Hyvää Juhannusta

Muistojesi Juhannus, mikä se on ?!  Katselin tuossa varhaisia albumeitani löytääkseni vastauksen Juhannuksen vietosta ennen mökkijuhannuksia.Vappuja oli kuvattu joka vuosi, mutta Juhannuksia vain muutama ja sehän tietysti tarkoittaa, että emme ole Juhannukseen juurikaan panostaneet! Lapsena Käpykylässä keskisessä Suomessa käytiin joskus katsomassa seurakunnan sytyttämää kokkoa, taisi olla joku saari keskellä järveä, rannalta sitä sitten sitten katseltiin suurenakin ihmeenä. Ensimmäiset vuodet kaupungissa olivat ehkä Vaarilan mökkijuhannuksia, joista mieleen on jäänyt miniän ikuinen velvoite astioiden tiskaamiseen järvessä, mutta myös sauna ja uinnit, järvivesihän on se ainoa vesi meikäläisen mieleen. Se oli aikaa, jolloin naiset teki hommat ja miehet nauttivat, pohjalaista elämää .Perhe kasvoi, saatiin koira ja omakotitalo,

vietettiin Juhannusta grillaten, saunoten ja omasta pihasta nauttien, tänne ei edes asfaltin haju yltänyt! Äitini pääsi peruskoulusta eläkkeelle aikaisin ja muutti meitä lähelle, heidän kanssaan käytiin ainakin kerran Seurasaaressa ihmettelemässä Juhannusrituaaleja, silloin taisi sataa. Kutsut mökkijuhannuksille on ollut aina helppo torjua suuren koiran vuoksi, kuka nyt haluaa Newfoundlandin mustaa ihanuutta juhlansa kuninkaaksi, me pysyttiin suosiolla kotona.

 Sitten tuli se mökki ja sen mukana sitten joka Juhannus omat oikeat juhannusrituaalit, suku, lapset, koira, hevonen, koko maalaiselämä, jota yritin luoda ympärilleni, tosin ilman lehmiä tai kanoja. Ehkä onnistuinkin, sillä ainakin omaan mieleeni on jäänyt yöttömät keskisuomalaiset yöt, niitä olen kamerallani tallentanut, kyllä tuo aika on pohjoisessa tallentamisen ja muistamisen arvoinen.

Nyt on toinen aika, kaupunkiaika, eikä innostus jonnekin mökkeilyn iloihin innosta alkuunkaan. Katselen parvekkeelta naapurin lokkipariskuntia,

niillä taitaa taas olla poikaset parvekkeen nurkassa, ruokailut toimivat ainakin täällä, mitenkähän landen pääskyt, tuskin kukaan enää niitä jaksaa hoidella. On mielenkiintoista seurata kaupungin kasvua, eilenkin kävelimme uutta juuri avattua siltaa Hakaniemestä Kalasatamaan,

onnistuimme säilymään kuivina ja juuri kun sade innostui kunnolla ryöppyämään vettä taivaalta, olimme Kalasatamassa ratikkapysäkin kohdalla, hyppäsimme ratikkaan ja nautiskelimme näkymistä kuivassa ratikassa. Ratikka kolmetoista vei päätepysäkille Pasilaan, sieltä pari kadunväliä Kauppakeskus Prismaan, joka meikäläiselle oli edelleen ihmeitä täynnä, sokkeloinen suuri ja ihmisiä runsaasti. Prisma on miehen päivittäisen kävelylenkin kohdalla, joten hänen ohjauksessaan tulimme sisään toiseen kerrokseen ja ulos neljännestä kerroksesta,

enpä muistanut, että paikalla on ollut ennen rakentamista noin korkea mäki! Näin kaupunki muuttuu ja unohdus tulee välittömästi, ellet ole kameraasi käyttänyt ja tässä kohdin en ollut. Nyt olen sitten käyttänyt tämän vuoden kauppakiintiön kerralla, tavaramäärä alkoi ahdistamaan.

Luin mielenkiintoisen kirjan, Aulikki Oksasen ”Hyppy syreenien tuleen”.

Osin olen joutunut  elämään  itsekin tuota aikaa, seuraamaan sisarukseni kasvua, joka osui juuri tuohon aikaan. Aika oli rajua muutosta, reipasta mielipiteiden kannanottoja, Eurooppa oli sotaisa. Kommunismi eli vahvaa nousuaan, tuli taistelulaulut, jotka yhä edelleen soivat KOM-teatterin lavalla. Aulikin sanoitukset ja Chydeniuksen sävellykset saavat minut vieläkin juuri siihen tunnelmaan, minkä ne silloin loivat. Kotona on vanhat levyt kunniassa ja niitä joskus nostalgiakaipuussa soittelen.

Tänään on Juhannusaatto. Istun koneella nyt ja ulkona paistaa aurinko, mies on tulossa prismanlenkiltään ja odottaa vaimoaan saapuvaksi kohtapuoleen Tokoinlahden penkille istumaan. Ehkä kahvittelemme jossain tai vaan katselemme ihmisiä, heitä kyllä riittää kaupungissa oli Juhannus tai ei. Koululainen on kaverinsa mökillä ja omat lapset missä lie.                               Hyvää Jussia kaikille, se on meillä nyt tällainen !

PS. "Taidesauna", jos et sattuisi tunnistamaan! Nyt sinne taas pääsisi uimaan ja saunomaan.

Tunteet pinnassa mansikkakuun aikana

Järkytän joka kerta itseni saadessani kyyneleet silmiin itkun melkein ottaessa vallan tunteistani, ai mistäkö? No lukiessani näitä viihderomaaneja, kuten Maija Kajannon romanttisia juttuja,

miten ne voikaan viedä mennessään! Jossain vaiheessa FACEn kirjaryhmässä joku oli nautiskellut  romaanin ”Korvapuustikesä” tarinoista, minä tuttuun tapaani laitoin kirjan tilaukseen, luin ja jäin kiinni.

Jatkoja taitaa olla viisi kirjaa ja nyt tämä viimeinen, keskellä kesää ”Kardemummajoulu”.

Tämäkin oli kevyttä kerrontaa, pieni kyläpahanen Pyhävirran kylässä, siellä kahvila Koivu, joka oli minulle tuttu jo edellisistä kirjoista. Se jatkumohan on juuri se juttu, millä nämä tarinat pitävät meikäläisen otteessaan. Ja se lämpöinen maalaiselämä. Tämä kyllä on siirretty uudempaan aikaan, joten navetat ja lehmät eivät enää työllistä kylän ahkeria asukkaita, nyt ollaan laskettelun, hotellielämän ja mukavan kahvilan tuntumassa, entisten tuttujen seurassa toki. Joulu on tuloillaan, kylä uinuu ruususen unta valkoisten hankien keskellä, pakkanen paukkuu ja hotelliin saapuu jouluvieraat. Kun juhlapyhät ovat ohi, yksi vieraista jää kylään ja toinenkin tulee myöhemmin, muutoin kylän talvirauhaa ei uudet ihmiset häiritse. ”Kaardemummajoulun” kerrotaan olevan kuusentuoksuinen hyvän mielen joulukirja ja sarjan päättyvän tähän, mutta odotus seuraavasta on jo luotu, sillä Kahvila Koivuun odotetaan syntyväksi uutta vauvaa ja mitä sitten ?! Näinhän ne jatkot syntyy, nekin. Ja miksi minä sitten olen niin syvästi liikuttunut kulkiessani näiden ihmisten mukana?! Kylässä on runsaasti ongelmia, runsaasti lämpimiä ihmisiä niitä ratkomaan, runsaasti ihan pelkkää onnellisuutta, hyvyyttä ja toiveikkuutta, kukaan ei tee pahaa toiselle ja jopa vanhat lapsuuden ongelmat pysytään ratkomaan, elämä kylässä on niin tavallista kuin vain tuollaisessa pikkukylässä voisi olla! Paitsi, että tuollaista kaiken harmoniaa ei tässä oikeassa maailmassa ole. Siksi se kai minuun niin vetoaa.

Kesä on alkanut hieman viileänä ja minulle se sopii hyvin. Nykyäänhän olen kaupunkilainen, jonka maalaiselämä on siirtynyt kirjan kansien väliin, mikä sekin sopii, uiminen on jäänyt, en myöskään tarvitse kuokkaa, en kirvestä ja kalaonnestakin huolehtiminen on ulkoistettu koululaiselleni,

hän tosin hoitaa sen puolen paljon paremmin kuin minä aikoinani, joka ulkoistin moisen touhun paikalliselle kalakauppiaalle, perattuna. Tässä kohtaa kerron aina tarinaa omasta kehityksestäni koulun keittiössä. Oli perattava muutama silakka, tartuin veitseen ja ja taisin viiltää vatsaa auki, kun oksensin. Siirryin silitysosastoon. Mutta köksän urotyönä nyljin mateen, enkä oksentanut! Se jäi viimeiseksi perkaamattomaksi kalaksi meidän perheessä. Vielä koululaiseni näyttää ulkoistaneen kalan perkauksen,

mutta ehkä tuokin asia oli odotettavissa, sillä sain luettavakseni hänen ”Työelämään tutustumistodistuksen”. Moista paperia en ole aiemmin nähnytkään ja mukavahan sitä oli lukea, kun ristit oli ruksattu pelkästään kiitettävien ruutuihin ja vahvuudeksikin kerrottiin positiivisesta asenteesta, innokkuudesta ja vastuuntuntoisuudesta. Tutustuminen suoritettiin koulun keittiössä, että kokki olisi tällä kierroksella jalkapallon kanssa yksi mieluinen juttu.

Eilen oli taivaalla mansikkakuu, kesäkuussa on sellainenkin, saanut nimensä kuulemma mansikka-ajasta. Taivaalla sitä ei näkynyt pilvien vuoksi, meillä lisäksi satoi oikein kunnolla. Netistä katselin ja otin pari kuvaakin tähän laitettavaksi, mutta sanoisin, että tuo vaaleampi olisi uskottavampi, mutta tummempi olisi todellinen Tylypahkan kummajainen

 pelottava ja niin mielikuvia lupaavasti hehkuttava. 

Alla olevan lainauksen kopsasin erään tiedenaisen jutusta, minulle se sopi, valvottaahan täyskuu!

Mitä täysikuu tekee ihmiselle?

Lisäksi täydenkuun aikaan moni tuntee olonsa energiseksi. Kansanperinnettä tutkinut ja siitä kymmenen vuotta luennoinut Anne Pöyhönen vahvistaa, että täydellä kuulla ihminen on virkeimmillään. Silloin ei kannata pyöriä sängyssä unettomana, vaan tehdä jotain kivaa. – Täydenkuun aikaan valvominen on hyvä asia.

Se ikkunan pesu!

Kadulle olisi pitkä matka.

Kesä alkoi

Toukokuu vaihtui kesäkuuksi, noin vain huomaamatta. Joskus se oli  yksi vuoden merkkipaalu, oli kesä, oli valoa, yölliset saunalöylyt ja pehmeät yöuinnit. Niitähän sitä kesässä kaipaa, vaikka itsestään selvää on, että ei moisista mitään tulisi, olisi se mahdollista tai ei. Silti kaikki tuo kuului kerran minun kesääni. Siitä on jäljelle jäänyt suuri nostalgian kaipuu, helppohan sitä on ruokkia, kun Areena suolta kesäistä romantiikkaa pääni menoksi.

Tanskalainen ”Rantahotelli”

on pitänyt meidät molemmat tiukassa otteessaan, se on niin kaunis, hyväntuulinen sarja, huolella tehty, viimeistelty vaatteita, kampauksia ja ruokia myöten. Ilkeät ja pahansuopaisetkin ihmiset ovat ilkeydessään miellyttäviä, tulee hyvä mieli. Mutta nyt, eletään vuotta neljäkymmentä, Hitler ja saksalaiset ovat ilmaantuneet. Sotaa ei voi välttää tuossakaan hyvän tuulen sarjassa, ollaan ihan samoissa tunnelmissa kuin tämän päivän maailmassa, juutalainen vainottu on vaan vaihtunut juutalaiseen vainoajaan.

Niskavuorikin ilmaantui, ihanine maalaismaailmoineen.

Oli navetta ja lehmät, tallit ja hevoset, aitat, piiat ja rengit. Oli Niskavuoren emäntä salissaan, oli perhe ja palkolliset tuvassa, jotenkin koko se idyllinen maalaiselo, joka siihen oli kerrottu. Niskavuorissa kulkee koko Suomen sodan aikuinen –ennen ja jälkeen- historia, mutta sitten on Niskavuoren Heta!

Se oli kauan minulle jonkin sortin lohtuelokuva.Vuosien varrella, jos olin syystä tai toisesta allapäin, kaivoin esiin videokasetin, jolle olin sen nauhoittanut, laitoin Hetan pyörimään ja hetkessä oli ihan toisessa maailmassa! Nyt ei nauhuri enää toimi, mutta onnekseni televisiossa lienee rahansäästöohjelma ja vanhat elokuvat saavat kunniapaikan! Tässä tapauksessa sanalla säästö on hyvä kaiku, muutoin se joutaisi ylikäytettynä roskakoppaan!

Onhan sillä Hetalla muutakin muistettavaa! Kun vanhin oli pahimmassa murkkuiässä tuppasin mainostavani häntä Niskavuoren Hetaan, kirjoitin jopa hänen albumiinsa kuolemattomia lausahduksia, joita Heta lähtiessään Niskavuoresta Muumäelle sanoi. Tässä muutama tytärtäni kuvaava lause:

·        ”Älkää te mun puolesta pelätkö, kyllä mää itte hoidan mun elämäni.”

·        Rukkoilkaa vaan rovasti, kyllä mun sydämeni puolesta kannattaakin rukkoilla, mutta nöyryyttä siihen ei tule.”                                                                    Kiinaruusu unohtui ikkunalle ja Heta kääntyi takaisin sen hakemaan sanoen, että ”Tää on mun.”   Siihen Loviisa:

 ”Mikä sun on, on sun. Ja mikä mun on, niin sekin on sun.”

Ja tämän jälkeen minä sitten vuodatan pari kyyneltä, katselen pari albumia vanhimman murkkuajalta, kiittelen valokuvaharrastustani, sillä muutenhan minulla ei olisi juuri mitään muisteltavaa ulkomailla asustavista lapsistani! Tosin nyt vanhin jää ikuisesti vanhentumatta, kun suuri rapakko tuntuu ylipääsemättömältä, keskimmäinen sentään uskoo Finnairin sinisiin siipiin ja nuorinhan yrittää pitää äitinsä notkeana, tosin luonto on siinäkin asiassa vahvempi jarruttelija.

Ja mistä minä todella kiitän, on yläkoululaiseni, jonka pelikuntoa saimme tänäänkin seurata kentällä,

toinen meistä tiesi missä mennään ja toinenkin osasi sentään jo laskea maalit, joita tuli neljä, vastapuolelle kolme. Tällä kertaa näin, mutta tälle mummille ei voitto ole tärkeä, mukava palloilusää ja hyvät juoksut, ne riittää. Nyt sitten on vielä kesähommana koululaiselleni lukea kaksi kirjaa

ja tehdä niistä mummille juttu, millähän tuonkin lahjoisi?! Parilla lahnalla ongen koukkuun, se vois toimia.

Aurorankadun peliperjantait jatkuvat läpi kesän mikäli osallistujia on. Yllättävän moni on hylännyt mökille, maalle menon, ei kuulemma hyttyset enää innosta, uiminenkin on hankalaa ja oma rauha on mieluisampaa kuin lasten kanssa kesämökkieloa viettäen, yksinhän sekään ei enää oikein onnistu. Vanhoista tulee kaupunkikulttuurin harrastajia.