Hidasta elämää.

Helsingin Sanomat tulee kotiin, kallis lehti, aamun avaus ei tule ilman sitä. Vielä jokin aika sitten sen lukeminen tuotti suurta nautintoa, iloakin, oli paljon tapahtumia, joihin ajattelin osallistua tai joihin olin jo osallistunut ja nyt sain kuulla, mitä toiset olivat niistä pitäneet. Aamuteen nauttiminen kesti parisen tuntia, ei ollut kiire minnekään. Edelleenkään ei kiire vaivaa, mutta lukemisen ilo alkaa olla hukassa, mieli painuu epätoivon puolelle, miten tämä maailma on näin sekaisin ?!

Sota ja häikäilemätön tappaminen, miten sellaista voi hyväksyä?! Päättäjien joukko eri puolilla maailmaa yrittää oikeuttaa omaa tappamistaan oikeudenmukaisuudella sitä vielä elossa olevaa ihmistä kohtaan, sitä, joka ihan sattuman kautta on syntynyt sille toiselle puolelle rajaa tai siihen toiseen tapaan katsella maailmaaja se päättäjäkin, sattuman kauttahan sekin istuu juuri sillä tuolilla, minkä ansiosta voi niitä tappokäskyjä antaa. Aamuteeni alkaa olla yhtä ahdistusta, joka ei katoa, kuten ei nytkään, vaikka iltaa jo odottelen.

Ihanasti ihmiset tuntuvat putoavan menneeseen, siihen hyvään, turvalliseen aikaan, jolloin kaikki oli tanssia, hyvää oloa ja kauniita vaatteita kauniine ihmisineen. Osallistuin Helena Petäistön Mika Waltari-iltaan kaksikymmnenluvun Pariisista.

Mitä muutakaan kakskytluku Pariisissa voi olla kuin taiteilijoiden öitä, Punaista Myllyä ja jatsin sykettä, siitähän Helena kertoi ja asetti kahdeksantoista vuotiaan Waltarin näppärästi noihin kuvioihin, oppimaan elämää, kirjoittamista. Hyvin tuli opittua ja omaksuttua silloisen Pariisin hyvät ja huonot kokemukset, kuten niin moni muukin suomalinen taiteilija tuohon aikaan. Näin Helena kertoi.

Sota ja kaksytluku hyppää silmille kirjoista, joita sattuman kautta tilaan tuntematta tarinaa. Kun muutaman sivun olen lukenut, olen taas kerran sodassa, osan kirjoista olen nyt ihan itselleni epätyypillisesti sulkenut, jättänyt lukematta ja vienyt pois. Olin aivan riemuissani, kun sain käsiini kirjan, jossa ei taatusti ollut sotaa, mitä nyt muutama murha, kyllähän niistä selvitään!

Viveca Sten: ”Harhaladuilla” oli taattua Vivecaa, luin sen melkein yhdellä kertaa. Seuraavaksi näytti tulleen Heidi Köngäksen ”Tango Frisk”.

Kiva nimi ja Köngas, toki tykkään! Ja kun vielä takakansi kertoi, jotta nainen on Käpykylästä ja mies Vaasasta, olihan odotus korkealla! ”Saarijärveläinen jääräpäisyys”, sellainen sanonta nauratti, äitihän oli opettajana Saarijärvellä vastavalmistuneena. Pohjalaiset minä tunnen ihan muuten vain, niitä ei enempi tarvitse luonnehtia. Sotaanhan sitten aika äkkiä tarina kääntyi, nyt olen kirjan puolessa välissä ja luenhan minä, kun en keskenkään osaa jättää, mutta sitä kahlatessa tulee pakostakin mietittyä, miksi tällä hetkellä niin monia kirjoittajia kiinnostaa kirjoittaa sodasta?! Mehän eletään sen keskellä, ei siitä enää tarvitsisi kirjaa kirjoittaa. Alan kohta kaivata muinoisia Hertta-sarjoja, joita en silloin lukenut, nyt voisin kohta nekin lukea. Tiedä sitten, tulisiko parempi olo.

Uuden television innostamana olemme istuneet yömyöhää miehen kanssa ja seuranneet tanskalaista hyvän olon sarjaa ”Rantahotelli”.

Sarja alkaa jo nostalgialla, upealla musiikilla ja trumpetin soitolla, sehän virittää tunnelmaan jo heti. Olen katsonut sarjaa ennenkin, mutta näitä alkujaksoja en ole nähnyt ja nyt olen aivan sen maailman lumoissa.Sota tulee, mutta ei ihan vielä, vielä ollaan kakskytluvun ihanissa lomatunnelmissa loistavan huumorin haihduttaessa pois ongelmat, joita jo silloinkin oli nähtävillä, ei voi mitään. Ja näyttelijäsuoritukset ovat kerrassaan loistavia.

Tästähän voi nyt sitten hypätä toiseen hyvään, niin että eihän tämä viikko nyt ollutkaan surkea! Oikeastaan hyvinkin valoisa, mehän pelasimme bridgeä kahtena päivänä, mikä tietysti aina nostaa mieltä

ja sitten lauantaina ohjelmassa oli mukavaa ja kivaa, yhdet viiskymppiset ja oikein juhlat! Timon unkarilainen Kati oli muuttunut suomalaiseksi

ja sitähän kannatti juhlia mansikkakakun ja sampanjan kera. Mustaa, kokonaisena paistettua possua juhlittiin sitten vihannesten, kermaperunoiden ja viidenkymmen vuoden kunniaksi!

  Possuparka oli kyllä komea, mutta kasvikset alkoivat kiinnostaa tarjoilua katsellessa entistä enemmän. Kati tuli juhlittua, yksi uusi vauva suukoteltua ja Vanskin riikinkukkosulkakorviksia (siinä kiva sana entiselle vävypojalle, ei taida mennä jakeluun!) ihmeteltyä, käärijänvihreän hössämekon kanssa kännykkäkameraa käyttävän kuvaajan napsiessa huonoja kuvia jaettavaksi sankarille.

Mitäs ei ollut komentanut kunnon kuvaajaa paikalle, tulos oli nyt runsas mutta heikkolaatuinen.

Orkesterikin oli paikalle komennettu ja salsaa näytti olevan tarjolla, mutta joko ikä tai yhden kerran kokeilu tekivät selväksi, että Mummon ja Vaarin oli aika lähteä kotiin. Mukavaa oli. Kiitos suuri.

Kuka sanoikaan ja mitä.

 

Katselen likaisesta ikkunasta ulos ja mietin lenkille menoa, viitsinkö vai en. Siis en, ainakaan heti, olo on kuin rekan alle jääneellä, vaikka onneksi en sinne ole ole koskaan joutunut, - mistähän tuokin sanonta on saanut alkunsa!? Tuli seurattua Euroviisuja, loppuun asti ja kellohan kävi silloin jo lähellä kolmea yöllä. Minähän olen tunnetusti yökukkuja, mutta valvomiseen lisättynä  television tuijotus, sieltä silmiin suoraan räiskyvää laserilottelua, sehän ei ole silmille mitään lepohoitoa, ei muuten päällekään. Putosin kyllä kuin saunalamppu- siinä toinen outo sanonta-

ja heräsin avonaisen parvekkeen oven takaa kuuluviin kahden suomalaisen miehen ääniin, nämä siis suomalaiset olivat tulleet vihdoinkin kolmen vuoden ihmettelyn jälkeen laittamaan kattotasanteelle uuden päällysteen! 

Tuohon ääneen heräsi mielellään, aina työn touhuja on kamerallakin mukavampi seurata kuin lokkien pesäpaikan etsintää, senkin ne ovat jo taas löytäneet samaisen ylimmän parvekkeen lattialta. Ruokkija on kuulemma ulkolainen ja näköjään tykkää lokeista. Kaunis lintuhan se kyllä on, lauluääni on hiukan huonompi kuin minulla, vaikkei se kehuttava ole tällä hetkellä itsellänikään.  Ei ole Hesarin tilaus mennyt hukkaan, sillä tänään oli juttua äänen käheydestä, selvitys siihen, että sitä nyt on runsaasti liikkeellä ja yksi hoitokeino voisi olla närästyslääke! Hieno juttu, eipä tarvitse häiritä tätä meidän upeaa Sote-systeemiä, kun Maisassakin kuulemma vastaa Tekoäly, joka ei ole minua ainakaan tavannut henkilökohtaisesti, joten ehkä tuo Hesarin kirjoitus ajaa ihan saman asian! Teenpä reissun Ympyrän apteekkiin, sekin näyttää vaihtaneen nimensä Hakaniemen Torin apteekiksi! Kaikki vanha katoaa, toivottavasti myös tämä korona-ajan tuote ääneni käheys samoin, sillä joskus se aiheuttaa turhaa häslinkiä,

kuten eilen Kirjalauantaissa, siellä lukemani juttu eskabismista meinasi loppua ääneni katoamiseen.

Euroviisuissa äänet eivät totta vie kadonneet! Meteli oli monessa esityksessä melkoinen, myös Suomen Eerika oli voinut käyttää hieman sordiinoa sekä sanoituksessa että esityksessä, vaikka eipä hän kyllä ollut ainoa, jolta kangas oli päässyt loppumaan. Sen verran kuitenkin, että kun tämä google ei alastomuutta siedä, niin tuskin voin etsiä hänen kuvaansa Netistä tähän, tehän kaikki muistatte hänet muutenkin! Oli muuten erikoinen ilta, kappaleet olivat mukavasti eri tyylisiä, se sitten tuotti mukavasti eriävät mielipiteet! Ja tulos oli kyllä minulle mieluinen, voittajakaverilla on ihmeellinen ääni, joka sinänsä jo mielestäni ansaitsee voittonsa. Jos tämä nyt opettaisi meille, että ei kannata niin hurjasti hehkutella, kun Euroopassa on monia tyylejä ja sen mukaisia mielipiteitä, voisi olla helpompi kestää tappiot! Nyt en kyllä välittäisi olla Eerikan pikkuisissa pöksyissä, vaikka kasvattaahan tuo itsetuntoa, toivottavasti.

                                                    Tein sitten visiitin Taidehalliin.

Tällä kertaa siellä sentään oli yksi teos, jonka minäkin onnistuin mieltämään kesään, mikä oli näyttelyn teema. Muurahaisia männynrungolla oli pojan ihmettelyn aiheena ja sopiihan se kesään,

oksakin oli hyvin kaunis. Keksinnöistä puhuisin lähinnä, sillä esimerkiksi visakoivusta muotoillut, perhosia muistuttavat tekeleet olisivat voineet olla edesmenneiden sukulaissetien harrastuksien tuotteita,

visakoivu oli heillä paljolti käytössä puukon alla. Mutta kävinpähän ja jollei käy, eipä voi moittiakaan. Ihmetellä aina.

Sellainen päivä

On päiviä, jolloin et pääse muistojasi pakoon.

Kuusikymmentäyksi vuotta sitten joku pappi kotikirkossa sanoi seremonian lopuksi aamen ja kaksi nuorta juosta kipitti peräkanaa kirkkopuiston hiekkapolkua valokuvattavaksi, todiste tapahtuneesta, joka ei välttämättä ollut kaikkien mieleen. Mutta onpahan vuodet tuoneet muutoksia, kokemuksia ja kummajaisia juttuja, niitä tuossa aamulla ihmeteltiin ja muisteltiin. Aika paljon on muisteltavaa, hauskojakin juttuja, kyllä noihin vuosiin mahtuu.

 Ystäväni poistui tästä maailmasta kuusitoista vuotta sitten, päivämäärä pysyy mielessä, samoin upea orvokki- ja ruusuhääkimppu, kuka sen maksoi ja sainko hääkuvat ilmaiseksi , ne kun laitettiin kuvaamon mainospylvääseen. Miten tuo samainen päivämäärä vuosia sitten taisi osua sukulaistohtorin siunauspäiväksi, sitäkin joku muistelee. Ja pienet kaksoistytöt ajoittivat myös syntymänsä tuohon päivään kolme vuotta sitten. Amelia- ystävämme Hong Kongissa vietti myös vuosijuhlaansa, niitäkin aikoja mieluusti muistellaan, kuvia katsellaan, iloisia muistoja.

                                            Helsingissä on kirsikkapuiden aika,

Roihuvuoren Hanamia on hehkutettu lehdissä ja kuvissa, mutta kaunis on Tokoinlahden rannan kirsikkapuut, lehmuksen vaaleanvihreät kukat ja välkehtivä vesi,

                                               Helsingin kaunein puisto. Minusta.

Meinasi unohtua! Posti on tehnyt vuosisadan teon: se toi kortin ja kirjeet perille ennätysajassa ja oikeana päivänä! Lähettäisin kiitokset, mutta kun vastassa on joku botti, niin hehkutan tässä muuten vain.

Outoja juttuja

Face heitti yhden ystäväni postauksen, se oli ajoitettu Paavin kuoleman aikaan ja oikein Paavin kuvan kanssa. Olinhan näköjään senkin jo ajallaan lukenut , jopa kommentoinut, mutta syystä tai toisesta ei Paavin kuva ollut jäänyt muistini kuviin ja kun ei kuvaa, ei sitten muistiakaan. Luin sitten uudelleen.

 Muistan katselleeni tuota tilaisuutta vihaisena huonosti käyttäytyville vieraille, jotka tulevat kättelemään kuolemansairasta vanhusta. Olisin arvostanut enemmän koko paavillista instituuttia, jos Paavin olisi annettu vain istua tuolissaan hiljaa, osallistumatta muka näiden hartaiden kumartelijoiden siunaamisiin.

Jäi tunne, että Paavihan onnistuttiin poistamaan tästä maailmasta tuolla rituaalilla, jota minä pakana en totta vie ymmärrä. Hyvä ihminen, niinpä. Ja nyt etsitään toista yhtä hyvää. Näitä katolilaisia on sen verran, että jospa uudella Paavilla olisi heidänkin ylitseen valtaa lopettaa sodat, ottaa kolme hirmuhallitsijaa puhutteluun, sanoa, että ”Minä en ala kyllä mitään jos te ette nyt olette sovussa!” Näinhän tuhmille lapsille on aina puhuttu., auttaisiko heille tuo tuttu sana minä?!

Paavi on nyt kuollut ja valkoista savua odotellaan. Ystäväni yskäkin on tainnut kaikota ilman savua sekin, jättikö jälkensä, aika näyttää. Minäkin tässä murisen tuota äänen käheyttä ja kurkun outoa oloa, mutta enpä ole lääkärille edennyt, tuskin siitä olisi apua ollutkaan. Korona taisi laittaa ääneni ihan uuteen uskoon, sillä lauluääni katosi lähes tyystin. Tosin luonto päivittää omiaan minunkin kohdalla, sillä mitäpä minä sillä äänellä tekisin, riittää kun suvussa on yksi laululintunen,

joka kerran kerran kadotti tupakalla upean äänensä, mutta sai sen mummoikäisenä takaisin sitkeällä harjoituksella – ja tupakan hylkäämisellä. Tämä pienenä mainoksena tupakan ja nikotiinipurkkien vaarallisuudesta ...josta taas puhuu ja työllistää itsensä siskontyttö. 

Tässä kun nyyhkin ikävästä juteltuani Rapakon takana elelevän tyttäreni kanssa, kuunnellessani hänen murheitaan ystävien katoamisesta, pitkästä etäisyydestä, matkustamisen hankaluudesta ja aikaerosta. Maailma avartui ennen, nyt se tuntuu kuristuvan kokoon. Näitä mietteitä ja kysyin, mitä kuuluu tälle tänne muuttaneelle?! Muuttanut, jo aikaa, oletko kuullut?! No enpä ole, uutta osoitettakaan ei ole tullut, onko sulla?! Tytär kirjoitti osoitteen ja se tuntui jollain lailla tutulta, miten se nyt onkaan?!

Hyvänen aika, mehän asuttiin just siinä osoitteessa, kun tytär oli kolme vuotias! On käyty useinkin ajelemassa ja päivittämässä vanhoja muistoja, talot ovat edelleen paikallaan, mutta ympäristö on ihan toinen. Silloin 1968, kaverin autolla päästiin katsomaan uutta asuinaluettamme. Muistan sen ensimmäisen tunteen, oli pakkastalvi, tie kulki suurten kuusten katveessa ja päättyi metsän reunaan pienelle aukiolle. Sen aukion toisella reunalla oli tuleva kotimme. Kivikaupungin jälkeen olin palanut paratiisiin, oli niin satumaisen kaunista. Ja se kauneus jatkui, kunnes rakennusyhtiöt huomasivat mahdollisuutensa tuhota sinivuokot, rentukat ja kuusikot. Kaikki muuttuu, mekin muutimme pois.

Kevät antoi odottaa aikaista lämpöä, mutta peruutti sitten. Kirsikkapuut se kuitenkin laittoi kukkaan,

niitä ihaillen on kaunista kävellä, samoja reittejä, nehän vievät Tokoinlahden ympäri seuraamaan Finlandiapuiston kohennusta upeaksi puistoksi. Paljon ainakin rakennetaan, on lastenpuistoa, aikuisten penkkipuistoa lukemista varten, kasvien ystävien ihmettelyyn luotuja kukkaistutuksia, kaikkea on paljon, puitakin istutellaan. Tätä rakentamisen riemua me sitten seuraillaan, ohjelmaa sekin. Viimeisin huomio oli Finlandiapuiston yhden valmiin nurkan repiminen auki, joku lastenpuistossa leikkivä isä on varmaan huomannut, että minnekäs sitä lapsen kanssa pissalle, kun Pikku-Finlandia syksyllä katoaa?! Ja valitus on huomioitu, asfaltti auki, uutta putkea ja kaivoa sisään, tässä tehdään meille uutta vessaa! Kaikkeen muuhun suunnittelu näkyy osuvan, vaan ei yleisten vessojen ulkonäköön, ne ei puistoa komista!

Jätimme montun sikseen ja suuntasimme viereisellä aukiolla sijaitsevaan yhteen Helsingin helmeen, eli kirjasto Oodiin. Minulle kovinkin tuttu paikka, mutta miehelle lisätutustumisen arvoinen. Oli vessa, kuuluisa huumejutuistaan, joten vartija kurkisti minunkin oveani, hyvä niin,

alakerran kahvilassa saimme mahtavat pullat ja todella laihan kahvin, olisiko syynä  Purran säästöt. Aloitimme virkistyneinä kolmannesta kerroksesta, siis Kirjastokerroksesta, lapsikerroksesta, kohtaamiskerroksesta, opiskelukerroksesta ja vaikka mistä! Paljon oli ihmisiä, pientä ja suurta ja meno oli sen mukainen. Kaikki mahtuivat kuitenkin. Kyllä se vaan on upea paikka!

Postiluukusta kolahti Tokmannin mainos. Lueskelin sitä ja mietin, jotta kuinka kamalan paljon rahaa me oikein säästetäänkään, kun ei enää ole sitä peltoa ja puutarhaa! Ja mihin ne rahat nyt sitten voisi käyttää, missä se näkyy, etten enää tarvitse uutta porakonetta tai moottorisahaa? Esitettä selaillessani silmät osuivat paituliin (mies ei muuten tiennyt mikä on paituli!?), sen hinta oli pöyristyttävän alhainen! Olin juuri ostanut uuden puseron (keskimmäisen mielestä paidan) aika isolla rahalla tarkoituksena pitää se yöpaitana, siispä peruutin yökäytön ja kävelin Tokmannille,

ostin kaksi puseroa, kai sitä voi nukkua halvemmallakin nutulla! Olihan kaupassa tavaraa!

Ja Helsinkiin ei saada uutta maankäytön pormestaria! Ei kai, kun työsarkana olisi purkaa nyt ne kallioista louhitut  kivikasat, joita kaupunki on pullollaan edellisen pormestarin kaupunkisuunnitelmien jäljiltä. Sanoisinko, että ”tehdä Helsinki kauniiksi jälleen!” Vai miten se nyt meni?!

Puoli Seiskan ohjelmassa muistutettiin Alvar Aallon kuuluisasta sanonnasta:" Likainen ikkuna taittaa valoa kauniisti!" Oliko sanonta Aallon, mutta sopii hienosti hänen suuhunsa. Katsokaapas Oodin ikkunoita!