Taidetta Outin tyyliin...

 

                     

Katselen tässä almanakkaa ja en millään meinaa ymmärtää, että eletään lokakuun viimesiä päiviä! Aika vaan katosi jonnekin, minne ? Almanakassa lukee kyllä melkein joka päivälle merkintä, vain viidessä ruudussa on tyhjää koko kuun aikana! Silti minusta ei tunnu siltä, että olisin menossa joka hetki. On kai uskottava tuo sanonta, minkä mieheni mieluusti kelaa puhelimessa ystävilleen: ”Niin se on, ei tarvita kuin yksi meno päivälle ja muuta sitten ei ehdikään!” Eilen kyllä ennätin kaksi asiaa! Olin pelaamassa bridgeä ja kotiin kävellessä Ateneumin ohi, päätin piipahtaa sisään. Siellä on näyttely Outi Heiskasesta, paljon kuullusta peikkotukkaisesta taiteilijasta

, joka vaikutti myös Jyväskylässä, muistaakseni opetti systeriä taiteen salojen avaamisessa tai sitten niiden sulkemisessa, kuinka vain. Kuinka siinä onnistui, se on nähtävissä seinälläni ja siellä pysyvät

. Kynän jälki Outin satuolennoissa on kaunista, mutta siihen ”hulluuden osaan” en ihailussani liity,

vaikka YLE menikin lankaan ja kuvasi taiteilijan lennokasta liitelyä jossain rantapuistossa! Tupsahtihan tuo keijukainen alas maan pinnalle kuin kuolevainen kerrassaan!

Outin vaikutus seinällämme saa uuden eloon heräämisen jälkikasvun taiteessa,

ihan yhtä spontaania ei vielä synny, mutta samalla tiellä jo ollaan! Mummolan kodin nurkan takana on Taidetarvikekauppa, parempi kuin Saiturinpörssi, jonka tarvittavat tuotteet oli jo melkein kaikki kannettu Mummilaan, eikä rahaakaan juuri nyt ollut kertynyt kukkaroon. Mutta kun Mummi lupasi kustantaa ”ne oikeat tarvikkeet” , niin sinne! Kaikenlaista kertyi, mutta ihailtavan harkiten Isomies katseli hintoja, valitsi vain juuri nyt tarvittavat värit, eikä edes ottanut jokaista myyjän innolla opastamaa tuotetta, mietti ja harkitsi. Sitten Mummilaan ja taiteen tekoon!

Sen verran sai Mummi tahtoaan läpi, että taulupohjaksi tuli tällä kertaa pieni nelikulmainen, suuri nelikulmainen odottelee lopullista valmistumistaan pöydällä!  Tällä menolla Isomiehen kodin seinät saavat ihan uuden lookin! Äitinsä jo kerkesi kertomaan toiveen ”oranssista taulusta tuohon kohtaan”, lapsi kun sovitti siihen uutuuttaan, joka nyt oli vihreän eri sävyinen! Outin oppi systerin tauluissa kukoistaa kohta uutta elämää, Isomies käy kurkkimassa ja ottaa oppia! Ja Mummi on onnesta pökertyä, kun käsi ja sivellin on vapaa!

Syntymäpäiväkirjan aukeama on murheellista katseltavaa, melkein joka päivälle on merkintä ystävän kuolemasta. Liekö lokakuu masentanut pimeydellään ja saanut ihmiset nääntymään loppuun!? Ne toiset hautajaisetkin on edessä ja sitten on taas yksi ystävä tuolla jossain. Miettiessäni kukkakaupassa kummitytärtäni ja hänelle sopivaa kukkaa, juttelin kai ääneen, kun myyjä totesi minulle , että ”surunvalittelukukat on omaisille ja hautakukat on vainajalle!” Tottahan tuon tiesin, mutta ääneen lausuttuna juuri siinä se tuntui ihan hullulta, vainajalle, joka ei niitä näe, on kuollut, tuhkattukin ehkä jo...mieluummin omaisille nähtäväksi, että tuoja haluaa muistaa hänen omaistaan näillä kukilla...

Neljäsluokkalaiset ovat opetelleet paritanssin taitoja koulun liikuntatunneilla. Mummin kanssa on juteltu itsenäisyyspäiväjuhlan syytä ja miksi se on niin hieno juttu , että ihan pukeutuakin täytyy! Frakki olisi Isomiehen toive, sopisihan se. Mutta ja taas, tämän päivän Hesari uutisoi, että juhlat ovat vaarassa peruuntua koronan vuoksi??!  Mitenkähän minä saisin osoitettua kiukkuni suuresti moisen syyn vuoksi, sillä minähän olin juuri KOMteatterissa katsomassa LOU SALOMEA  ja sali oli loppuun myyty!!

Siis TUPATEN TÄYNNÄ! Me istuimme tiuhasti vierekkäin, jollain maski, useimmilla ei. Ja tungos vaatenaulakolla oli ihan entisenlainen. Oli todella ihanaa päästä teatteriin, mutta hiukan oli syntinen olo siinä tiuhasti istuessa naamari kasvoilla ja sitten tällainen uutinen! Toivottavasti se ei pidä paikkaansa, tilaisuus on lapsille ainutkertainen.

Ainutkertainen on myös lapsuuden aika, jolloin oppi menee kadehdittavan sujuvasti päähän, tai sanoisinko sormiin! Muisti on ihmeellinen asia, kerran pari tunnilla harjoiteltuna, sieltä se löytyy noin vain otettuna! Ja Mummi miettii Vaarin kanssa, että kirjan kun lukee, kehuu sitä  todella hyväksi, sitten joku tulee ja kysyy tekijää??” No, mikä sen nimi nyt olikaan..ei tule just nyt mieleen..Ai  kirjan nimi?! No en nyt muista sitäkään, mutta hyvä se oli!” Ikä ja vanhuus, sanotaan, että musiikki on se viimeinen asia, minkä muistaa...

Kiitos annetaan Kallion Musiikkikoululle,

jonka pianon ääressä on Isomiehen muistiin taiottu monta kaunista kappaletta ja taiotaan edelleen.

Viikko sitten YLE 1 uutisoi ohjelman ”Viimenen sana”. Siinä oli kaksi Hesarin kuvatoimittajaa haastateltavana muun muassa kuvallisesta viestinnästä koronan aikaan. Toimittajat olivat sitä mieltä, että meillä Suomessa on yksityisuuden suoja otettu yliherkästi käyttöön, meillä ei uutisoitu kuvalla sairaalan potilaita ja hoitajia kuten muualla maailmassa, meillä koronatauti ei välittynyt tunteisiin vaan se käsiteltiin järjellä ja kylmyydellä. Kyllä kuvaaja osaa suunnata kameransa kauniisti ja toista kunnioittaen, nythän uutisissa nähdään pelkkiä jalkoja ja takapuolia.Tuo haastattelu oli mieluinen ja otin sen heti käyttöön itselleni, saan siitä hyväksynnän tai en. Albumini ovat minun, kuvani ovat minun,kaikki aikana, jolloin tuosta itsesensuurista tai mikä hän lienee ei kukaan ollut kuullutkaan! Siksi kai nämä vanhat kuvat, kuten nyt Ismo Höltän 

  kuvat Hakasalmen huvilassa, kiinnostavat ja pääsevät näyttelyihin, niissä on kuvattu muutakin kuin ripsiä ja punaisia huulia!

Moninaista surua ja pientä iloa.

 

          

Maailman ilmatieteen (WMO) pääsihteeri Petteri Taalasmaa on kirjoittanut kirjan Ilmastonmuutoksesta.Tilastot, lukemat ja erilaiset laskelmat ovat hämmästyttävää ja samalla järkyttävää luettavaa, suuruusluokat ovat sellaisia, ettei niitä tule koskaan oikein tajunneeksi, vaikka kuinka seuraa uutisia ja lukee lehtiä .Luonnonkatastroffit tulvineen, jäätiköiden sulamisineen, myrskyineen, sateineen ja kuivuvine aavikoineen, ne on asioita , joista luemme melkein päivittäin, olemme niihin tottuneet ja siksi ne eivät suuremmin meitä kansalaisina heilauta.Teemme sen minkä pieneltä osin voimme, lajittelemme roskamme. Puhutaan maahanmuutosta, suurista määristä muukalaisia, jotka tulevat ja vievät suomalaisilta tulevaisuuden jo pelkällä lapsiluvullaan! Minäkin olen sortunut tuohon samaan murinaan, sivistäkää naiset ja kastroikaa etelän miehet! Tuo lause kyllä kyllä Taalasmaankin mielestä pitäisi toteuttaa, sillä väestön kasvun määrä oli moninkertainen, mikähänse vuosi nyt olikaan?! Siitä huolimatta, minua hirvitti tuon kirjan todella suuret kuolleisuusluvut ,jotka johtuivat erilaisista  luonnonkatasrtofeista, äkkiseltään olisin sanonut kysyttäessä, että tuolla menolla maailman väkiluku pienenee siihen ja siihen vuoteen mennessä! Mutta eipä mitä, me vaan lisäännymme.

Tätä ilmaston tuhoa ja maailman tuskaa näemme ihan tässä rakkaassa kotikaupungissamme, missä rakennuyhtiöt murskaavat kalliot,

vierittävät kivenlohkareet meren täytteeksi ja nostavat kymmenkerroksisia kivitaloja joka niemen notkoon ja rannikkoon.

Tulevat sukupolvet eivät pääse nauttimaan kasteisesta Juhannuyöstä  heinikossa järven rannalla metsän reunassa, sellaiset maisemat ovat heille historian kirjoista luettavissa ja mummojensa kuva-albumeista ihailtavissa.

He kantavat pyöränsä korissa  retkiviltin, levittävät eväät ja kuohuviinin  kivilaatoin päällystetyille arkkitehdin suunnittelemien oleskelualueiden päälle, puhaltavat pois sattumalta siihen pölähtäneen hiekanjyvän, siistiä pitää olla!

Kruunuvuorenrannassa on vielä jäljellä kallioita, joita tuskin kuitenkaan kokonaan hävitetään, vaikka seutua katsellessa sellaisen mielikuvan alueesta helposti saa.

Alueen reunaan on kuin varkain unohtunut metsäinen ja kallioinen merellinen luontoihme, Stansvik, jonka on nyt joutunut kaupunkisuunnittelijoiden  silmätikuksi! Pois vaan, miksi jättää noin upea paratiisi muiden nautittavaksi,

kun ”minä kaupunkilainen” pääsen sellaisesta nauttimaan vain  haravakseltaan?! Rakennetaan sinne kerrostaloja ja pyöräteitä, sitten se upeus on kaikkien ulottuvilla! En voi mitään, mutta minusta tässä kuuluu ”vihreiden ääni”, kaikille tai ei kelleen! Kuka puolustaisi pientä aluetta, joka olisi vain harvojen ilo ja onni? Sen kauneus hämmästytti taas kerran ja kaupungin kyltti suunnitelmineen järkytti.

Nimiä kerätään alueen säilyttämiseksi, toivon, mutta  pelkään.

Moninaista surua, menetyksiä. Suku pienenee, vanhus vaikka kuolemastaan uneksiikin, se on kuitenkin aina niin lopullinen meille muille. Enää ei oteta puhelua, kirjoiteta korttia, mutta muistelemasta ei mikään estä. Että sata vuotias lähtee tästä maailmasta, tuntuu kuitenkin luontevalta, mutta kun tulee soitto kummitytöltä äitinsä siirtymisestä tuon puoleiseen, se koskettaa, muistuttaa, että ei ole varmaa tämä oma elokaan täällä maan päällä. Taikauskoinen ystäväni sanoisi, että ei kahta kolmatta...

Iloisiakin asioita onneksi tapahtuu! Meillä kävi kylässä ”vauva”!

Vaikka eihän tuo suvun uusin tulokas enää mikään vauva ole, kun kuulemma kohta jo käveleekin! Mutta pieni hän on, korona eristi tyystin kohtaamisen aiemmin , joten minulle pieni Hugo on vielä kovin vauva! Iloinen, hymyilevä pieni mies tuntuu täystyöllistävän äitinsä kokopäiväisesti. Päiväunien ajaksi lapsi pääsi parvekkeelle uinumaan omiin upeisiin vaunuihinsa ja äiti sai kahvitella hetken rauhassa kertoillen kuulumisia. Oli mukava visiitti, vaikka tämä emäntä oli niin vauvan lumoissa, ettei muistanut kysellä, olisiko äiti halunnut oikein syödäkin jotain, kun sai istua rauhassa pöydän ääressä!  Korona on tehnyt tästä mummosta honaamattoman!

Kallion Musiikkikoulu vei oppilaitaan vanhusten luo soittamaan. Kotipalvelu toimi opastajana, vastaanotto oli kuulemma riemullinen!

Palvelukeskukset ovat avanneet ovensa ja bridgeporukka kokoontuu taas, kukaan ei ole poistunut riveistä. Aurorankadun pelaajat ovat harventuneet, mutta ehkä mökki ja sienet vielä houkuttavat, odotellaan.

  Kalenteri alkaa näyttää täydeltä, nyt ei enää muuta kuin että pitää jaksaa samaa vauhtia kuin ennen koronaa!  Onnistuukohan se ?!

Jotain piti kirjoittaa

 

                                                       

                   

Kävelin Isonmiehen kanssa soittotunnilta, hän oli menossa Saiturinpörssiin ja minä sanoin poikkeavani Kukkakauppaan tilaamaan Isomummin sisarelle hautajaiskukan.”Miten niin hautajaiskukan? –Kun hän kuoli ja nyt kohta on hänen hautajaisensa.- Kuinka vanha hän oli? – Maija-täti, jonka olet myös tavannut, oli 100 ja puoli.- Jaa, Isomummi oli 102 ja puoli.

Kuinka vanha sinä olet nyt? –Seitkytyhdeksän.- Sitten sinun pitää elää vielä kaksikymmentäkaksi vuotta, sillä minä haluan , että sinä näet minut aikuisena!”

Siihenpä ei Mummi muuta voinut kuin todeta, että niin Mummikin toivoo ja  haluaa nähdä , mitä sinusta on tullut.Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika, mutta silti ihan liian lyhyt! Juuri nyt ajatellen tuntuu lohduttomalta tietää, että Isomiehen aikuiselämä kulkee omia polkujaan ilman minua, juuri tällä hetkellä voisin helposti siirtyä uskomaan enkelitarinoihin, jotka  lupaavat maanpäällisen elämän seurannan pilven reunalta, juuri nyt en haluasi ajatella tätä ihmisen sataa vuotta,miten se tuntuukin nyt niin lyhyeltä ja kymmenvuotiaan ajatuksissa liki satavuotiselta!

Anopin lahjoittamassa Syntymäpäiväkirjassa on näillä viikoilla päivämääriä, vuorotellen syntymäpäiviä ja kuolinpäiviä. Edelliset olisivat ennen saaneet postin kautta onnittelukortit, enää ei monikaan. En tarvitsisi enää myöskään koko kirjaa, sillä Facebook hoitaa puolestani tuon muistipuolen, poisnukkuneiden kohdalla tarvitsen vielä kirjaa siirtyäkseni hetkeksi muistoihin, usein valokuvien kera, joidenkin kohdalla ei tarvitse kuin nostaa katse seinälle, siellä he elämääni seurailevat.

Haudat ovat oma erikoinen juttunsa.

Tätini tuhkataan ja tuhkat kuopataan Muistolehtoon, kiveen pieni nimilaatta. Minulla on osin kaksi hautaa hoidettavana Keskisessä Suomessa, jossa ei enää tule edes käytyä. Sukua on siellä parillakin Hautausmaalla lisää monen kuollehen verran, joku muu hoitaa ne. Lapsuuteni Mummin ja Vaarin hauta lienee otettu Kirkon hoitoon ikäänkuin kulttuurihautana,

hyvä näin. Haudat pitää hoitaa, siis maksaa kukat, muuten seurakunta ottaa maapalan haltuunsa. Talvihoitoon löytyi ratkaisu paikallisesta kukkakaupasta, onneksi, sillä nykyisen ilmastohankaluuden syystä ei talvi tule ja peitä hautakumpuja , kuten se ennen teki! No, nyt ovat nämä ongelmat ratkaistuina. Mitenkäs sitten, kun n se kaksikymmentäkaksi vuotta mennyt ja haudat odottavat kukittajiaan?! Ei taida tämä polvi enää ymmärtää koko hautausmaan päälle yhtään  mitään! Heille taitaa olla itsestään selvää, että elämä päättyy tuhkaukseen ja tuhka sitten jonnekin, joko Muistolehtoon tai mereen, kuka mitenkin vainajansa haluaa hoitaa! Ehkä nuo maapalat hävitetään ja niissä levänneet kirjataan laatoin samaiseen Muistolehtoon.Siellä voi sitten käydä istuskelemassa, kuuntelemassa lintujen laulua ja muistelemassa heitä, jotka kerran kuuluivat omaan elämään. Ei hassumpi ajatus, sanoisin.

Tapahtumaa on riittänyt, on ollut Jäseniltaa Hesan Naisliitossa, Feministijuttuja ja muuta tapaamista. Siinä välissä on Isomies ja

Alma-koira vallanneet Mummin ajan ja mielen, loput päivät sitten korttipeli, jota niin syntiseksi sanotaan. Ja tuota syntiä pääsee nyt harrastamaan enemmänkin, sillä rajoitukset ovat poistuneet, vaikkakaan korona ei. Vapautuminen koskee myös Isoamiestä, sillä  Musaopettaja vie pari pianistia soittamaan kotihoidon piirissä oleville mummoille. Evästin Isoamiestä,

jotta soita hyvin ja ole sitten hymyilevä ja iloinen siellä, niin hän tuumasi ”ettei se näe, kun se on sokea!” Olen niin  iloinen sekä pianistien että kuuntelijoiden puolesta, hyvää mieltä ei saa koskaan liikaa.