Tavallinen tarina varakkaan viiskymppisen herran ihastumisesta nuorempaan sihteeriinsä, avioero ja kotirouvan karu kohtalo. Eipä ollutkaan, kotirouva löysi hommia ja lopulta uuden miespuolisen ystävän. Ihan mukavaa. Sen lukaisin kerralla kuunnellessani mahdollisen ukkosen jyrinän saapumista, Pekkahan ennusti suurtakin myräkkää, jota ei siis tullut. Kahvin join ja mietin, jotta kumpi naisolio noista kirjoista oli se onnellisempi, onneksi ei tarvitse todistusta heistä  kirjoittaa.

Muutoinhan tämä viikko on mennyt kentän laidalla, ylpeänä koululaisensa hienoista peleistä, sillä kaupungissa oli meneillään HesaCUP, jalkapallon suuri nuorten tapahtuma jo viidettäkymmenettä kertaa.

Lapsia oli kahdestakymmenestä eri maasta, oli Intiasta, Australiasta,  Los Angeleista ja ainakin kielestä tunnistin myös Islannista. Ihan viimeiseen koululaiseni joukkue ei onnistunut, mutta viisi peliä ja neljä päivää ja paljon hienoja kuvia, eikä se häviö ollut kuin yhden maalin juttu, just viimeisellä minuutilla sekin! Kahdesta yleensä aina toinen julistetaan voittajaksi, ihan reilua. Olen taas vähän lähempänä jalkapallo osaamistani.

Bridgen pelikaverit olivat kuka missäkin, joten perjantaipeli peruttiin. Sain siis vapaapäivän ja vielä kun Pekka lupasi poutaa, ehkä aurinkoakin, kyselin kyläpaikkaa, lupasin tuoda pullatkin. Ja kun vastaus oli myönteinen, starttasimme auton kohti Vihtiä. Omaishoitajana toimiva ystäväni oli mielissään päästessään kanssani ulos lenkille, kun potilaalla oli nyt seuraa.

Lähellä oleva järvi ja upea vanhaa puustoa kantava metsikkö olivat myös minulle mieluinen kävelyretki, enhän ollut aikoihin lenkkeillyt vanhan metsän juurakkoisessa ja kivikkoisessa maastossa, jossa mäet nousivat liki jyrkässä neljänkymmenenviiden  asteen kulmassa taivasta kohti, jossa oltiin menossa ”kylälle” peltojen vierttä,

niittyjen jotka kukkivat ruiskukkaa ja kuminaa. Juu, tiedän, heittäydyin runolliseksi, mutta kun tunnelma oli kuin tyttökirjoissa! Tunnelma muuttui kahvipöydässä toiseksi, vaikka iloinen ilme jatkuikin, niin tokihan omaishoitajan työtaakka on kova, tuskin sitä parisuhdetta on aikoinaan tällaiseksi mietitty.

Naapurissa asui tuttu tyttö miehensä kanssa, insinöörin, joka oli piirtänyt ja rakennuttanut komean talon kauas jonnekin, saanut siitä kuvat ja tekstit lehteen. Halusin nähdä ne. Tämäkin talo oli insinöörin piirtämä, sitä vaimonsa minulle esitteli: ”Ja täällä on meidän makuuhuone, tosin petaamatta sänky.” Tulipa insinööri paikalle, lausui: ”Oletko miettinyt, kuinka paljon aikaa tuhlaantuu, kun joka päivä petaa sängyn!” No en ollut. Tuumin, jotta oletko sinä laskenut pois summasta sen, kun menet nukkumaan tuohon petaamattomaan ja vedät jollain lailla tuon käärön päällesi? No ei ollut, ehkä laskee sen seuraavaan visiittiin mennessä.

Terveiset Multialta

Kauan sitten edesmennyt ystäväni sanoi, kun joku pyysi kylään, mukaan tai jonnekin, että ”näillä vuosilla ei ole varaa sanoa ei ”. Joten kiitollisena otan vastaan vierailukutsun ja yritän järjestää sen mahdollisimman hyvin sopimaan sekä hänelle että tietysti itselle, tällä kertaa myös toiselle kutsutulle. Tosi epäkohteliasta edes kertoa, mutta viivytin vastaustani luullessani kutsun koskevan mökkivierailua, sana Leppäviita tuntui niin maalaiselta kuin vain voi, siispä googletin ja yllätyin! Espootahan tuo on ja pitäisi olla vielä ihan tuttuja seutuja, aika moni ystävä on asunut Leppävaarassa ja olenhan minä kuljettanut nuorinta luisteluharkkoihin ja kisoihin Laaksolahteen, ikimuistoisen jääkylmään halliin talvisaikaan. Kaunista seutua omakotitaloineen, hyvin vihreää, seutu, jota eivät kaupunkisuunnittelijat ole vielä päässeet liiaksi kaavoittamaan, vanhaa Leppävaaran käärmemäistä kipparaista tietä suoraksi. Tie tuli tutuksi, kun mukaan tuli ”tyttö Käpykylästä”, oikeastaan oman sanontansa mielestä ”tyttö Multialta”, olimme menossa kolmen luokkakokoukseen Leppäviitaan. Helsinkiläisenä sitä kuvittelee, että jokainenhan nyt Helsingin tuntee! Ja tuntee myös eri kaupunginosat, Vantaan ja Espoon, tietenkin. Tämä tyttö tuolta periferiasta viettää pääkaupungissa aikaansa kuukauden parin välein viikon tai jotain, mutta näyttää tuntevan Stockmannin ja Kaupunginteatterin ja molempiinhan pääsee joko kävellen tai näillä meidän upeilla julkisilla eli ratikka tuo ja ratikka vie.

Nyt minä pysähdyin oikein miettimään, kun tuli ilmi ettei hän ole käyttänyt metroa kertaakaan, eipä siis ole etäiset kaupunginosatkaan tulleet kierreltyä tutuiksi. Samaa olen miettinyt myös aika monen Naisliiton Hesan yhdistyksen jäsenen kohdalla, sitä vaan ei huomaa, kun itse ajelee eri kaupunginosia kuvaamassa, kertomassa miten maisema nopeasti muuttuu ja että sinun ja sinun pitäisi kyllä mennä näitä muutoksia katsomaan, entistä kaupunkiasi ei enää ole!

Nyt sitten päätin leikkiä turistiopasta ja houkuttelin ystäväni kesämatkalle mukaan.

Ensin Kampista metrolla Tapiolaan, siinä hän jo tykkäsi, että melkein samalla ajalla olisi reissannut Käpykylään eli onhan se ihan pitkä matka, puolisen tuntia.

Sieltä piti löytää bussilaituri, se oli jo minullekin uusi juttu ja varsinkin kun ohjeena oli, että ”Tapiolasta otat kahdet liukuportaat”. Eipä siellä kellarissa nähnyt kummalla puolella ne kahdet olisi, joten suuntavaistooni luottaen lähdin väärään suuntaan ja onnekseni löysin sieltäkin ne ”kahdet portaat”, olimme kauppakeskus Ainoassa. Huomasin, että tarkoitus oli onnistua pääsemään toisen rakennuksen puolelle, mutta opasteet kiiltävässä lattiassa olivat sen verran sekaiset, että ystäväni tarttui jo vartijan apuun ja tokihan hän sitten mummot ohjasi sinne ”toiselle puolelle” ja sitten vaan odottamaan. Luottavainen on suomalainen kuski, eipä kukaan bussilipun perään kysellyt, sisään vain ja liikkeelle. Vieraskutsun esittänyt oli viestittänyt minulle, että bussimatka kestänee puolisen tuntia, niin jäinpä miettimään, jotta olemme vissiin menossa jonnekin ihan lepikkoon, ei nyt asutusta voi olla noin pitkän matkan jälkeen!

Samaa tuntui ajattelevan vierustoverini siunaillessaan, jotta ollaanko nyt ihan oikeassa bussissa ja oikeaan menossa. Leppävaaraa pysäkkeiden tauluissa mainittiin, että kartalla oltiin, tie oli todellinen ässän kiemura, mutta kaunista omakotiasumista joka mutkan vieressä. Huolimatta nimen tuttuudesta olin muuten täydellisessä tuntemattomuudessa aika hauskasti ja odotin innolla että tauluun ilmestyy nimi Ruusutorppa, kaunis nimi ja siinä pois. No siinä sitten pois. Ja ystäväni sandaaleihin meni hiekkaa, kivikin painoi ja pysäkki oli liian aikainen, seuraava olisi ollut oikea, sitä kohti kävellen onneksi asfaltilla, vaikka kivi sandaalissa hiersikin ja kohta olimme tervetuloa halauksen kohteena.

Mies sitten kuvaili laajoin käsimerkein, missä olin ollut ja kuinka olin noita seutuja ennenkin kulkenut kerran jos toisenkin. Niinpä, mutta eipä voi täydellisen suuntavaiston omaava ymmärtää täysin suuntavaistotonta! Jos on autolla jossain ajellut, niin jalan samoilla paikoilla liikkuminen on ihan toinen juttu! Kun jo pelkästään sama kadunpätkä yöllä on eri kuin aamulla, niin olihan tämä seikkailu, kuten Multialainen sanoi.

       Takaisin ajelimme sitten Raidejokerilla Itikseen ja sieltä metrolla Hesaan.

                                  Hyvin tunsin täyttäneeni turistioppaan osan.

Pekka Pouta uhkasi melkein, että Ulla ainakin kaataa jos ei kastele, pysykää sisätiloissa mummot ja vaarit! Uhmasimme kumpikin, mies lähti tavanomaiselle lenkilleen ja minä suuntasin Finlandiapuiston kautta Aurorankadulle, meitä sinne oli Ullaa uhmaten tulossa pelaamaan ainakin se yksi pöydällinen ja vähän yli.

                                         Kesäpeliksi sekin riittää, mukavaa oli.

          Ja viimeiseksi- suuri kiitos visiitistä, se kirjataan kansiin ja kirjeisiin.